30. maaliskuuta 2018

Siri Pettersen: Kupla



Kineä ottaa päähän lähes kaikki. Koulussa nälvitään, uintitunnit ovat tuskaa, vanhemmat rasittavia ja oma pää jotenkin tahmean tuntuinen. Eräänä harvinaisen typeränä päivänä, jolloin käytännössä kaikki menee pieleen, Kine löytää hautausmaalta pienen lasipallon, jonka sisällä on oudon näköinen riepunukke. Pallo kulkeutuu Kinen mukana kotiin, ja yllättäen se alkaa kasvaa. Pian se on niin suuri, että Kine mahtuu sen sisälle – ja pinta joustaakin niin, että kuplan ja ulkomaailman välillä voi kulkea. Kukaan muu ei kylläkään pääse kuplaan sisälle. Kine huomaa, että pystyy toivomaan kuplaan mitä tahansa, tai ainakin melkein. Mitään elävää sinne ei voi tuoda, ei edes rakasta kissaa Tipsiä, joka onkin ainoa, jota Kine alkuun kaipaa.

Kuplan pinta sitkostuu, ja kulkeminen sisään ja ulos vaikeutuu. Kinen on päätettävä, jäädäkö kuplaan suojaan kaikelta, oman itsensä herraksi vai luovuttava parhaasta pakopaikasta ikinä. Miten sellaisesta aarteesta voisi päästää irti – maailma ulkopuolella on joka tapauksessa ärsyttävä ja monin tavoin pielessä?

Siri Pettersenin uusi (varhais)nuortenkirja Kupla on kiinnostava tarina kasvamisesta, tunne-elämän vaikeuksista ja omaan itseen tutustumisesta. Kine on päähenkilönä oivallinen: murrosiän kynnyksellä, juuri siinä iässä, jolloin omaksi itseksi kasvaminen alkaa joskus niin kovin kivuliaasti. Kinen elämässä se tapahtuu hyvin konkreettisesti, kun hän pääsee tai joutuu tekemään valintoja: olenko valmis päätöksiin ja kantamaan vastuun niistä?

Kupla on paikka, johon Kine voi paeta tilanteita, joissa hän ei osaa tai halua toimia. Kine kokee olevansa arjen orja: hänen on tehtävä kuten vanhemmat ja opettajat määräävät, kestettävä luokkakavereiden kiusaamista ja pakollisia velvollisuuksia. Eihän se mukavalta tunnu, ja pakeneminen tuntuu melkeinpä ainoalta toimivalta ratkaisulta. Kupla tuo Kinelle myös yllättävää valtaa, sillä hän pystyy liikkumaan sen kanssa haluamissaan paikoissa ja saa sinne mitä tahansa keksiikin toivoa. Vallan mukana tulee vastuu, väkisin.

Pettersenin kerronta on toimivaa ja sujuvaa. Tarina etenee vauhdikkaasti ja pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Kine on kipunoiva ja kärkäs päähenkilö, mutta huomaamatta häneen ehtii kiintyä, vaikka välillä tekee mieli käskeä häntä lopettamaan kiukuttelun. Eihän se tosin helppoa ole, kyllä minä sen tiedän. Kun kiukuttaa, niin kiukuttaa.

Maagisen realismin elementit sopivat tarinaan hyvin ja avaavat vähitellen kuplan ja sen sisällä olevan riepunuken merkitystä. Vaikka Kuplan tunnelma on synkähkö, se ei ole pelottava tai ahdistava. Kirja saa miettimään, miten tärkeää on opetella toimimaan itsensä ja muiden kanssa vaikeissa tilanteissa ja hankkia itselleen taitoja, joilla pärjää myös silloin, kun on epävarma. Tunne- ja ihmissuhdetaidot eivät ole turhia, ja sen Kinekin tulee huomaamaan.

Kupla on hyvää luettavaa (esi)murrosikäisille ja ilman muuta myös heidän vanhemmilleen. Maailma, elämä ja kaikki sen sellainen tuntuu hieman paremmin käsiteltävältä, kun niiden kanssa on joutunut tosissaan painimaan.


Siri Pettersen: Kupla
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Jalava 2018
287 s.
Bobla (2017)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjassa on lemmikkieläin, Tundran lumoissa -haaste (tapahtumat sijoittuvat talviseen Norjaan).

29. maaliskuuta 2018

Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Pudotus



Millaista on elämä 1000-kerroksisessa pilvenpiirtäjässä, jonka sisällä on (lähes) kaikkea, mitä ihminen voi kaivata ja tarvita? Millaista on elämä, kun geenimanipuloinnin avulla on mahdollista tehdä täydellisiä lapsia, kun viestintäteknologia on käytettävissä silmän räpäyksellä, kun lääkkeetkin personoidaan kullekin sopiviksi?

Yhtä juonittelua ja ihmissuhdekoukeroa se on, se elämä, ainakin mikäli on uskominen Katharine McGeen trilogian avausosaa Tuhat kerrosta – Pudotus. Ja miksipä sitä ei voisi uskoa! Kirjassa eletään 2100-luvulla ja New York on rakentunut Tornin sisälle, entisen Central Parkin päälle. Mitä ylempänä Tornissa elää, sen parempiosainen on. Sen tietää Avery, jonka perhe asuu Tornin kattohuoneistossa, kaiken huipulla. Avery ei kuitenkaan ole onnellinen, sillä hän on sydänjuuriaan myöten rakastunut – adoptioveljeensä Atlasiin.

Averyn parhalla ystävällä Ledalla on niin ikään intohimoisia tunteita Atlasia kohtaan sekä synkkä salaisuus: hän on ollut kesän huumevieroituksessa, eikä aio koskaan paljastaa sitä kellekään. Kun Ledan tunteet Atlasia kohtaan myllertävät yhä syvemmiksi, hän päätyy palkkaamaan huippuhakkeri Wattin avukseen selvittääkseen, missä Atlas liikkuu ja kenen kanssa. Wattin hakkerointitaidot ovat toki vailla vertaa, mutta hänellä on myös melkoinen apuväline: itse ohjelmoitu laiton kvanttitietokone Nadia, jonka Watt on asennuttanut omaan päähänsä.

Averyn ja Ledan ystävä Eris saa omalla tahollaan kylmää kyytiä, sillä hänen perheensä perustukset romahtavat, kun selviää, ettei Erisin isä olekaan hänen biologinen isänsä. Erisin ja hänen äitinsä elämänlaatu romahtaa, kun he joutuvat muuttamaan yläkerroksista Tornin pohjaosiin. Siellä on tosin tarjolla kaikkea sellaista, mitä Eris ei aiemmin ole yltäkylläisen elämänsä takaa nähnyt.

Rylin on syntyjään pohjakerroksen tyttöjä. Hän on jättänyt koulunsa kesken ja mennyt töihin huolehtiakseen pikkusiskostaan Chrissasta tyttöjen äidin kuoltua. Rylin täyttää arkensa työllä ja penninvenytyksellä ja viikonloppunsa huumebileillä. Kun hän saa työtarjouksen yläkerrosten pojalta, niin ikään vanhempansa menettäneeltä Cordilta, elämä saa uuden suunnan – elleivät vanhat velat ehdi upottaa Ryliniä ennen sitä.

Tarina alkaa, kun nimeltä mainitsematon tyttö putoaa Tornin katolta kuolemaan. Viimeisissä käänteissä selviää, kuka tyttö oli ja miksi hän putosi. Siinä välissä kuvataan parin kuukauden takaa alkavia tapahtumakulkuja, jotka johtavat tragediaan.

Tuhat kerrosta – Pudotus on ollut ilmeisesti jossain vaiheessa myynnissä halpana e-kirjana, sillä juuri olleen loman (josta varmaankin vielä lisää myöhemmin!) paluulennolla löysin sen Koboni uumenista. Kirja tarjosi erittäin viihdyttäviä lukuhetkiä jopa siinä määrin koukuttavasti, etten meinannut malttaa nukkua seuraavanakaan yönä.

Teinien ihmissuhdesoppa ei ole aivan ensimmäinen kiinnostuksenkohteeni fiktiossa (etenkin edellisessä työssäni sain selvitellä niitä tosielämässä aivan riittämiin), mutta McGee on kirjoittanut rakenteeltaan toimivan ja intensiteetiltään koko ajan kiristyvän tarinan, jonka jatkoa jäin nyt nälkäisenä odottamaan. Henkilöt ovat hyvin kehiteltyjä – pikkuisen stereotyyppisiä mutta silti uskottavia – ja heidän erilaisten elämänpiiriensä ja kokemustensa kautta kuva Tornin hierarkiasta ja yhteiskunnasta pääsee avautumaan monelta kantilta.

Samoin McGeen visioima tulevaisuus on ilahduttavan valoisa. Teknologia on kehittynyt uusiin sfääreihin, mutta sen vastapainona köyhemmilläkin ihmisillä on varaa hyödyntää sitä elämässään. Toisaalta tuloerot ovat suuret ja elintaso vaihtelee valtavasti. Sosiaalisen nousun mahdollisuus on olemassa, mutta sen eteen joutuu näkemään valtavasti vaivaa – tai rikoksia. Sattumalla on toki myös oma osuutensa. Viestintä on nopeaa ja ihminen tarkoin seurattavissa, jolloin ne, jotka koettavat piiloutua, erottuvat selkeinä poikkeuksina.

Kirjassa on tuhtiutta ja mittaa, mutta toisaalta se on niin vetävästi kirjoitettu, ettei ylimääräistä oikein osaa määritellä. Loppua kohden kierrokset kovenevat ja jännitteet lisääntyvät, mikä lupaa hyvää jatkoa ajatellen. Melkoisia salaisuuksia on nimittäin kullakin kannettavanaan, ja joku aikoo selvittää, mitä todella tapahtui ja miksi...


Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Pudotus
Suomentaja: Annika Eräpuro
Otava 2016
446 s., e-kirja

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Yöpöydän kirjat, Minun mielessä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Hurja Hassu Lukija, Tylypahkan kirjasto, Todella vaiheessa, Kolmas kirja taskussa     


Haasteet: YA-lukuhaasteeseen ruksaan bingoruudukosta kohdan Sinua kiinnostava aika/paikka. Yhdysvallat-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan New Yorkiin sijoittuva kirja. Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 33. Kirja, jossa kerrotaan rakkaustarina tulee myös kuitatuksi. Lisäksi pääsen avaamaan Jatkumo-haasteen.

28. maaliskuuta 2018

Ben Kalland: Vien sinut kotiin



Ben Kallandin Vien sinut kotiin kertoo Jehovan todistajista, perheestä, viulunsoitosta ja paljosta muusta. Ottaen huomioon tarinan suuret teemat – vallankäytön, syyllisyyden – sen tiivis mitta on ansio, joskin on todettava, että olisin aivan mielelläni lukenut tätä sukusaagaa pidempäänkin.

Markus kasvaa itähelsinkiläisessä Jehovan todistajiin kuuluvassa perheessä kolmen siskon kanssa. Kaksoissisko Carola on vahva oman tiensä kulkija ja tekeekin täysi-ikäistyttyään ratkaisun erota liikkeestä. Vaikka Carolasta tulee silloin Jehovan todistajien sääntöjen mukaan persona non grata, Markus ei silti katkaise välejä siskoonsa, vaan pitää tähän salaa yhteyttä. Vanhempi pikkusisko Ellen on puolestaan virtuoosimainen viulisti, josta povataan uutta maailmantähteä. Taitonsa takana Ellen on kuitenkin herkkä, haavoille altis naisenalku, joka suhtautuu maailmaan ja uskoon sääntöineen hyvin vakavasti. Nuorin sisko Sofia jää Markukselle etäiseksi ikäeron vuoksi, ja tästä tulee jo hyvin nuorena uskonnon mukainen, esimerkillinen vaimo ja -äiti.

Markuksen välit vanhempiin ovat haastavat. Perheen isä on vakavamielinen ja ankara, äiti puolestaan depressioon ja epäilyynkin taipuvainen. Kodin tunnelma on ajoittain hyvin raskas, eikä se voi olla vaikuttamatta omaa uskoaan ja valintojaan punnitseviin lapsiin.

Tarina lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Markus on juuri saanut sekä surullisia uutisia että viestin naiselta, joka kertoo olevansa hänen tyttärensä. Menneisyyden valinnat ja kuljetut polut alkavat risteillä Markuksen mielessä, sillä virheistä kevyt ei ole hänenkään taakkansa. Markus on tehnyt pitkän uran Yhdysvalloissa Jehovan todistajien keskusjärjestön palveluksessa, ja hän on noussut hierarkiassa varsin korkealle. Ihmissuhteissaan hän ei ole yhtä menestynyt, vaan monta kolhua on koettuna.

Vien sinut kotiin on vakava romaani ihmisen elämän kipukohdista. Samalla se on taitavasti rakennettu ihmiskuvaus. Kertoja Markus paljastaa vähä vähältä itsestään enemmän kuin ehkä aikoisi, ja suuria linjoja on piilotettu näennäisen kepeyden alle. Elämä, jonka elämme, on hämmästyttävän tarkka kuva meistä, käsityksistämme ja aikomuksistamme.

En tiedä paljoakaan Jehovan todistajista, enkä juuri klassisesta musiikistakaan. Kallandin romaanin luettuani tunnen, että olen saanut kurkistaa minulta salattuun maailmaan ilman, että oloni olisi tirkistelijän. Vien sinut kotiin ei saarnaa tai osoittele, mutta näyttää tiiviin yhteisön ja ylhäältä ohjatun maailmankuvan ahtauden ja painostavuuden pahimmillaan.

Kallandin kerronta on sujuvaa, hyvin rytmitettyä ja hallittua. Tarina on täysi mutta ilmava, melankolinen muttei masentava. Kaiken kaikkiaan onnistunut esikoisromaani, mukaansa vievä ja ehjä. Ihmiselämän kokoinen.


Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
284 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla muun muassa: Kulttuuri kukoistaa, Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja hyllyssä, Lukujonossa, Lumiomena   

Haasteet: Taiteilijaromaanihaaste (muusikot), Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 17. Kirja aiheesta, joka ei ole sinulle tuttu.

25. maaliskuuta 2018

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja



Henriikka Rönkkönen on mielestäni ihan mahtava! Hänen esikoisteoksensa, omaelämäkerrallinen Mielikuvituspoikaystävä (Atena 2016), hohotutti melkoisesti. Nyt on ilmestynyt jatkoa, sinkkuelämän olemukseen yhä syvemmälle porautuva Bikinirajatapaus.

Rönkkösen kirja koostuu lyhyistä luvuista, joista osa kuljettaa tarinaa (ja elämää) kronologisesti eteenpäin, osa keskittyy pohtimaan jotakin sivujuonnetta raportoivin tai proosallisin keinoin. Lukija pääsee kurkistamaan muun muassa täysin erilailla tulkittaviin makuuhuonehetkiin, ihmisten rooleihin seksuaalisessa kanssakäymisessä ja haastavasti päättyviin itsetyydytystuokioihin. Aina ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta vallitseva tunne on jossain myötähäpeän ja empatian rajamaastossa.

Jatkuvampana juonena Rönkkönen kuvaa omaa elämäänsä useita vuosia vallinneen sinkkuutensa kautta. Aika ajoin on sutinoita, hetkellisemmin tai vakiintuneemmin, mutta itsellinen elämä on kuitenkin se, joka pysyy. Tinder viuhuu, samoin aktiivinen viestittely silloin, kun mätchi osuu kohdalle. Ja siitähän vasta riemu repeääkin, kun viestinvaihto alkaa, sillä niin monta nyanssia on otettava huomioon, ennen kuin voi alkaa suunnitella unelmahäitä tuoreen whatsapkontaktinsa kanssa.

2010-luvun sinkkuelämä ei ole pelkkää villiä iloa ja elostelua. Se on myös yksinäistä, hajottavaa, epäselvää ja painostavaa. Vaikka elämmekin aikaa, jolloin ihmisellä on yhä suurempi vapaus valita oma elämäntyylinsä ja se, kenen kanssa elämänsä viettää, eivät paineet "oikeanlaisesta" elämästä ole keventyneet lainkaan. Kahden henkilön muodostama, vakituinen parisuhde on edelleen se malli, johon sekä ohjataan että halutaan – tiedostaen tai tiedostamatta. Samalla sellaisen "saavuttaminen" on ehkä vaikeampaa kuin koskaan, ainakin jos deittailuviidakon monimutkaisiin tanssiaskeliin on uskominen.

Bikinirajatapaus on hupaisa ja ronski kuvaus elämästä, joka on yhä yleisempää yhä useammalle. On siinä kuitenkin synkemmätkin puolensa, sillä Rönkkönen kuvaa koskettavasti burn outin kokemuksia, totaalista väsymistä ja loppuunpalamista – jolla on syynsä toki muuallakin kuin sinkkuelämässä. Pidän vahvuutena sitä, että kirjan tunnerekisteri on laaja: sitä lukiessa naurattaa, punastuttaa, hävettää ja herääpä syvä empatiakin.

Henriikka Rönkkönen kirjoittaa siitä mistä haluaa ja juuri niin kuin haluaa. Bikinirajatapaus voi toimia sekä vertaistukena, näkökulmanlaajentajana että ihan vain oivallisena kirjallisena viihteenä lukijalleen.


Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja
Atena 2018
176 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirjavallankumous, Kirjasta kirjaan

24. maaliskuuta 2018

Meliwas ja muita kaupunkeja



Meliwas ja muita kaupunkeja on kolmentoista kotimaisen kirjailijan ja novellin kokoelma. Julkaisija on Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry, joten novellien tyylilajia ei tarvitsee kauaa arvutella. Niissä on kummaa, outoa, yliluonnollista ja uusia näkökulmia sylin täydeltä.

Kokoelman yhdistävänä tekijänä on kaupunkimiljöö ja yleisesti urbaani tunnelma, vaikka tarkat ajat, paikat ja maailmat vaihtelevatkin. Kaltaiseni kaupunki-ihminen löysi luetusta paljon tarttumapintaa. Kaupungin katujen ja kivitalojen suoma yksityisyys, toisaalta niiden peittelemä yksinäisyys, osattomuuskin ilmenee novelleissa monin tavoin. Jotkut ovat kuin kaupungista itsestään syntyneitä, toiset eivät sopeudu sinne koskaan.

Todellisuuksien rajoja venyttävät Katri Alatalo novellissaan Sinisen yön jälkeen ja Nadja Sokura novellissaan Luiskahduksia. Alatalo vie lukijan Meliwasiin, kaupunkiin, jonka eri vyöhykkeillä tapahtuu ennakoimattomia muutoksia. Muutoksessa jokin osa kaupunkia – huone, kadunpätkä, talon kerros, ihminen – katoaa. Se siirtyy jonnekin toisaalle Meliwasissa tai kokonaan sen ulkopuolelle. Niin ikään muualta voi siirtyä jotakin tilalle. Muutospaikkoja tutkiva Poleck saa eräänä aamuna käsiinsä erikoisen tapauksen, jossa itseään tuhansia vuosia vanhaksi prinsessaksi kutsuva tyttö Chara siirtyy Meliwasiin melkoisen rytäkän myötä. Juttu on huomattavasti monimutkaisempi kuin alkuun vaikuttaa, ja Poleck joutuu mukaan haastavaan pyörteeseen. Pidän erityisesti novellin sujuvista käänteistä ja hiljalleen aukeavasta näkymästä kiehtovaan Meliwasiin.

Nadja Sokuran Luiskahduksia on tunnelmaltaan toisenlainen, melankolinen ja vähitelleen yhä enemmän sisäänpäin käpertyvä. Sen kertoja työskentelee suuressa kaupungissa opettajana eläen pääsääntöisen tasaista elämää, kunnes eräänä päivänä outo kohtaaminen kadulla kääntää suunnan jonnekin muualle. Kertoja alkaa luiskahdella ulos omasta todellisuudestaan jonnekin vieraaseen, limittäiseen maailmaan. Hän ei voi valita luiskahdusten hetkeä eikä kestoa, joten vähitellen ne alkavat vaikeuttaa selvästi arkea, kun työmatka saattaa venyä tuntikausiin tai ei voi tietää, päätyykö koskaan sovittuihin tapaamisiin.

Kauhuelementtejä hyödyntävät erityisesti Teemu Korpijärvi novellissaan Suelo Siniestro ja Merja Mäki novellissaan Kylmä kuin pakkasyö. Suelo Siniestro sijoittuu Espanjaan, jossa suomalainen tosi-tv-kuvausryhmä saa paikallisista kauhutarinoista mainion idean uuteen jaksoonsa. Espanjassa osaa rakentamattomaksi jäävistä tonteista tai onnettomuuden kohdanneista rakennuksista pidetään kirottuina alueina, joihin ei tule nenäänsä työntää. Tämä luonnollisesti vain lisää kuvausryhmän intoa, ja kun paikallinen opas esittelee heille erityisen karmivan raunion, heidän on mahdotonta vastustaa sen vetovoimaa. Hyytävä ja pahaenteinen tunnelma kasvaa vauhdilla, kun ryhmä kulkee yhä syvemmälle kirotuksi sanotun rakennuksen uumeniin.

Mäen Kylmä kuin pakkasyö kertoo puolestaan suomalaista kansanperinnettä uudestä näkökulmasta. Kuolleiden ihmisten henget palaavat joulun tienoossa oleskelemaan vanhoille asuinsijoilleen, muistamaan edes hetken, miltä tuntui olla elossa. Samoissa huoneissa saattaa olla henkiä monen sukupolven takaa. Loppiaisen tienoon nuuttipukit ovat hengille kauhistus, sillä niiden joukossa on myös vahvoja noitia, jotka voivat viedä henkiä mukanaan synkemmille tasoille, joilta ei voi palata. Mäki kiihdyttää tarinansa kierroksia oivalla tavalla ja saa lukijan jännittämään henkien kohtaloa.

Erityisen maininnan haluan antaa Janos Honkosen novellille Toiseksi tulleita ei lasketa. Se sijoittuu Helsinkiin ja vielä tarkemmin omaan kotikaupunginosaani Jätkäsaareen. Seinäkiipeilijät kilpailevat siitä, kuka valloittaa minkäkin rakennuksen katon ensin, ja kun Hotelli Tornin huipusta on käyty katkera kilpailu, uudeksi kohteeksi otetaan Jätkäsaari, joka on peittynyt tuntemattomuuden sumuun jo aikaa sitten tapahtuneen oudon onnettomuuden myötä. Jätkäsaaren pilvenpiirtäjät tarjoavatkin aivan uudenlaisen haasteen, sillä kukaan ei saisi alueelle edes mennä. Läiskäisen novellille Novellihaaste2:n peukun sen paikasta.

Omituisia otuksia ja ihmisten tapaa kohdata nämä käsitellään useammassakin novellissa. Inkeri Kontron Miespelejä tuo kalevalaiset hahmot Helsingin sykkeeseen, Solina Riekkolan Ei loimea vie päähänpotkitun naisen kentaurin henkilökohtaiseksi avustajaksi, Jade Lehtisen Kireä siima paljastaa, mitä ihmiset tekevät merenneidoille, Mia Myllymäen Haltijoista parhaimmat marssittaa tontut mukavuusalueeltaan maaseudulta kaupunkiin ihmisten palvelijoiksi ja Suvi Kauppilan New Yorkin levottomat kuolleet ei anna edes kuolleille ihmisille rauhaa, vaan paljastaa rajun pelin ruumishuoneilta.

Emilia Karjulan Aamunkoitto ja Illankajo, Henry Ahon Kaikkein kauneimmat saapuvat myöhässä ja Anna Malisen Ja sit se eli rikkaana elämänsä loppuun asti pohtivat omalla tavallaan ihmismieltä ja sen tapaa käsitellä yliluonnollisia asioita. On ennustuksiin fanaattisesti uskovia lahkoja, äänet väreinä kuuleva, yksinäinen mies ja kansanperinteestä tuttua tarinankerrontaa ahneudesta ja kohtuudesta. 

Meliwas ja muita kaupunkeja on moniääninen ja -säikeinen novellikokoelma, joka vie mukanaan kiehtoviin maailmoihin, syrjäkujille ja kaupungin katoille. Se käsittelee valtaa ja vallankäyttöä, ennakkoluuloja, opittuja malleja, ihmisen loputonta uteliaisuutta ja kykyä nähdä horistontin ja aina seuraavan kulman taakse.


Meliwas ja muita kaupunkeja
Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry 2017
319 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Aavetaajuus, hyvähuomen


Haasteet: Novellihaaste2, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 12. Novellikokoelma.

14. maaliskuuta 2018

Kati Närhi: Agnes-trilogia



Orpotyttö Agnesin elämä on vilahdellut toisinaan kirjablogeissa, mutta jotenkin olen onnistunut välttämään oman kohtaamisen hänen kanssaan. Ja nyt harmittaa, että meni niin kauan, ennen kuin tapasimme, sillä Agnes on ihan mahtava! Toisaalta myöhään havahtuminen on siitä hyvä, että sarjan ollessa kyseessä pääsee nauttimaan saman tien koko paketista.




Agnes on menettänyt vanhempansa salaperäisessä onnettomuudessa ja hän elää hieman hassahtaneen isoäitinsä kanssa. Arkeen kuuluu koulua, vanhempien kohtalon pohdiskelua ja ylipäänsä arvoitusten etsimistä ratkaistavaksi. Agnes on nimittäin sangen teräväpäinen nuori nainen ja maailma ihmeellisine ilmiöineen kiinnostaa häntä monella tapaa.

Hieman yksinäinen hän kyllä on, joten kun rikkaan perheen tytär Julia tekee itseään tykö Agnesin elämään, tuttavuudesta on vaikeaa kieltäytyä, ja miksipä Agnes edes haluaisi niin tehdä. TET-jakso vie harjoitteluun alusvaateliikkeeseen, jonka seinien sisällä tapahtuukin monenlaista Agnesin arvoitusnenää kutkuttavia asioita.




Sarjan toinen osa Mustasuon mysteeri vie sisäoppilaitoksen elämään. Agnes on lähtenyt opiskelemaan samaan kunnianarvoisaan laitokseen, jossa hänen äitinsäkin aikoinaan opiskeli. Siellä hän tutustuu niin sisäoppilaitoksen hierarkiaan kuin koulualueen muurien kätkemiin salaisuuksiin. Tyttöjä nimittäin katoaa aika ajoin ilman, että siitä syntyisi mitään kohua. Opettajilla on omat arvoitukselliset puuhansa, ja koulun erinäiset kerhot, klubit ja tapahtumat tuovat säpinää arkeen.

Agnes alkaa tietenkin selvittää katoavien tyttöjen arvoitusta ja joutuu itsekin melkoisen uhkan alle.






Trilogian päättää Seitsemäs vieras, jonka juoni muodostuu ihastuttavan klassiseksi suljetun paikan arvoitukseksi. Agnesin täti Sylvia ottaa hänet mukaansa ylelliselle kartanolomalle kapteeni Orkoloran luokse. Muita vieraita kartanossa ovat esimerkiksi Sylvian nuoruudenystävä Aune Aurora Borealis, erikoinen pastori Uljas Gormin ja maailmaa laajalti tunteva ja kuitenkin sangen arvoituksellinen tohtori Olavi Viinikka. Myös Agnesin vanha ihastus Rex ilmestyy kuvioihin yllättäen.

Mitä salaisuuksia Orkoloran kartano kätkeekään? Entä selviääkö Agnesin vanhempien kohtalo koskaan? Siinäpä pulmaa niin Agnesille kuin lukijallekin!




Närhen piirrostyyli on aivan ihastuttava: hitusen goottihenkinen, sävyiltään tumma muttei synkkä, henkilöhahmot ovat ilmeikkäitä ja pienillä eleillä ilmaistaan paljon. Tarina on samaan tapaan viihdyttävä ja koukuttava. Arvoituksellisuus ja näppärä Agnes ovat erinomainen yhdistelmä, joka toimii – en keksi mitään, mistä en olisi tässä trilogiassa pitänyt. Ainoa huono asia siinä on näin kliseisesti sanottuna, että se loppui. Nyyh.

Jos kaipaat matalan kynnyksen sarjakuvaa, jossa ei tingitä tarkasta kynänjäljestä ja jäntevästä tarinasta, tutustu ihmeessä Kati Närhen Agnesiin!


Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
WSOY 2010
129 s.

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri
WSOY 2012
133 s.

Kati Närhi: Seitsemäs vieras
WSOY 2015
149 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Lumiomena, Pieni kirjasto, Kujerruksia, Oksan hyllyltä

Haasteet: Sarjakuvahaaste

12. maaliskuuta 2018

Elin Willows: Sisämaa



Elin Willowsin esikoisteos Sisämaa on romaani, joka alkaa elää omaa elämäänsä lukijan mielessä, kaukana painetuilta riveiltä. Pienin, herkin elein muodostuu kertomus naisesta, joka jättää kaiken entisen, lähtee kohti uutta ja joutuu huomaamaan, kuinka painavaksi uusi arki voi käydä.

Nimettömäksi jäävä minäkertoja muuttaa poikaystävänsä kanssa Ruotsin Lappiin, pikkupaikkakunnalle, josta poikaystävä on kotoisin, mutta johon kertojalla ei ole mitään siteitä. Ero tulee kuitenkin jo muuttolaatikoita kantaessa. Kertoja ei kuitenkaan kaikkien yllätykseksi peru muuttoa, vaan hankkii itselleen alivuokralaisasunnon ja menee suunnitelmansa mukaisesti töihin paikalliseen ruokakauppaan.

Sisämaa on romaani, jonka kerronta on tyyntä ja näennäisen korutonta. Willows kirjoittaa päähenkilönsä arjen ja arkiset havainnot raportoiden, suuremmitta kuohuitta. Kertoja käy töissä, ostaa kiskalta viikonloppukarkit, antaa TV:n jauhaa, tarkkailee ympäröivää luontoa ja vuodenaikoja, joiden kierto jatkuu muusta piittaamatta. Hän menee lopultakin autokouluun, uskaltautuu jäälle, lähtee työkavereiden kanssa lauantaisin paikallisen hotellin yökerhoon.

Sisämaa kertoo elämästä ja arjesta juuri niin kuin se on: tasaisesti tai ainakin siltä vaikuttaen, liikoja selittelemättä, aukkoja jättäen. Kertoja on kiehtova henkilö juuri siksi, että hän on niin tavallinen. Lukijalle ei heru tietoja hänen menneisyydestään, taustastaan, elämästään ennen muuttoauton matkan alkua.

Hitaasti aukeaa ymmärrys kertojan mielenmaisemasta. Arjella ja ajankululla saa peitettyä paljon, tarkkaavaisempikin sivustakatsoja joutuu hetken aikaa rakentelemaan käsitystään siitä, mitä on meneillään. Sisämaan tarjoama kuva muutoksesta ja sen käsittelystä, ihmismielen tutkimattomuudesta ja aina uuden päivän nousemisesta on herkkävireinen ja näennäistä arkisuuttaan syvempi.


Elin Willows: Sisämaa
Suomentaja: Raija Rintamäki
Teos 2018
191 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Aina joku kesken, Oksan hyllyltä, Nannan kirjakimara, Täysien sivujen nautinto, Mummo matkalla 

Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 1. Kirjassa muutetaan.

11. maaliskuuta 2018

Anne Salovaara: Afroditen askelin



Anne Salovaaran novellikokoelma Afroditen askelin on suunnattu nuorille ja nuorille aikuisille, mutta aikuislukijakin saa siitä paljon irti – vähintään näköalan nuorten maailmaan, joka on karu ja satuttava. Novellien taustalla on Kreikan mytologiaa, mutta niin hienovaraisesti ja luovasti, ettei se läiskähdä kasvoihin.

Kokoelmassa on kymmenen novellia, joista jokainen ammentaa elementtejä jostakin antiikin Kreikan tarinasta. Avausnovelli Kun joka päivä sataa kuvaa Janin ja Mikon liftimatkaa Euroopan halki kohti Stonehengea. Tunnelma on surumielinen, poispäin tempoileva mutta juuri siksi kiehtova.

Yhteydenpitoa kertoo puolestaan isättömänä kasvaneesta tytöstä, joka kohtaa yllättäen netissä miehen, joka ikäerosta huolimatta tuntuu juuri oikealta eikä miltään muulta. Kiihko, toisen ihmisen sopivuus itselle ja jonkin lopullisesti menetetyn kaipaaminen tiivistyvät vahvatunnelmaiseksi novelliksi.

Punaista ja valkoista on naapuritarina. Samin Lumipallo-kissa voi huonosti ja hän epäilee naapurin haluavan myrkyttää sen. Syytökset kasvavat Samin mielessä kokoaan suuremmiksi, kuvitelmat ja varmuus niiden paikkansapitävyydestä sekoittuvat todellisuuteen, jossa on omat yllätyksensä odottamassa.

Arvet alkaa koulupsykologin vastaanotolta ja päätyy korkean talon katolle. Nuoren päähenkilön kokemat itsetuhon tuntemukset tulevat lukijaa liki. Teksti on tiivistä ja intensiivistä. Samoin novellissa 99 kertaa ja enemmän tunnelma on tiukka, ja tarina rakkaudesta, jota ei vain malta odottaa, on traaginen.

Fyysinen tapahtumaympäristö on Kreikassa vain kokoelman päättävässä novellissa Afroditen askelin. Meeri on lomamatkalla Kreikassa siskonsa kanssa, ja kun he vierailevat temppelin raunoilla, jokin salaperäinen voima alkaa vetää Meeriä vastustamattomasti puoleensa, eikä paluuta enää ole.

Salovaaran novellit ovat tiiviitä, ja niiden keskiössä on ihmiselämän arvaamattomuus. Tragedia rakentuu toisinaan hyvin pienistä osista, eikä kohtalokkaaseen luisuun tarvita kuin aivan pieni sysäys. Kreikan mytologian hyödyntäminen nykyaikaisissa nuorten ja nuorten aikuisten kokemuksissa on kekseliäs ja toimiva idea, josta ei tule päälleliimattua makua. Pikemminkin korostuu tarinoiden ajattomuus, ihmisyyden iättömyys.


Anne Salovaara: Afroditen askelin
Nordbooks 2017
133 s., e-kirja

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirja vieköön!, Amman lukuhetki, Kirjahullun päiväkirja

Haasteet: YA-lukuhaaste (suomalainen kirjailija), Novellihaaste2

9. maaliskuuta 2018

Sarah Crossan: Yksi



Grace ja Tippi ovat siamilaiset kaksoset. He ovat saaneet koko ikänsä kokea itseensä kohdistuvaa kauhua, hämmennystä ja uteliaisuutta. Vaikka sisaruus on vahva – onhan heillä yhteinen alavartalo – he haluavat olla ja tulla kohdelluiksi yksilöinä. Suurimman osan ajasta se vain on liikaa pyydetty.

Kun perheen varat loppuvat, tyttöjen on vaihdettava turvallinen kotikoulu kaupungin lukioon. Pikkusisko Lohikäärme lohduttaa heitä: voihan se olla hauskaakin. Gracea ja Tippiä se kuitenkin epäilyttää, lisää epävarmuutta elämään ei ole asia, jota he haluavat.

Lukio paljastuu kuitenkin monenlaisten mahdollisuuksien paikaksi. Vaikka Grace ja Tippi herättävät edelleen ihmetystä ja pelkoa, he saavat myös ystäviä. Maailma tuntuu aukeavan vähitellen, kotioven ulkopuolella on niin paljon nähtävää ja koettavaa.

Vaikka eiväthän he voi kaikkea saada, eivät lähellekään.


Olemme kyllästyneet siihen että meitä kyyditään
kouluun ja takaisin joka päivä
ja niin ajamme kotiin junalla
Jonin kanssa
emmekä ole kuulevinamme ympärillä surisevia sanoja,
pikku herhiläispiikkejä.

"Julkkiksillakaan ei varmaan ole näin rankkaa", Jon
sanoo,
"En osaa edes kuvitella millaista tämä on
teille."

"Tuollaista", Tippi sanoo
ja osoittaa
naista käytävän toisella puolella ja puhelinta
joka on suunnattu meihin kuin tarkka-ampujan kivääri. (s. 124)


Aikuistuminen on vaikeaa kelle tahansa, mutta entä sille, joka on fyysisestikin yhtä toisen kanssa? Grace ja Tippi ovat monenlaisten lääketieteellisten toimenpiteiden kohteita ja he käyvät myös terapiassa. Kun on yhden vuoro puhua, toisella on kuulosuojaimet korvillaan. Muukin perhe on muutoksen pyörteessä: pikkusiskon balettiharrastus vie yhä enemmän aikaa ja rahaa, mutta vanhempien työtilanne on kehno ja parisuhdekin rakoilee.

Lopulta myös selviää, että Gracen ja Tippin terveys ei ole vankimmalla mahdollisella pohjalla, ja heidän on vakavasti harkittava erottamisleikkausta, jossa on valtavat riskit.

Sarah Crossanin Yksi on koskettava, monitahoinen ja ajatuksiaherättävä nuorten aikuisten kirja. Sen aihe ei kovin usein tule vastaan (Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max, on ainoa, joka tulee hakematta mieleen), ja muodoltaankin se on kokeileva: teksti on ladottu runomuotoon. Sitä ei kuitenkaan kannata hämmentyä tai pelästyä, sillä lukeminen etenee vauhdikkaasti tavanomaisesta poikkeavasta muodosta huolimatta.

Grace on hellyyttävä ja uskottava kertoja. Herkkä, omassa kasvussaan kovasti kesken, omaa identiteettiään etsivä nuori nainen, jolle kaksossisko on rakkainta maailmassa – mutta joka ymmärrettävästi silti kaipaa jotain omaa, vain itselle kuuluvaa. Ensimmäinen ihastus tuntuu vahvalta ja samalla mahdottomalta.

Puitteiltaan harvinaislaatuista elämää elävät siskokset ovat tottuneet erikoisuuteen, mutta ovat samaan aikaan monella tavalla kuin ketkä tahansa teinitytöt. Ristiriita laajan lääketieteellis-psykologisen tietämyksen ja aikuistumista edeltävän kaaoksen välillä on väistämätön, ja siitä tarinan jännite kumpuaakin.

Yksi on hienoa, maailmaa avartavaa luettavaa. Sen seurassa joutuu punnitsemaan myös omia käsityksiään ja aihepiirin herättämiä ristiriitaisia tunteita.

Ja silloin kirjallisuus toimii.


Sarah Crossan: Yksi
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Aino Ahtiainen
S & S 2018
440 s.
One (2015)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Sivutiellä, Luetaanko tämä?, Evarian kirjahylly

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 48. Kirja, joka kertoo sisaruksista, YA-haastebingon ruutu Kirjassa naiskertoja, Yhdysvallat-lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan Ei-amerikkalaisen kirjailijan teos (Sarah Crossan on irlantilainen, mutta kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin).

6. maaliskuuta 2018

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga 1–7



Brian K. Vaughanin käsikirjoittama ja Fiona Staplesin piirtämä Saga kolahti minuun ensimmäisiltä aukeamiltaan lähtien. Nyt jo seitsemänteen niteeseen saakka suomennettu scifiooppera on ihastuttava yhdistelmä inhimillisyyttä, ihmissuhteita, väkivaltaa ja vauhdikkaita käänteitä.




Kaikki alkaa syntymästä, kuten usein tapana on. Entinen Maantuntuman sotilas Alana on synnyttämässä syrjäisessä varastossa, apunaan vain puolisonsa, Kiemura-kuun entinen asukki ja aseistakieltäytyjä Marko. Maantuntuma ja Kiemura ovat olleet keskenään sodassa kauemmin kuin kukaan jaksaa muistaa, ja niiden asukkaiden välinen rakkaustarina ja sen seurauksena syntyvä lapsi on järkyttävä poliittinen katastrofi. Niinpä Alanan ja Markon kintereillä on verenhimoinen sakki väkeä, joka haluaa pariskunnasta eroon. Pakoon on siis lähdettävä suoraan lapsivuoteesta.

Syntynyt lapsi saa nimen Hazel ja hän on koko tarinan kertoja. Hazel on tietysti aluksi imeväisikäinen vauva, mutta kasvaa käänne käänteeltä isommaksi. Seitsemännessä osassa hän on jo kouluikäinen, noheva tyttö.




Sagan tarina muotoutuu monipuoliseksi, vauhdikkaaksi ja koskettavaksikin. Ennen kaikkea se on kuitenkin huikaisevan viihdyttävä kokonaisuus, jossa on sivupolkuja ja -säikeitä vaikka muille jakaa – ja kuitenkin kaikki pysyy koossa herättäen jatkuvan halun ahmia lisää.




Oman tukalan tilanteensa sangen hyvin ja konkreettisesti ymmärtävien karkulaisten perässä roikkuvat esimerkiksi Pelkkänimiset ammattitappajat Tahto, hänen ex-rakastettunsa Väijy ja siskonsa Poltto, kosmista politiikkaa näpeissään pitävän tv-päisten robottien kansoittaman planeetan Prinssi Robotti IV (jolla puolestaan on omat perhekuvionsa selvitettävänään), Markon entinen heila Gwendolyn, toimittaja-valokuvaaja-oari Upsher ja Doff vuosisadan skuupin perässä ja ihan vain Markon vanhemmat, joilla riittää nieleskeltävää poikansa tekemien ratkaisujen vuoksi.




Perheen seurueeseen liittyy appivanhempien lisäksi kummitustyttö Izabel, josta tulee Hazelin lapsenvahti ja tärkeä olento muutenkin.

Jokainen albumi on jaettu erillisiin lukuihin, joissa tarina etenee vauhdilla. Vaughanin käsikirjoittajatausta näkyy käänteissä ja Staples on toteuttanut kuvat ja ruudut niin, että kohtausten väliin tulee tiukkoja kuvakulman vaihtoja. Muutenkin pidän Staplesin piirrosjäljestä paljon: hahmoissa on kiehtovia piirteitä, toiminta kuvataan uskottavasti ja yksityiskohdat ovat paikoillaan. Värimaailmassa on tietynlaista teknohenkeä, eikä paikoittaisessa seksissä ja väkivallassa juuri hienostella.




Saga on kertomus perheestä, politiikasta, inhimillisyydestä ja ihmisen heikkouden seurauksista. Se on paikoin karu ja karski, eivätkä tekijät armahda sen enempää lukijoita kuin luomiaan hahmoja. Vastoinkäymisiä, osumia ja lopullisia iskuja osuu moneen maaliin, eikä kukaan selviä ilman lommoja. Silti pohjavire pysyy villin humoristisena seikkailuna, joka tarjoaa mehevää avaruusviihdettä sitä kaipaaville.


Brian K. Vaughan & Fiona Staples
Suomentaja: Antti Koivumäki

Saga – Ensimmäinen kirja
Like 2014
166 s.
SAGA (2012)

Saga – Toinen kirja
Like 2015
152 s.
SAGA vol. 2 (2013)

Saga – Kolmas kirja
Like 2015
146 s.
SAGA vol. 3 (2014)

Saga – Neljäs kirja
Like 2016
152 s.
SAGA vol. 4 (2014)

Saga – Viides kirja
Like 2016
152 s.
SAGA vol. 5 (2016)

Saga – Kuudes kirja
Like 2017
146 s.
SAGA vol. 6 (2016)

Saga – Seitsemäs kirja
Like 2018
146 s.
SAGA vol. 7 (2017)

_________

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta)

4. maaliskuuta 2018

Samanta Schweblin: Houreuni



Samantha Schweblinin Houreuni on pahaenteinen, tunnelmaltaan jatkuvasti synkentyvä pienoisromaani. Se osoittaa kiristyvän kerronnan voiman, avoimien kysymysten määrän ja taidon luoda tyhjästä ahdistava painajainen. Pahimmat pelkomme ovat kuitenkin aina mielessämme – vai ovatko?

Pienen tytön Ninan äiti Amanda on kuolemaisillaan. Hän on maalaissairaalassa, eikä pysty liikkumaan enää. Sairaalavuoteen äärellä ei kuitenkaan ole puoliso eikä oma lapsi vaan nuori poika David, jonka Amanda on tavannut vain muutamia päiviä aiemmin. David panee Amandan kertomaan yksityiskohdissa säästelemättä, mitä lähipäivinä on tapahtunut. Tapahtumasarjan aukikeriminen paljastaa, mikä Amandan on sairastuttanut.

Houreuni muodostuu Amandan ja Davidin käymästä vuoropuhelusta, jossa David tiukoilla kysymyksillään johdattaa Amandan näkemään, mitkä seikat ovat tärkeitä ja mitkä eivät. Amanda on häntä elävältä syövän taudin uhri, eikä voi liikkua ja on siis täysin Davidin armoilla.

Amanda on tuonut Ninan syrjäiseen pikkukylään lomailemaan ja tutustunut siellä Davidin äitiin Carlaan. Carla puolestaan on kertonut Ninalle kauhean asian: hänen poikansa ei ole enää entisellään, kaikkea muuta. David on sairastunut aiemmin ja pelastaakseen lapsensa Carla on vienyt tämän kylän poppanaisen hoidettavaksi. Nyt hän epäilee, tai oikeastaan tietää, että Davidin sielu on peruuttamattomasta toisenlainen.

Schweblinin tarina on hyytävä ja hermostuttava. Pienillä eleillä hän rakentaa mielikuvia, oletuksia ja ymmärrystä – ja vie ne sitten nopein vedoin toisiin suuntiin. Lukijalla on Houreunen äärellä suuri vastuu, sillä kirja ei anna helppoja vastauksia, vaan saa pikemminkin epäilemään omaa ymmärrystään.

Houreuni on ekokauhua, joka on minulle vieras genre. Tarinassa kylän vesistöt ovat saastuneet silmin näkemättömällä myrkyllä, joka sairastuttaa ihmiset ja eläimet. Kauhuelementit kasvavat epätietoisuudesta ja vieraudesta: pelko leviää nopeammin kuin myrkky ja lamaannutta lähes samalla voimalla. Väistämättä mieleeni tulevat kolmannen maailman maissa parhaillaankin käynnissä olevat ekologiset katastrofit, joita maanviljelys ja eläintuotanto aiheuttavat. Ympäristömyrkyt aiheuttavat sairauksia ja kuolemia, ympäristön tuhoja ja sikiövaurioita. Mutta raha ratkaisee, ei muu.

Luin Houreunta kuitenkin ensisijaisesti kuvauksena vanhemmuuden tukahduttavasta, joskus jopa myrkyllisestä voimasta. Amanda pitää Ninaansa tiukan henkisen "talutushihnan", pelastusetäisyyden päässä. Mikä lopulta on se suurin voima, jolla lapsen voi tuhota? Tuleeko se ulkoa vai sittenkin lähempää kuin haluaisi uskoa?

Houreuni on klassinen pienoisromaani arvoituksellisuudessaan, tulkinnanvaraisuudessaan ja tiukassa tunnelmassaan, jossa ei ole yhtään ylimääräistä säiettä. Tämä tarina kestää useamman lukukerran, lähes vaatii sitä. Hyytävä, sisintä kalvava lukukokemus.


Samanta Schweblin: Houreuni
Suomentaja: Einari Aaltonen
Like 2018
121 s.
Distancia de rescate (2014)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Reader, why did I marry him?, Kirjapöllön huhuiluja, Rakkaudesta kirjoihin

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta.

3. maaliskuuta 2018

Yksinäisiä naisia – Helmikuun Kuukauden lyhyet

Helmikuu on siirtynyt tältä vuodelta historiaan. Voi millä vauhdilla viikot tuntuvat kuluvan, en pysy millään perässä. Talvi on käynyt tymäkämmäksi kuin aikoihin, mutta valo onneksi lisääntyy koko ajan. Kyllä tästä vielä kevääseen selvitään, siitä ei ole epäilystä, vaikka väsymys on ajoittain suurta.

Helmikuussa luin paljon. Etenkin sarjikset ovat kasvattaneet osuuttaan lukemissani kirjoissa aivan räjähdysmäisesti. Hyvä niin! Tuntuu hienolta, että on löytänyt uuden mielenkiinnonkohteen, joka on vieläpä sellainen, ettei lukeminen heti lopu. (En tosin voi huojuvien kirjatornieni keskellä ymmärtää, onko muka olemassa sellaista kirjallista mielenkiinnonkohdetta, josta lukeminen voisi loppua.)

Tuntuu myös, että olen passivoitunut blogimaailmassa, vaikka tekstejä tuherrankin julkaisuun säännönmukaisesti.

Mitä teille muille kuuluu?


Minulla on vielä runsaasti blogattavaa helmikuulta, mutta tähän postaukseen yhdistän kaksi yksinäisistä naisista kertovaa kirjaa, joista en kirjoita pidempää tekstiä.


Tove Jansson on suursuosikkejani kirjailjoiden joukossa, mutta minulla on koko ajan sellainen olo, että hänen tuotantonsa karkaa käsistäni. Olen lukenut suuren osan siitä nuorena, mutta koska en silloin vielä pitänyt lukupäiväkirjaa, muistikuvani ovat hieman epäluotettavat.

Siitä olen melkolailla varma, että Janssonin loppupään tuotantoon kuuluva Kunniallinen petkuttaja on jäänyt aiemmin lukematta. Romaani kuljettaa lukijansa pieneen suomalaiseen rannikkokylään, jossa talvi laskeutuu horisontin ylle. Kylässä elävät sisarukset, sinnikäs mutta syrjäänvetäytyvä Katri Kling ja hänen veljensä Mats. Kylillä juoruillaan Katrista, mutta numerot hän totisesti hallitsee.

Hieman sivummalla asuu kuvataiteilija Anna Aemelin, johon Katri tutustuu. Anna on tehnyt jo vuosikausia suloisia puutarha-aiheisia lastenkirjoja, joiden vanki hän kokee aika ajoin olevansa. Pian käy niin, että Katri ja Mats muuttavat kyläkaupan yläkerrasta Annan suurimmaksi osaksi tyhjillään olevaan taloon.                                     


Kunniallisen petkuttajan tunnelma tiivistyy vähitellen, lähes huomaamatta. Miljöö piirtyy silmien eteneen vahvana ja selkeänä. Janssonin henkilöhahmot ovat utuisia ja kuitenkin hyvin inhimillisiä. He haluavat jotakin ja ovat valmiita tekemään paljon sen eteen. Toisaalta he ovat myös muuttuvia: muiden ihmisten vaikutus saattaa heittää luonteen toisenlaiseksi, kuin se alunperin oli, ja ihminen on lopulta aivan uusi.

Janssonin kirjoittama tunnelma imaisee mukaansa, ja vaikka näennäisesti tapahtumat ovat vähäisiä, vain jonkinlaista värähtelyä todellisuudessa, lukija uppoutuu kirjan maailmaan (ja lumeen) kuin transsissa.


Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja
Suomentaja: Kyllikki Härkäpää
WSOY 1983
208 s.
Den ärliga bedragaren (1982)

Kirjastosta.


Haasteet: Taiteilijaromaanihaaste (kuvataiteilijat), Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 32. Kirja, jossa on talvi.



Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn Maggy Garrison on mainio sarjakuvasankaritar. Hymyile vähän, Maggy on ensimmäinen suomennettu albumi, toivottavasti jatkoakin saadaan suomeksi!

Maggy on työttömyyden lähes nujertama lontoolaisnainen, joka löytää onnekseen uuden työpaikan yksityisetsivän sihteerinä. Maggy on aikaansaava henkilö, vaikka elämän käänteet ovatkin häntä hieman murjoneet. Niinpä hänen on tarkoitus saada myös selvästi hiljaiseloa viettävä toimisto uuteen nousuun.

Maggyn työnantaja pahoinpidellään ja lupaavasti alkanut työelämä saa hetkellisen kolauksen. Maggy ei kuitenkaan jää lepäämään laakereilleen, sillä puntien tarve taskunpohjalla on suuri, eikä tekemättömyys muutenkaan kiinnosta. Niinpä hän alkaa tutkia tapausta omin päin ja huomaa pian olevansa keskellä melkoista sotkua, jossa raha liikkuu, mutta aina väärään suuntaan.

Maggy on hahmo, joka herätti sympatiani heti. Hän on yksinäinen, muttei toivoton: uuden ystävän voi löytää poliisivoimista lähes huomaamatta, ja miehiä nyt on pubit pullollaan. Hieman reppanan ulkokuoren alla on tymäkkä nainen, joka ei arastele tarttua toimeen, kun sitä vaaditaan. Mikään piilossa elelevä supersankari Maggy ei kuitenkaan ole, vaan hyvin inhimillinen ja haavoittuva, itsekriittinen ja uskottava.

Lisäplussaa annan siitä, että tarinan käänteet vievät Lontoosta Brightoniin, jota en olekaan tainnut ennen kirjallisuudessa kohdata. Olin Brightonissa kuukauden verran kielikurssilla joskus vuonna nolla, ja kaupunki jäi kyllä vahvasti mieleeni upeine rantoineen ja pitkine laitureineen.

Jatkoa siis suomeksi (ja ylipäänsä alkuperäiskielellä tietenkin myös) mahdollisimman pian, kiitos!


Lewis Trondheim & Stéphane Oiry: Maggy Garrisson 1: Hymyile vähän, Maggy
Suomentaja: Anssi Rauhala
Sininen Jänis 2017
48 s.
Maggy Garrisson: 1. Fais un sourire, Maggy (2014)

Haasteet: Sarjakuvahaaste

1. maaliskuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa



Perhostutkija Max Holman äiti kuolee yllättäen, ja edessä on pesänselvitystä ja tilintekoa oman menneisyyden kanssa. Max on ainoa lapsi, jonka isä kuoli vain muutamia viikkoja pojan syntymän jälkeen vuonna 1941. Tai näin perheen kaanon on tähän saakka kertonut.

Max löytää äitinsä kotoa tuntemattomalta vaikuttavan perhosen. Tiedemiehen mieli kiinnittyy löytöön intensiteetillä, ja Max kuluttaa monta kuukautta aikaa selvittääkseen, onko kyse uudesta perhoslajista. Omiin nimiin saatava lajilöytö olisi jättimenestys.

Samaan aikaan Max ymmärtää, ettei isän tarina ollutkaan niin yksinkertainen, kuin hän on tähän saakka luullut. Sotavuosien suhteet olivat monimutkaisempia ja versoavampia, niiden keskellä eläneet ihmiset kompleksisia ja tapahtumaketjuissa monta tuntematonta osatekijää. Max saa selville, että hänen isällään on vielä elossa oleva veli, saksalainen säveltäjä. Ehkä totuus löytyy Saksasta? Tai edes joku murunen?

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa viehätti minua kannellaan ja esitietojeni perusteella. Romaani itsessään on tyylikkään tiivis: alle 200-sivuinen, huolellisesti työstetty tarina. Ahokumpu hyödyntää eri tekstilajeja päiväkirjamerkinnöistä kirjeisiin, suorasta kerronnasta musiikin kautta koettaviin tuntemuksiin ja valokuvista arkistohaastatteluihin. Vaikka tyylejä on monta, ne kaikki sopivat yhteen, kokonaisuus on eheä ja loppuun asti työstetty.

Max Holma on päähenkilönä kiinnostava. Hän on sosiaalisesti hieman toistaitoinen, yksin viihtyvä ja parhaimmillaan uppoutuessaan tutkimustyöhön – koskee se sitten perhosia tai oman perheen historiaa. Maxilla on tytär, jota hän tapaa säännöllisesti, mutta välit entiseen puolisoon ovat haipuneet. Äitiäänkään hän ei tuntunut tuntevan lopulta kunnolla ollenkaan, ja toisaalta äiti itse pysytteli etäällä kaikesta, pienen talonsa rauhassa, omaa menneisyyttään vaalien.

Ahokummun romaani on vähäeleinen, traagisista piirteistään huolimatta seesteinen tarina. Yksinäisen miehen maailma on monimuotoisempi kuin voisi arvata, ja tunteet pinnan allekin piilotettuina ja osin tiedostamattomina vahvoja. Jotakin syvintä pohjavirettä jäin kuitenkin kaipaamaan, jonkinlaista viimesilauksen twistiä, koukkua, joka kokoaisi tarinan ja sen merkityksen yhteen.


Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
175 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Vuonna 2018 julkaistu romaani. Taiteilijaromaani-haaste (säveltäjät).