16. joulukuuta 2017

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia

Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogia on jo muutaman vuoden vanha kotimainen nuorten steampunk- ja fantasiasarja, mutta jostain syystä päädyin sen äärelle vasta nyt. Onneksi hyvä kirjallisuus ei vanhene vuodessa eikä toisessakaan, ja kuten minulle huomautettiin, sainpahan ainakin nauttia koko tarinan kerralla joutumatta odottamaan jatkoa kieli pitkällä.

Kirjoitan tässä tekstissä sarjasta kokonaisuutena, joten jos juonipaljastukset eivät hotsita, lue kirjat ensin itse. Ja lue ne muutenkin, se kannattaa!

Sarjan avaa vuonna 2012 ilmestynyt Kerjäläisprinsessa, joka esittelee meille kiehtovan vaihtoehtohistoriallisen maailman. 1800-luvun puolivälin paikkeilla ilmastonmuutos on piirtänyt Euroopan karttaa hieman toisin kuin olemme sitä tottuneet katsomaan, sillä Golf-virran suunta on muuttunut ja hyisenä pysyneen Skandinavian sijaan asutusta on jo pidempään ollut Grönlannissa, Vihreällä saarella.

Siellä, Keloburgin satamakaupungissa, köyhien kaupunginosassa Alhaistossa, elelee nuori punapää Gigi perheensä kanssa. Gigin paras ystävä on katupoika Henry, jolla on taito ottaa selvää lähes mistä tahansa, mutta toisaalta selviytyä ehjin nahoin haastavistakin paikoista. Arjen täyttävät seikkailut Alhaiston kaduilla.

Gigi ei kuitenkaan ole ihan kuka tahansa köyhä tyttö, vaan hänen perheensä paljastuu itäeurooppalaisen Umbrovian valtion syrjäytetyksi kuningasperheeksi. Vallankumous on ajanut perheen maanpakoon, eikä asiaintilan parantamista ole edesauttanut Gigin isän, Umbrovian kuninkaan, lähes täydellinen kykenemättömyys valtionpäämiehen tehtävään. Sen sijaan Gigin isä on erinomaisen hyvä insinööri ja keksijä.

Vaatimaton mutta rauhallinen arki saa räjähtävän käänteen, kun Gigin perheen kotia pommitetaan. Vallankumouksen aikaansaanut Andros Luopio on lopultakin löytänyt syrjäyttämänsä kuningasperheen ja pyrkii keinolla millä hyvänsä pääsemään siniverisistä lopullisesti eroon. Onneksi apuun saadaan ihmissusi Mussovits, jolla on omat, väkivahvat syynsä auttaa kuningasperhettä. Gigin ja Henryn neuvokkuus ja sisukkuus pannaan kovaan puntariin, jonka panoksena on Gigin perheen pelastaminen.


Sarjan toinen osa Kellopelikuningas jatkaa tarinaa lyhyen ajan kuluttua Kerjäläisprinsessan seikkailun loppumisen jälkeen. Gigi on menettänyt taistelussa Luopiota vastaan toisen silmänsä ja joutuu käyttämään silmälappua. Gigin äiti alkaa vähitellen tuputtaa Gigin päähän ymmärrystä tulevaisuudesta: kuningasperheen, vaikkakin syrjäytetyn, tyttären on noudatettava tietynlaista elämänkaarta, ja siinä ulkonäön raju virhe voi muodostua ongelmaksi. Onneksi Gigi saa tukea kolmesta isosisarestaan, jotka ovat sivumennen sanoen huikeita henkilöhahmoja ja persoonallisuuksia.

Jos Gigin perheessä kuohuu, niin kuohuu Keloburgissakin. Outo uskonlahko, Sokean jumalan kultti aiheuttaa kuohua ja kohinaa vaatimalla Vihreälle saarelle ehdotonta puhtautta ja kaiken "harhaoppisuuden" kitkemistä. Gigin perhe joutuu maahanmuuttajina kultin jäsenten silmätikuiksi.

Gigi ja Henry tutustuvat Keloburgin maanalaiseen maailmaan, jota asuttavat orvot ja muuten yksinäiset lapset ja nuoret. Heille Gigi on esikuva ja idoli, seikkailijaprinsessa. Gigi tutustuu lapsijoukkoa johtaviin Naseemiin ja Nikanoriin, joilla on omat traumansa menneisyydestä.

Kellopelikuningas jatkaa ja syventää trilogian tarinaa ja maailmaa. Vihreän saaren yhteiskuntarakenne avautuu selkeämmin, ja siihen liittyvä epätasa-arvoisuus nostaa päätään. Samoin Gigiin ja hänen sisariinsa kohdistuvat paineet kuningasperheen tyttärinä tulevat käsinkosketeltaviksi. Helppo ei ole aatelistytön asema, ei. Onneksi keksijäkuningasisä pelastaa Gigin ja siskon Ellinan edes hetkellisesti ja ottaa heidät mukaansa tutkimusmatkalle syvemmälle Vihreälle saarelle.

Ihmissusi Mussovits on edelleen tärkeä henkilö Gigille ja hänen perheelleen. Syy on selvä: Umbrovian kuningasperheellä on veriliitto Umbrovian laajan ihmissusiväestön kanssa, ja se velvoittaa molempiin suuntiin. Niin kauan kuin hallitsija suojelee ihmissusia, nämä ovat puolestaan uskollisia hallitsijalle. Poikkeuksen on tehnyt Mussovitsin veli Rufus, joka on hylännyt kansansa periaatteet ja loikannut Luopion puolelle.

Kellopelikuninkaan loppuhuipennus tapahtuu Gigin isän rakentaman ilmalaivan työmaalla. Sokean jumalan palvelijat ovat päättäneet räjäyttää ilmalaivan, joka edustaa uhkaavaa uutta teknologiaa. Onnistutaanko vandalismi estämään ennen kuin on liian myöhäistä...


Trilogian päätösosa Susikuningatar hyppää ajassa kolme vuotta eteenpäin. Gigi on muuttanut opiskelemaan Pariisiin, Henrysta on tullut varteenotettava toimittaja ja Mussovits huolehtii Gigin turvallisuudesta vuorokauden ympäri. Gigillä on suuret saappaat täytettävänään, sillä hänen äitinsä ei aio palata enää Umbrovian kuningattaren rooliin, joten paikka on vapaana – Gigille. Sitä tehtävää varten hänen on opittava taistelu- ja hallintotaitoja. Lisäksi Gigillä on iso työ hallita omaa vartaloaan, jossa on kuningasisän kehittelemiä lisäosia: huomattavan tarkkanäköinen mekaaninen silmä ja Gigin omiin kudoksiin yhdistetty mekaaninen käsivarsi, joka on rakennettu ilmalaivan rakennustyömaalla tapahtuneessa onnettomuudessa menetetyn käden tilalle.

Umbrovian tilanne käy yhä painostavammaksi, joten Gigin on lähdettävä uskollisten "aseenkantajiensa" kanssa kohti isiensä maita yhdistääkseen ihmissudet taakseen ja voidakseen nousta Andros Luopiota vastaan.

Susikuningatar on sekä pisin että synkin sarjan osista. Se on jo ehtaa "taistelufantasiaa", ja Gigi joutuu kasvamaan paljon. Hän on tulevana kuningattarena raskaiden päätösten äärellä ja joutuu venyttämään moraaliaan ja valintojensa perusteluja enemmän kuin mihin ehkä olisi ikänsä puolesta valmis. Siinä missä Kerjäläisprinsessa menee helposti seikkailunnälkäisten varhaisnuorten lukemistoon, Susikuningatar on jo sangen rankkaa luettavaa, jossa ei vältetä väkivaltaa ja vaikeita valintoja.

Vaikka olin etukäteen kuullut jonkin verran Magdalena Hain sarjasta, se pääsi silti yllättämään minut iloisesti. Seikkailua, vaihtoehtohistoriaa, steampunkia ja fantasiaelementtejä onnistuneesti yhdistävä tarina on sekä viihdyttävä että pohdituttava. Hai nostaa esiin tärkeitä teemoja, mutta välttää niiden alleviivaamisen. Yhteiskunnallinen epätasa-arvo, vallankäyttö, perinteiden aiheuttama taakka ja yksilön kasvukivut ovat olennaisia aiheita Gigin ja Henryn tarinassa.

Kerronta on mutkatonta ja sen mukana ei ole vaikeuksia pysyä. Henkilöhahmoilla on aikaa ja tilaa kasvaa ja muuttua, miljöö on herkullinen ja monitahoinen ja juonenkäänteet koukuttavia. Vahva esitys, kerta kaikkiaan, ja sopii luettavaksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Bravo!


Kerjäläisprinsessa
Karisto 2012
188 s.

Kellopelikuningas
Karisto 2013
330 s.

Susikuningatar
Karisto 2014
448 s.

Sarjan ulkoasu: Sára Köteleki

Kirjastosta.

________

Haasteet: Täten ruksaan toiseksi viimeisen jäljellä olevan kohdan vuoden 2017 Helmet-haasteesta eli 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

15. joulukuuta 2017

Tommi Uschanov: Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta



Tommi Uschanovin tekstit ovat minulle mieluisaa luettavaa, vaikka ne käsittelisivät hissimusiikkia, Tekniikan Maailmaa tai ihmisiä, joista en ole koskaan kuullutkaan. Hänen älykäs, virtaviivainen ja sisältörikas esseistiikkansa on ilahduttavaa luettavaa tällaisina aikoina, jolloin tunnutaan vannovan vauhdin, provosoinnin ja yksinkertaistamisen nimiin.

Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta sisältää yhdeksän esseetä. Ne on jaoteltu kolmen alaotsikon alle, jotka ovat "Historiasta", "Enimmäkseen musiikista" ja "Enimmäkseen muusta". Aihepiirit kulkevat menneisyyden kokemisesta kaunomusiikkiin, klassisen musiikin elämyksistä koko elämästään taidetta tehneeseen Erkki Kureniemeen ja Tekniikan Maailman lukemiseen.

Heti aloitusesseessä päästään asiaan, joka kiehtoo minua jatkuvasti: kuinka menneisyyden voi tavoittaa vai voiko sitä? Millaisia merkityksiä tietyt paikat ja hetket saavat yksilön elämänhistoriassa ja kuinka merkityksettömiä ne kaikille muille voivat olla? Ja kääntäen: onko "maailmanhistoriallisesti" merkittävä paikka jonkinlainen pyhiinvaelluskohde, paikka, jossa oleminen on arvokasta, koska siten liittyy osaksi historian ketjua ilman, että tarvitsee nähdä muuta vaivaa kuin olla siellä, missä joku muukin – merkittävämpi? – joskus oli?

Samassa esseessä, jonka otsikkona on siis Kuinka tavoittaa menneisyys?, Uschanov pohtii hetkien tallentamista. Vanhat valokuvat, jotka päätyvät geneerisiksi kuvituskuviksi tekijänoikeuksien rauettua ovat ehkä niitä käyttäville sellaisenaan yhdentekeviä, ne vain tuovat "ajankuvaa" esimerkiksi interiööriin tai historiikkiin. Mutta entä ihmiset, jotka kuvissa ovat? Menettävätkö he oikeutensa omaan historiaansa, tallennettuihin elämänhetkiinsä?

En ole erityisen paneutunut musiikki-ihminen, mutta siitä huolimatta luin ilolla kokoelman musiikkiaiheiset esseet. Etenkin kirjan nimiessee Sininen tango sai miettimään, kuinka välinpitämättömästi suhtaudun musiikkiin, jolla on kuitenkin merkittävä roolinsa populaarimusiikin historiassa ja kulttuurihistoriallisesti. Sinisen tangon valokeilassa on yhdysvaltalainen säveltäjä ja orkesterinjohtaja Leroy Anderson (1908–1975), jonka ura oli pitkä ja ansiokas, mutta jonka nimeä harva tietää. Anderson sävelsi niin sanottua kaunomusiikkia ("light music"), joka ammentaa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun salonkimusiikista: siis suuren orkesterin esitettäväksi sävellettyä musiikkia, jossa ei ole lauluosuuksia. Uschanov saa lukijan innostumaan kaunomusiikista (no, ehkä pikemminkin sen kehityshistoriasta), vaikka sitä ei edelleenkään tee edes mieli kuunnella. Ansiokasta ajatusten herättelyä, sanoisin.

Niin ikään musiikkiaiheisessa esseessä Suhteeni klassiseen musiikkiin Uschanov argumentoi klassisen musiikin "harrastamisen" puolesta ilman pakkoa kokea sitä konsertissa. Klassinen musiikki on itselleni jollain tapaa mörkö: en tunne alaa juuri lainkaan, joskin se kiinnostaa minua. Olen käynyt kerran Helsingin Musiikkitalossa kuuntelemassa sinfoniaorkesteria, mutta olin silloin niin flunssainen, että keskityin lähinnä olemaan niistämättä liian kovaäänisesti. Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertin olen katsonut ja kuunnellut monena vuonna ja jollain oudolla tavalla tahtoisin joskus nähdä sen paikan päällä – vaikken ymmärrä sävyistä hölkäsen pöläystä. Uschanovin essee kaivelee oivaltavasti klassiseen musiikkiin liittyviä stereotypioita, esimerkiksi ajatusta siitä, kuinka erilaiset tulkinnat nykyisin pyrkisivät tekemään kunniaa alkuperäisteokselle, vaikka esimerkiksi Mozartin teoksia esitettiin alunperin kovaääniselle, omiaan puuhailevalle ja kiivaasti reagoivalle yleisölle – kuten ajan tapana oli.

Näin nämä asiat koetaan kertoo puolestaan tarinallisuuden voimasta. Mikä saa tietynlaiset kokemukset ja tarinat nousemaan tietyssä yhteisössä tai tietyn yleisön käsissä niin vakaaseen asemaan, ettei alkuperäisellä tapahtumalla ole enää väliä? Essee nostaa esimerkiksi yhdysvaltalaisen kirurgin Charles Drewn tapaturmaisen kuoleman keväällä 1950: edelleen kiertävän legendan mukaan verenluovutusta ja luovutetun veren säilyvyyttä menestyksekkäästi tutkinut tohtori kuoli auto-onnettomuuden seurauksena, koska häntä ei tummaihoisena otettu sisään sairaalaan, joka oli tarkoitettu valkoisille. Vaikka vastaava rotusryrjintään perustuva sairaalahierarkia oli etelävaltioissa elettyä todellisuutta, ja vaikka se todistetusti johti kyllä muiden mustien turhiin kuolemiin, Drewn kohtaloksi se ei kuitenkaan koitunut, vaan hän kuoli vakaviin vammoihinsa lähimmän sairaalan ensiapuun kolmen (valkoisen) lääkärin käsiin. Tarina hänen rotusyrjinnästä seuranneesta kuolemastaan jäi kuitenkin elämään vankkana. Kuten Uschanov kirjoittaa:

"...jonkin kirjaimellisesti paikkansapitämättömän uskomuksen kokeminen todeksi voi olla moraalisesti todempaa kuin kirjaimellinen totuus kyseisestä asiasta. Tällöin myös kyseisen kokemuksen kritisoiminen tuntuu jollakin tavoin moraalisesti väärältä".

Uschanovin esseissä on tyyntä rauhallisuutta, ne ovat mietittyjä, punnittuja ja huolella työstettyjä. Vaikka aihepiirit eivät koskettaisi itseä, Uschanovilla on taito saada lukija koukkuun: tekstin haluaa lukea loppuun, sen ajatuksia ja argumentteja jää miettimään, ja erikoisetkin aihepiirit herättävät varovaisen kiinnostuksen. Jos nyt eivät suoraan kyseiseen aiheeseen, vähintäänkin yleisen kiinnostuksen ottaa selvää jälleen uusista asioista ja ihmetellä maailman ja täällä elävien ihmisten paikoin perin eriskummallisia ja silti niin inhimillisiä edesottamuksia ja luomuksia.


Tommi Uschanov: Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta
Ulkoasu: Taru Staudinger
Teos 2017
166 s.

Arvostelukappale.

14. joulukuuta 2017

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito



Pirjo Puukon Mutkanlukutaito on 18 novellin kokoelma, jossa keskiöön nousevat ihmiset ja asiat heidän välillään. On nuoria ja vanhoja, naapureita ja satunnaisia kohtaamisia, muistoja ja kuvitelmia. Ihmissuhteet ovat alullaan, täydessä vauhdissaan tai loppumassa. Miljöönä ovat niin ulkosaariston kalliot, lämpöä hehkuva Italia kuin hiljaiset rintamamiestalot puutarhoineen.

Puukon teksti on soljuvaa ja kevyttä, mutta kätkee sisäänsä yllätyksiä ja käänteitä, jotka paljastuvat vasta vähitellen, osassa novelleista vasta viimeisessä käänteessä. Mukana on paljon dialogia, joka on toimivaa ja mutkatonta: keskustelujen kautta novellien henkilöistä paljastuu puolia, jotka muuten jäisivät piiloon. Esimerkiksi novellissa Vetovastuu kuusikymppinen Tuire saa puhelun tyttäreltään Tiinalta, joka ei aivan sulata äitinsä elämää "uutta nuoruutta", johon sisältyy esimerkiksi uusi miesystävä. Tuire puolestaan kantaa huolta omasta äidistään, jolla alkaa jo terveys ja muisti pettää. Vaan kuka lopulta huolehtii kenestäkin ja miksi?

Omenapuun oksat asettaa vastakkain naapurit, joita vain teräsaita erottaa: eläkeläispariskunnan, joka totisesti tietää, kuinka elämä tulee elää ja lapsiperheen, jolla on omat käsityksensä arjen pyörityksestä. Teemana naapurisota ei ole erityisen persoonallinen, mutta Puukon novellissa se herää eloon herkullisena ja aitona.

Sateisen kesän jälkeen on monitulkintainen, jopa hieman spekulatiiviseen fiktioon päin kallellaan oleva novelli muutoksista ja vahingoista. Mirva huomaa loppusyksystä olevansa raskaana, kun "yksi ainoa pilleri oli jäänyt ottamatta ja solut olivat villiintyneet oitis". Hiiret kansoittavat ihmisten koteja ympäri maan, eikä sade tunnu loppuvan koskaan. Novellin miljöö on huikaisevasti kuvattu: omatkin vaatteet tuntuvat lukiessa sateenjälkeisiltä ja kosteannihkeiltä, ja korvan juuresta kuuluu hiirten rapinaa. Tätä novellia haluankin peukuttaa Novellihaaste 2:ssa sen paikan vuoksi.


Surullisista ihmiskohtaloista kertovat novellit Selkeät ohjeet ja Universumin yksinäisin mies. Selkeät ohjeet on konekirjoituksen lailla etenevä reportaasi elämänsä langat hallitsevasta naisesta, jonka piinkovan ja selkeän ulkokuoren alle kätkeytyy jotain, jonka piilossapitäminen vaatii kaikki voimat. Hienovireinen, tunnelmaltaan lukijansa varpaillaan pitävä novelli. Universumin yksinäisin mies puolestaan kertoo elämästä, jonka kaari kulkee räsymaton laidasta toiseen. Sen surumielinen tunnelma ja jonkinlainen väistämätön kaari sulkevat sisäänsä ja herättävät ajatuksia, jotka kulkevat omia ratojaan annetun tarinan taakse.

Siellä, missä Salpausselkä vajoaa mereen yllättää monella tapaa. Sen henkilöt eivät ole sitä, miltä aluksi vaikuttavat, ja miljöö ulkosaaristossa vahvistaa tunnelmaa. Kuka on lopulta tunkeilija ja kenen elämässä? Miten muutos vaikuttaa ja mistä se saa alkunsa? Novellin nimi on myös hienoimpia kohtaamiani.

Mutkanlukutaito on novellikokoelma, johon tarttumisen kynnys on matala ja mutkaton. Näitä novelleja ei kannata etukäteen jännittää, päinvastoin. Vaikkeivät kaikki kuvatut elämäntilanteet olisi itselle läheisiä, Puukon kirjoittamien maailmojen kautta niitä lukee ymmärtääkseen, oppiakseen, hämmentyäkseen. Kuinka pieniä ja pikkusieluisia me ihmiset lopulta olemmekaan – ja toisaalta kuinka suureksi mitättömiltä tuntuvat seikat voivat kasvaa, kun kasvualusta on oikea ja sattuma sysää uudelle reitille.

Mutkanlukutaitoa tässä elämässä tarvitaan, se on varmaa.


Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito
Ulkoasu: Amelia Nyman
Stresa Kustannus 2017
135 s.

Arvostelukappale

_______

Toisaalla: Elämä on ihanaa

Haasteet: Novellihaaste 2

13. joulukuuta 2017

Heikki Kännö: Mehiläistie



Heikki Kännön Mehiläistie on vuoden 2017 mieleenpainuvimpia lukuelämyksiä. Se on romaani, joka yllättää, hämmentää, ihastuttaa, paikoin kyllästyttää ja saa aikaan kylmiä väreitä. Romaanin luettuaan ei ole varma, mitä oikein tapahtui. Seuraavaksi listaan viisi syytä lukea se.


Taiteilijuus

Mehiläistien pääosassa on sangen poissaolevana ja etäisenä hahmona saksalainen taiteilija Joseph Beuys (1921–1986), joka uskoi siihen, että kaikki ihmiset ovat taiteilijoita. Beuys taisteli toisessa maailmansodassa lentäjänä ja joutui sotilaslennollaan tekemään pakkolaskun Krimin vuoristoon. Hänet pelasti pieni tataariheimo, jonka luona vietetystä ajasta tuli Beuysille merkittävä vaikutin myöhemmin tekemäänsä taiteeseen.

Mehiläistie käsittelee taidetta ja taiteilijuutta monella tapaa. Se kertoo ensinnäkin eri alojen taiteilijoista: Beuysin tapaisesta käsite- ja performanssitaiteilijasta, kuvataiteilijoista, kuvanveistäjistä. Myös taidegalleristit ja taiteen keräilijät sekä tietenkin taiteen yleisö nousevat keskeiseen rooliin. Kaiken taustalla vaikuttaa Beuysin Goethen ajattelusta ammentava taidefilosofia ja taiteen todellisuuden lävistävä olemus. Ovatko kaikki ihmiset todellakin taiteilijoita, mikä kaikki tekemämme on taidetta, miten taiteen voi kokea?

Kaikki tämä on kirjoitettu houkuttelevaan muotoon, ja vaikka ajoittain romaanissa on pidempiä pätkiä, joissa ajattelua avataan, olo ei ole kuin taidehistorian, filosofian tai estetiikan luennolla, vaan kaunokirjallinen ote pysyy vahvana.


Natsit

Kyllä, Mehiläistiessä on natseja ja hyvin keskeisessä roolissa onkin. Toisen maailmansodan aikaisessa kansallissosialistien keinovalikoimassa esitetään olleen hyvinkin vahvasti rajatietoon ja okkultismiin painottuvia tapoja urkkia tietoa, kuulustella epäiltyjä ja saavuttaa menestystä sodassa. Näistäkin syistä natsit ovat erityisen kiinnostuneita Joseph Beuysista, joka puolestaan tuntuu olevan niin liukasta sorttia, ettei tartu mihikään ansalankoihin, vaikka natseilla onkin käytössään monenlaisia poikkeusyksilöitä kartoitusten tekemiseen.

Natsien varastamat taideaarteet ja niiden edelleen jatkuva metsästäminen nousevat tässä romaanissa aivan uudenlaiselle tasolle, kun sekä aikaa että paikkaa tunnutaan voivan hallita ja niiden rajat ylittää keinolla jos toisellakin. Lukija voi vain jäädä pohtimaan, millaisilla vinkeillä Stein-instituutin tyyppisen toimijan voisi nykyhetkessä jäljittää – ja olisiko siinä edes mitään järkeä.


Historia

Kännön romaanissa historia, todelliset menneisyyden tapahtumat ja oikeasti eläneet ihmiset muodostavat keitoksen, joka porisee lukijaa kutkuttavalla tavalla koko ajan eteenpäin. Henkilöhahmoja on mittava määrä, mutta Kännö hallitsee heitä kuin nukkemestari ikään. Kunkin uuden henkilön elämänkaarta esitellään juuri sopivasti: aloitetaan sieltä mistä kuuluukin ja päätetään sinne, minne on hyvä lopettaa. On yhdentekevää, ketkä henkilöistä ovat oikeita ja ketkä eivät, sillä tarinaan uskoo sen ensiriveiltä alkaen.

Romaanin henkilöistä DDR:stä Länsi-Saksaan loikkaava rikkinäinen Dora, joka myöhemmin kasvaa Beuysin ohjauksessa omaääniseksi kuvataiteilijaksi, tuntuu jonkinlaiselta poijulta, joka pitää muuta rakennelmaa kasassa. Beuys itse on salaperäinen ja etäinen, Doran jonkinasteinen kumppani Klaus puolestaan huikentelevainen ja riskialtis ja Doran poika Walter muista syistä epävakaa.


Vaihtoehtohistoria

Mehiläistien yksi keskeisimpiä kysymyksiä on, mistä todellisuus rakentuu ja kuinka sitä voi hallita. Ajassa matkustaminen, todellisuuden rajojen venyttäminen, vaihtoehtoiset historian kehityskulut ja kaiken tämän riskit nousevat olennaiseen rooliin romaanin edetessä. Etenkin Walter on henkilöhahmoista se, joka joutuu äärirajoilleen ymmärtäessään, kuinka monista, lukemattomista, aistimattomista säikeistä todellisuus – tai jokin, jota luulemme todellisuudeksi – muodostuu.

Olen aina ollut pohjattoman viehättynyt ajatukseen siitä, kuinka pienistä sattumuksista, valinnoista ja vahingoista erilaiset tapahtumakulut ja seuraukset juontavat juurensa. Vaihtoehdot historialle viehättävät aina, ja niitä Heikki Kännö tarjoilee oivallisten lisukkeiden kera. Walter-parka joutuu hyvin suurien kysymysten ja valintojen eteen, kun hän ymmärtää näkevänsä ja kokevansa asiat eri tavoin kuin muut.


Villiys

Mehiläistie on kirja, josta en sitä aloittaessani tiennyt juuri mitään. Lähdin lukumatkalle ennakkoluulottomasti ja se todellakin kannatti. Tämän kirjan tiivistäminen yhteen virkkeeseen on mahdoton tehtävä, mutta hyvällä tavalla. Uskon Mehiläistiestä löytyvän niin monta lankaa kuin siitä niitä vain haluaa etsiä, ja luulen, että jokainen lukija tulkitsee kirjan sanoman ja teeman omalla tavallaan. Jos ei kaipaa sen syvempiä merkityksiä, tätä kirjaa voi myös lukea vain puhtaan villinä mielikuvituksen leikkinä ja todellisuuden kyseenalaistajana.

Huikea matka on luvassa, jos Mehiläistielle uskaltaa vain astua.


Heikki Kännö: Mehiläistie
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2017
344 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Jokken kirjanurkka, Toni Jerrman / Tähtivaeltaja

Haasteet: Osallistun kirjalla Taiteilijaromaani-haasteeseen (performanssitaide).

10. joulukuuta 2017

Kuinka opin rakastamaan runoja



Kirsi Kunnas on suomalaisen runouden grand old lady, joka on ilahduttanut ja vavahduttanut runonlukijoita jo 70 vuoden ajan ensikokoelmansa Villiomenapuu (1947) ilmestymisestä alkaen. Moni suomalainen kasvaa Kirsi Kunnaksen lastenrunojen ja osuvien suomennosten kanssa, niin minäkin, ainakin luulen niin, vaikkei ihan kirkkaita muistikuvia lapsuudesta tähän liittyen olekaan. Kunnaksen lastenrunokirjoja ja suomentamia teoksia oli meillä kuitenkin kotona useampia. Loput lainattiin kirjastosta.

Nyt Runo100-haasteen myötä otin lopultakin kunnollisen niskalenkin Kunnaksen muusta lyriikasta. Olen tämän vuoden aikana lainannut, uusinut ja ehtinyt jo palauttaakin useampia Kunnaksen runokokoelmia. Yhteensä olen niitä lukenut kuitenkin neljä, joista vavahduttavin oli kesäinen kokemukseni Uivat saaret -kokoelman (1950) kanssa, kun jäätelökin suli purkkiin.

Aloitin joulukuuni lukemalla kolme Kunnaksen runokokoelmaa: Kuun kuva meissä (1980), Kaunis hallayö (1984) ja Valoa kaikki kätketty (1986). Kunnaksen eri kokoelmien runoja yhdistää ilmavuus, hetkellisyys ja vahva luontokuvasto. Niitä on hyvin helppoa lähestyä, ne kutsuvat luokseen.

Kunnaksen runot ovat pääosin lyhyitä, kuin tuokiokuvia. Kuitenkin niissä on hyvin hallittu ilmaisu, tarkkaan valitut sanat, rytmi ja tunne. Verrattuna paikoin hyvinkin ilottelevaan Uiviin saariin nämä 1980-luvun kokoelmat ovat vakavampia, surumielisempiä. Onhan välissä myös 30 vuotta elettyä ja koettua elämää, joka ei voi olla näkymättä.

Vahviten aistin runoissa päättymisen ja menetyksen hetkiä, suruakin. Ne soivat mielessä, koskettavat, saavat miettimään niitä omia menetyksiä ja suruja. Miltä suru tuntuu, tai sellainen käänne, jonka jälkeen tietää jonkin olevan toisin kuin ennen?


Oi, hän astui usvaan ja on poissa.
Vieläkin on ruoho hänen
         askelistaan
märkä.

(VKK)


Yhä kauempana käyn

niitty niin lähellä ja taivas
yksi ainoa askel!

että äkkiä olen siellä missä näyn
kiikarin surureunat ympärillä.

(VKK)


Surun henkilökohtaisuus välittyy, ja samalla runoissa on paljon runon puhujaan itseensä kohdistuvaa haikeutta. Oman mielen käänteet ja väänteet, tuntemusten moninaisuus, paljastaa puhujan olon ja ikävän. Onko mukana masentuneisuutta, tässä lienee tulkinnan varaa. Ainakin alakulo on selvää, tuntuu lukijankin mielessä vahvana.


Lintujen taivas siipiaallokkona
laskostuu pääni päällä

                   syvässä ikävässä

täällä kuin matkalla, saattajana.
Valoa kaikki kätketty.

(VKK)



Aamu pistää piikkinsä säleverhon lomitse
vuoteelle asti
                           haravoiden minua

kahisen kuin heinäsuova, hiiret
                           vilistävät piiloon.
Kun avaan silmät, olen kohdallani.

(VKK)



Unien hauraat kuvat pirstoutuvat
kuin puolikypsä lasi
aamun valossa
muistojen jännitystä kestämättä
ja minä yksin, yksin
kaikujen talossa.

(KKM)


Kunnaksen runot antavat paljon, kun niiden ensin antaa avautua. Olen myyty ehkä ennen kaikkea siksi, etten kokenut näitä runoja lukiessani lainkaan ulkopuolisuuden tunteita, vaan päin vastoin: lukiessa oli turvallinen, huolehdittu olo. Näiden runojen luokse on helppoa tulla, näiden lukeminen on matalan kynnyksen takana, jos kynnystä on ollenkaan.


Yhtäjalkaa elämä
vaihtovirtaa toisesta toiseen
sykäykset
tulevat menevät
sydämien iskut toisiaan vastaan
tunnen.
Niissä tapahdun.

(KKM)



Talon natinoissa kuulen poissaolosi
ovelle asti kuin avaisit sen
äkkiä
             sydämet pamppaillen se kahtapuolen
sykimme.

(KH)



Ei kukaan tiedä mihin olet mennyt.

Pitkien säteitten uutimet illassa
polkusi kimmellys, tomu.

Niin paljoon valoon olet kätkeytynyt
minulta.

(KH)


Runoissa on yhteisyyttä, yhdessä koettua ja elettyä. Vaikka puhujasta välittyy vahva, omillaan pärjäävä kuva, välillä runoissa on heikkoutta, suurta herkkyyttä, halua olla jonkun toisen kanssa, osa jotain samaa kuin muut.


Ei vuoden päivän ei hetken
mittainen ole meri
joka heijastamatta rantaa
kuva sisällään
aloittaa yhä uutta
maisemaa.

(KKM)



Älä pelkää kirkkauden kovaa
veistä
                  ei se haavoita
vaan leikkaa maan raskaan
painon
                  ja valaisee
rauhasi.

(KKM)


Voi, lukekaa Kirsi Kunnaksen runoja, ihmiset! Ne sykäyttävät, ilahduttavat, surettavat, saavat runouden tuntumaan joka sopukassa.


Kirsi Kunnas: Kuun kuva meissä
WSOY 1980
73 s.

Kirsi Kunnas: Kaunis hallayö
WSOY 1984
79 s.

Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty
WSOY 1986
112 s.


Kirjastosta.

________

Näistä kokoelmista toisaalla: Sinisen linnan kirjasto, Kannesta kanteen, Kirjapolkuni, Elämä on ihanaa, Unelmien aika

Haasteet: Runo100

8. joulukuuta 2017

Ane Riel: Pihka



Haaderit eivät elä kuten muut. Heidän kotinsa sijaitsee kaukana muista saaren asukkaista, Pääksi kutsutussa osassa sitä. He elävät eristyneinä ja erityisinä, vain pakon edessä perheen isä Jens pistäytyy kylällä asioilla. Perheen äiti Maria on niin lihava, ettei pääse enää liikkumaan makuuhuoneestaan. Tytär Liv elää isän asettamien sääntöjen mukaan, poikaa Carlia ei kukaan muu kuin Liv enää näekään.

Kun Jensin äiti on pitkästä aikaa viettämässä joulua perheen luona, tarinalla on alkupisteensä. Ja se on murha: Jens tappaa äitinsä ja Liv näkee sen.

Pihka on järkyttävä, ahdistava ja surullinen tarina erään perheen luisusta kohti väistämätöntä tuhoa. Se kerrotaan lähinnä Livin lapsenomaisesta näkökulmasta, mutta lukija ymmärtää kyllä pian, kuinka pahasti rempallaan kaikki perheessä on. Tuomionsa kohtaava isoäiti on ollut hallitseva persoona ennen kuin muutti pois, kaupunkiin. Jensin veli Mogens ei hänkään kestänyt eristynyttä elämää vaan muutti vuosia aiemmin toisaalle. Mogens tosin kantaa koko ikänsä huolta perheestään ja lähettää kuukausittain rahaa elinkustannuksia varten.

Perheen valtasuhteet ja keskinäiset välit ovat pahasti sekaisin. Jens ei koskaan toivu isänsä tapaturmaisesta kuolemasta, vaan pyrkii yhä enemmän kontrolloimaan läheistensä elämää, ettei menettäisi heitäkin. Jens pysyy itse toimintakykyisenä lähinnä luultavasti katkeruutensa ja traumansa vuoksi, mutta sitäkin enemmän hän rajoittaa niitä, jotka pelkää kadottavansa. Niinpä vaimokin lihoo lihomistaan päätyen lopulta liikuntakyvyttömäksi ja tytär Liv ilmoitetaan kuolleeksi, jottei tätä tarvitse lähettää kouluun tai etteivät viranomaiset muutenkaan kiinnostu perheen elämästä liiaksi.

Mutta pienellä paikkakunnalla on aina uteliaisuutensa, joku tietää aina.

Haaderin perheen toimeentulo on niukkaa mutta tasaista. Jens on opettanut Livin näppäräksi murtovarkaaksi, joka pääsee muiden saarelaisten koteihin mistä tahansa kolosta ja osaa viedä mukanaan juuri sen verran, että katoa ei huomaa ainakaan aivan heti. Haaderien koti onkin jokaista nurkkaa myöten täynnä tavaraa, jota saattaa joskus johonkin tarvita.

Pihka on voittanut Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Palkinto myönnetään parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille. Pihka ei kuitenkaan ole missään määrin perinteinen dekkari. Vaikka tarina alkaakin rikoksesta – vieläpä murhasta – se ei kokonaisuutena keskity lainkaan olennaisesti rikosten ympärille. Olennaisempaa on perheen tuho, hitaasti aukeava kokonaiskäsitys siitä onnettomuudesta, jossa Haaderit elävät. Sen kaiken Riel kuvaa kiehtovan kammottavalla otteella, lapsinäkökulman suoman näennäisen viattomuuden suojissa.

Käsittelemättömät tunteet, ohitetut surut ja traumat, ymmärtämättömyys ja sattumat koostavat kokonaisuuden, jota ei auta kuin ahmia eteenpäin, uskoen uskomattomaan ja surren menetettyjä mahdollisuuksia.


Ane Riel: Pihka
Suomentaja: Katriina Huttunen
Aula & Co 2017
248 s.
Harpiks (2015)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Lukuisa, Usva

Haasteet: Frau, Signora & Bibi (kirjan alkukieli on tanska)

7. joulukuuta 2017

Valaita, avaruutta ja ainahan sitä saa hävetä itseään – Marraskuun Kuukauden lyhyet

Marraskuu meni, luin jälleen mukavalla vauhdilla ja monenlaista. Lyhyissä esittelyissä on tällä kertaa luvassa mieluisaksi käyneen scifisarjan päätösosa, yksi kaunokirjallisuuden tämän vuoden Finlandia-ehdokas ja huomattavaa samastumispintaa tarjonnutta sarjakuvaa.


Tuhannenkahdensadan valovuoden päässä Maapallolta on kuumat paikat, kun Kepler62-retkikunnan välit kiristyvät ja piilotellut salaisuudet paljastuvat yksi toisensa perään. Matkaa ei ole tehty lainkaan niin viattomista lähtökohdista, kuin voisi luulla, vaan taustalla on erittäin vakavia ja harkiten tehtyjä päätöksiä, joilla on mittavia seurauksia niin elämälle uudella planeetalla kuin Maapallollekin.

Kuudes ja viimeinen osa tästä "tuotantokaudesta" solmii langat, tarjoaa jännitystä ja toimintaa ja jättää myös loppunsa sopivan houkuttelevalla tavalla avoimeksi, jotta jatkoa tietenkin taas kaipaa. Ilokseni olenkin kuullut, että Kepler62:n saaga jatkuu ensi vuonna uudella tarinalinjalla. Huikeaa – tämä kirjasarja jos jokin on madaltanut kenen tahansa kynnystä a) lukea kokonaisia kirjoja ja b) tutustua scifiin.

Viimeisen osan kuvitus on jälleen kerran aivan priimaa. Pasi Pitkänen, ottaisin näitä Kepler62-kuviasi julisteeksi seinälleni milloin vain! Tosin aivan nuorimpia lukijoita kuvat saattavat hieman ahdistaa, sillä osassa niistä on voimakkaita tapahtumia ja vihaisia henkilöitä, mutta silloinhan onkin tärkeää puhua kirjan herättämistä tuntemuksista jonkun toisen kanssa. Pidän Kepler62-sarjasta erityisen paljon siksi, että sen kohderyhmä on niin laaja. Jo pienemmät alakoululaiset voivat hyvin tutustua tähän sarjaan, mutta ihan hyvin se uppoaa vielä yläkoululaisiinkin – ja tietysti meihin omaa avaruusmatkaamme edelleen odottaviin aikuisiin. Yhdessä lukeminen ja kokeminen, mikäs sen mukavampaa! Ehdoton suositus Parvelalle, Sortlandille ja Pitkäselle!


Bjørn Sortland, Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 – Kirja kuusi: Salaisuus
Suomentaja: Outi Menna
WSOY 2017
187 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjojen keskellä, Yöpöydän kirjat, Kirjahilla




Tänä vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokaslista herätti monenlaista keskustelua kokeilevuudellaan ja haastavuudellaan. Innostuin listan kirjoista paljon, sillä en ollut ehdokasasettelun julki tullessa lukenut niistä vielä ainuttakaan.

Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat olisi saattanut jäädä ilman ehdokkuuttaan lukematta, sillä kansi ei kutsunut minua lainkaan luokseen, ja takakansitekstikin lähinnä hämmensi. Mutta onneksi tulin tutustuneeksi tähän suomalais-romanialaisen esikoiskirjailijan teokseen, sillä se on kipeä, haikea ja monitulkintainen tarina perheestä, suvusta ja kansojen käänteistä – tiiviissä paketissa.

Päähenkilö on Alba, jonka sielu ja mieli on jakautuneena kahtia Suomen ja Romanian välille. Alban oman aikuiseksi kasvamisen kautta tarkastellaan myös Romanian kokemia muutoksia kommunismin aikana ja sen jälkeen.

Maahanmuutto ja siirtolaisuus nousevat myös olennaisiksi tekijöiksi. Alban suomalainen äiti on ensin koettanut onneaan Romaniassa miniän roolissa, mutta lopulta perhe on muuttanut Suomeen pois kommunismin ikeen alta, jotta Alban romanialainen filosofi-isä voisi vihdoin toteuttaa itseään ja akateemisia intohimojaan.

Sandun kerronta on vahvaa ja värikästä. Ajat, paikat ja ihmiset lomittuvat, muistot ja kuvitelmat sekoittuvat. Ihmisissä on paljon enemmän kuin uskoisi, heidän teoissaan, sanoissaan ja ajatuksissaan on pintaa myös piilossa. Vaikka tarina on elävä ja moniulotteinen, jokin piti minua siitä hieman etäällä, tarkkailemassa vain. En elänyt mukana. Ei se aina lukiessa ole välttämätöntä, mutta nyt sen puute jätti aukon lukukokemukseen, sillä Valas nimeltä Goliat jäi lopulta juuri sen olennaisen kädenmitan päähän.


Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat
Otava 2017
265 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Luettua elämää

Haasteet: Muuttoliikkeessä





Tätä sarjista lukiessa nauroin ääneen lähes koko ajan. Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti on aivan hulvaton, itseironinen, lempeän ymmärtäväinen ja silti terävä sarjakuvakokoelma aikuisuuden haasteista. Sarjisten päähenkilö, joka on ehkä Andersenin jonkinlainen alter ego, kamppailee itsetunnon, erinäisten kehitysaskeleiden, aikuismaisten tekojen ja omien mielihalujensa ristipaineessa. Välillä homma onnistuu, välillä ei.

Tunnistin pelottavan paljon erinäisiä hölmöjä, irrationaalisia ja vähän säälittäviäkin tapoja reagoida kohtaamiinsa haasteisiin, tapaamiinsa ihmisiin ja ajattelemiinsa ajatuksiin. Oi voi, jospa joskus vielä eläisi jonkinlaisessa tasapainossa itsensä ja muiden kanssa. Sitä odotellessa hekottelen Andersenin yksinkertaiselle, hieman lapsekkaalle piirrosjäljelle ja oivallisille teksteille, jotka on suomentanut Aura Nurmi.

Kiitos tästä sarjakuvasta, Sarah ja Sammakko. On taas hieman kevyempi olo.


Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
Suomentaja: Aura Nurmi
Sammakko 2017
109 s.
Adulthood Is A Myth (2016)

Kirjastosta.

Toisaalla: Ei vain mustaa valkoisella, Kirjojen pyörteissä, Sivutiellä

6. joulukuuta 2017

Tatun ja Patun Suomi ynnä hyvää itsenäisyyspäivää!



Hyvää itsenäisyyspäivää blogini lukijoille! 

Tänään juhlitaan monin maljoin ja valonvälähdyksin 100-vuotiasta itsenäistä Suomea. Hienoa, kerta kaikkiaan. Onneksi saamme elää maassa, jossa tällainen juhlinta on mahdollista ja tapoja juhlan viettämiseen (tai viettämättömyyteen) lukemattomia. Vaikka olen itse jo valmis työntämään Suomi100-höösäyksen jonnekin, mistä sitä ei tarvitsisi enää uudelleen kaivaa esiin, annetaan nyt palaa päätyyn asti, kun kerran alettiin.

Tämän päivän ohjelmistoon kuuluu itselläni monenlaista perinteistä ja toisaalta juuri sitä, mitä haluaakin tehdä – mieluisassa seurassa totta kai. Toivottavasti teillä muillakin on samanlainen etuoikeus käsissänne.

Kirjojen osalta päätin tarttua hetken mielijohteesta Helmet-haasteen toiseksi viimeiseen jäljellä olevaan kohtaan "Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään". Tatu ja Patu ovat hahmoina minulle tuttuja, mutta yhtään näistä kirjoista en ole aiemmin lukenut – lukuun ottamatta yhtä lääkärikäynnistä kertovaa, jonka olen lukenut ystävien tytölle iltasaduksi useamman kerran. Sekin taitaa itse asiassa kertoa enemmän Veerasta.

Nyt oli aika lukea Tatua ja Patua ihan omaksi iloksi.




Tatun ja Patun Suomi on opaskirja tähän ihmeelliseen maahamme. Siinä esitellään Suomea, suomalaisia ihmisiä ja suomalaisia tapoja. Tatu ja Patu tulevat Outolasta, eivätkä siksi oikein tunne meille ehkä turhankin tuttuja juttuja. On aika päästää heidät tutustumaan.

Ensin Tatu ja Patu tutustuvat niksinurkassaan Suomen valmistamiseen (ainesosiksi tarvitaan ainakin kalliota, moreenia, hiekkaa, savea, suota, puita ja vesistöjä). Sen jälkeen on luontevaa jatkaa matkaa Suomen hurjaan luontoon, jonka kansallismaisemista etsitään metsoa, harmaahylkeitä, poroja, hirviä, laulujoutsenia, karhuja ja käkiä.

Ja tietenkin tehdään vaativa Tatupatu-testi, jonka kohteena on mikäpä muu kuin sauna.




Suomalaisten historiaa käydään läpi Matkalla menneisyyteen. Tyypilliseen tapaan Suomen historia alkaa vasta keskiajalta (tosin hieman aiemmin kirjassa kyllä mainitaan onneksi varhaisempi asutushistoria), mutta ehkäpä päälinjat ovatkin ne tärkeimmät asiat kirjan kohderyhmää ajatellen. Savupirttien ja piispa Henrikin kautta kuljetaan Turkuun, Venäjän vallan aikaan, itsenäistymiseen, sotavuosiin ja jälleenrakennukseen. Historiallinen katsaus päättyy 1980-lukuun, vaikka se aivan hyvin voisi jo kattaa 1990-luvun, miksei 2000-luvun alkuakin (kirjan ensimmäinen painos on vuodelta 2007).

Kieliasioita käsitellään hauskalla mainoshenkisellä aukeamalla ja lisää Tatupatu-testejä kohdennetaan ruisleipään ja juhannukseen mökillä. Merkittävien suomalaisten joukkoon on sentään selviytynyt kaksi naista, Tove Jansson ja Tarja Halonen. Joulupukin tapaamme, kun Tatu päättää pyrkiä Joulupukuksi Joulupukin paikalle ison vaalikampanjan myötä.




Sympaattisin osio kertoo suomalaisista kodeista. Tatu ja Patu pääsevät kylään Venla Virtasen luokse, ja matkalla rappukäytävässä nähdään poikkileikkaus suomalaisen kerrostalon asukkaista erilaisine asumismuotoineen. Virtaset itsessään ovat myös oikein mukavia ja tarjoavat onneksi myös kauan kaivattua mustikkapiirakkaa.

Viimeisellä aukeamalla Tatu ja Patu harjoittelevat oppimaansa saunomista vielä sangen luovien ratkaisujen siivittämänä ja toteavat Suomen olevan hieno maa.

Tatua ja Patua luki näin aikuislukijan silminkin hyvin mielellään. Piirrosjälki on ihanan raikasta, yksityiskohtaista ja uteliaisuutta herättävää ja tarina itsessään toimiva ja konstailematon. Kirja tarjoaa luettavaa ja katseltavaa monenikäiselle lukijalle pikkujunnuista isompiin lukutoukkiin. Harva kirja lopulta niin laajalle yleisölle sopiikaan.

Ei ole ihme, että Tatut ja Patut ovat kirjastojen supersuosittua aineistoa ja ymmärtääkseni myös myyvät hyvin. Tekijät Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat kiitettyjä ja palkittuja lastenkirjailijoita eivätkä syyttä. Ymmärrän Tatun ja Patun viehätyksen – huippua hommaa!


Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatun ja Patun Suomi
Otava 2007
47 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

4. joulukuuta 2017

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat



Kaipaatko niin villiä seikkailua, että sukat pyörivät jaloissa ja pää pilvissä? Haluatko lukea jotain, missä mielikuvitus ei ole kahleissa minkäänlaisten rajojen sisällä, vaan mikä tahansa käänne on mahdollinen?

Lue A. W. Yrjänän Joonaanmäen valaat, et joudu pettymään.

Yrjänä on teiniaikojeni suuri kirjallinen idoli ja esikuva. Rakastin CMX-yhtyettä ja Yrjänän runokokoelmia, vaikka menikin vuosia, ennen kuin pääsin näkemään bändin livenä ja vaikka runot veivät niin villeihin maailmoihin, etten ollut aivan varma, mitä niissä tapahtuu.

Nyt Yrjänä on kirjoittanut esikoisromaaninsa, Jules Vernen hengessä etenevän vaihtoehtohistoriallisen seikkailukertomuksen Joonaanmäen valaat, jossa sen enempää todellisuus kuin fysiikan lainalaisuudet eivät velvoita. Sekalainen joukko ihmisväkeä ja muutama eläinkin elelee jossakin Porvoon edustalla pienehköllä saarella. Elämässä on työntekoa ja asioiden hoitamista, mutta niin ikään siinä on puutarhajuhlia, kuistilla lueskelua, yötä myöten jatkuvia keskusteluja, unennäköä ja haaveilua. Erikoiset tapahtumat saavat alkunsa, kun Joonaanmäelle saapuu valaita ja erikoislaatuinen kontti, jonka sisällön kanssa ei ole leikkiminen.

Unien kautta saadaan ratkaisuja seuraaviin vaiheisiin, eikä kulu kauaakaan, kun lähes koko saaren väki on 1800-luvun henkisessä sukellusveneessä matkalla kohti Etelämannerta. Jos paljastan, että tarinaan liittyy muun muassa painovoiman kumoava natsien salainen ase, ajassa matkustamista, Antoine de Saint-Exupéry ja planeetta Mars, en siltikään voi spoilata liikoja. Sen verran villi tarina on.

Lukurytmiä sai hetken hakea, sillä romaani on taitettu runoelman muotoon, lyhyehköiksi riveiksi. Mutta kunhan rentouttaa mielensä ja konventionaaliset aivonsa, tarina imee ja rivit laukkaavat. Viehätyin tarinan revittelevästä tyylistä, joka ammentaa monilta esikuvilta ja tarinankerronnan kaanonista pitäen kuitenkin selkeästi kiinni omasta äänestään.

Joonaanmäen valaat tarjoaa lämpöä, jännitystä ja mielikuvitusta. Se ilahduttaa lukijaa villiydellään. Kuten kunnon seikkailussa kuuluukin, ennustaa ei voi, ja vaikka varautuminen yllättäviin tilanteisiin tehtäisiin matematiikasta rakentuvan kirahvin avustuksella, todellisuuteen voi aina ilmestyä jonkinlainen virhelaskelma, ohikiitävä railo tai uni, jota ei osaa tulkita.

Yrjänän romaani on sujuvaa, viihdyttävää luettavaa. Se kannustaa kirjojen ja seikkailujen maailmaan, uskoo asiaansa ja kannattelemaansa maailmaan. Tämän tarinan riveillä on olo, että ne totisesti on kirjoitettu edellisten vuosituhansien aikana rakentunutta inhimillistä tietoa ja taitoa kunnioittaen, sivistykseen, lukemiseen ja mielikuvitukseen uskoen.

Joonaanmäen valaat ei suostu koteloitumaan minkään tietyn genren edustajaksi. Se on yhtä aikaa satu ja fantasiatarina, vaihtoehtohistoriallinen steampunk-romaani, intertekstuaalinen ilottelu, Jules Verne -pastissi ja inhimillisyyden kirjon villi sinfonia. Lukemisen jälkeen on lämmin, tyytyväinen olo: seikkailun jälkeen saa aina palata kotiin.


A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat
Ulkoasu: Mika Wist
Johnny Kniga 2017
227 s.

Arvostelukappale.

3. joulukuuta 2017

Suomi(ko) 100 -haaste valmis





Klassikkojen lumoissa -blogin Lukumato haastoi viime vuoden joulukuussa lukemaan sellaista kirjallisuutta, joka kertoo ihmisistä, ihmisryhmistä ja elämäntyyleistä, jotka eivät pääse ääneen kovin usein tai jotka vaiennetaan täysin. Tarkoituksena oli tarkastella, millaisia ääniä 100-vuotiaan Suomen kamaralle mahtuu juhlapuheiden ulottumattomiin.

Haaste on päättymässä 5.12., ja teen tässä nyt koosteen vuoden aikana lukemistani, teemaan sopivista kirjoista.

Luin vuoden aikana yhteensä 13 kirjaa, jotka kertovat haasteen mukaisista ihmisistä ja elämäntyyleistä.

Aviottomat äidit
Tiina MiettinenPiikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla

Maahanmuuttajat
Zinaida LindénKirjeitä Japanista
Zinaida LindénNuorallatanssija
Zinaida LindénRakkaus kolmeen appelsiiniin

Vammaiset
Iida RaumaSeksistä ja matematiikasta

Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt
Siri KoluKesän jälkeen kaikki on toisin
Iida RaumaSeksistä ja matematiikasta
Hellevi SalminenHello, I love you

Mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito
Jenni LinturiJälleenrakennus
Katja KallioYön kantaja
Nadja SumanenTerveisin Seepra
Hanna HauruJääkansi
Anni SaastamoinenDepressiopäiväkirjat

Työttömyys
Ossi NymanRöyhkeys


Kaikkein paras lukukokemus tämän haasteen puitteissa oli Ossi Nymanin huikea Röyhkeys, jonka ympärillä käyty keskustelu ja kohu kertovat selväsanaisesti siitä, kuinka suuria tabuja työttömyys ja palkkatyön ulkopuolella oleminen Suomessa ovat.

Toinen erityisen hyvin mieleenpainunut romaani oli Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta, jonka kautta tarkastellaan niin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen elämää ja asemaa kuin vammaisten ihmisten kohtelua Suomessa.

Lisäksi ihastuin tämän haasteen myötä Zinaida Lindéniin, jonka tapa kirjoittaa maahanmuuttajan elämästä, maailman liikkeestä ja ihmissuhteista pyöräyttää jotakin hyrrää sisälläni. Suosittelen sekä hänen romaanejaan että novellikokoelmiaan mitä lämpimimmin.

Kiitän Lukumatoa haasteesta, joka tarjosi uusia näkökulmia ja ääniä lukemistooni ja antoi myös tilaa huokailla rauhassa etenkin nyt syksyn mittaan entisestään hysterisoituneelle Suomi100-hulabaloolle, joka on onneksi pian ohi.

2. joulukuuta 2017

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta



Olen Esko Valtaojan fani, eikä faniuttani ole vähentänyt pätkääkään nyt loppusyksystä käynnissä ollut Vaihtoehto Eskolle -kampanja – päinvastoin. On toki jo aikakin saada Valtaojan rinnalle joku tai mielellään useampikin päivystävä tutkija ottamaan kantaa, kommentoimaan ja popularisoimaan tutkimusta. Vaikka jos totta puhutaan, kyllähän sellaisia vakikommentaattoreita on jo paljonkin, ei Esko ole ainoa.

Valtaoja on avaruustähtitieteen professori emeritus, mutta edelleen aktiivinen keskustelija ja kommentoija. Hyvä niin. Hänen humaaneja, innokkaita tekstejään on ilo lukea.

Kohti ikuisuutta on Valtaojan tuorein populaari kirja (itse asiassa minulla ei ole mitään hajua hänen tieteellisen julkaisemisen ansioistaan, enkä varsinaisesti välitäkään niistä tietää, sillä minulle riittää tämä yleistajuinen tavara aivan hyvin), jossa hän kurkottaa ei enempää eikä vähempää kuin ikuisuuteen. Pessimistit, maailmanlopun ennustajat ja ihmiskunnan tuhosta varmat saavat kyytiä, kun Valtaoja päästää omat villit mietteensä, visionsa ja fantasiansa valloilleen.

Ihmiskunta on kekseliäs porukka, ja vaikka olemme onnistuneet saamaan aikaan kaikenlaista epäilyttävää, on myös syytä uskoa hyvään: ihminen on olento, jolla on taitoa, kapasiteettia ja halua selviytyä yhä kinkkisemmiksi käyvistä tilanteista, ovat ne sitten olleet arkaaisen yhteiskunnan kommervenkkejä, hevosenpaskaan uppoavia suurkaupunkeja (Lontoo) tai pakkorako uusien energiamuotojen löytämiselle.

Kohti ikuisuutta muodostuu kahdeksasta erillisestä, pitkästä luvusta, joiden keskeisiksi teemoiksi nousevat hyvinvoinnin kasvu (ja sen ymmärtämättömyys nykyajassa), ihmisen ja luonnon suhde, ihmiskunnan rajat ja rajattomuus, teknologian kehitys, vastuu, avaruus ja ikuisuus. Kevyttä kamaa, noin erillisiksi sanoiksi kirjoitettuna.

Valtaoja yhdistää henkilökohtaisen yleiseen, paljastaa seikkoja omasta henkilö- ja ammattihistoriastaan, kertoo lukemistaan kirjoista ja kokemistaan kulttuurielämyksistä, vie mukaan matkoilleen ja perhelomilleen Kainuusta Italiaan ja Afrikkaan. Kynä on kevyt mutta sellaisen ammattilaisen käsissä, jolla on varaa ja pokkaa esittää näkemyksiään lähes mistä tahansa maan ja taivaan väliltä ja niidenkin yli ja ali. Valtaojalla on erinomainen taito yhdistää kovaa ja vaikeaa tiedettä kieleen, jota on helppo lukea ja ymmärtää. Hän tekee yleistajuistamisen tavalla, joka ei kuitenkaan saa lukijaa kokemaan itseään idiootiksi, vaikka tiedostaakin olevansa sellaisten asioiden äärellä, joista ei ilman Valtaojaa juuri mitään ymmärtäisi.

Kohti ikuisuutta on kirja, jonka lukemisesta tulee hyvä olo, vaikka sen käsittelemät aiheet eivät ole yksioikoisen positiivisia tai toiveikkaita. Valtaoja kyllä tunnustautuu optimistiksi, eikä tämän kirjan äärellä tarvitse mitään ilmestyskirjan liekkejä pelätä, mutta kyse ei ole myöskään pilvilinnahattarasta.  Pikemminkin Valtaojalla on selkärankaan asti yltävä usko ihmiseen ja ihmisyyteen, siihen, että pohjimmiltaan meistä on niin paljoon, niin älyttömiin, rajattomiin, pelottomiin ja uskomattomiin tekoihin, ettei tulevaisuus voi olla kuin ikuisuudessa. Näinä kvartaaliajattelun aikoina se tuntuu harvinaisen hyvältä.

Jotakin naputtaakseni totean, että kirjassa olevien lainausten lähteet olisi voinut merkitä selvemmin näkyviin sitaatin välittömään läheisyyteen. Jotenkin se vain tuntuu ikuisuuden äärellä hieman höttöiseltä hyttysen ininältä. Onhan tässä piirun verran isompiakin ajatuksia mielen päällä – tai ainakin pitäisi olla!


Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta
Ursa 2017
303 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Jorma Melleri

28. marraskuuta 2017

Tatu Kokko: Rob McCool ja kirottu metsä

Tatu Kokon mainio ja vauhdikas Rob McCool -sarja on edennyt toiseen osaansa Rob McCool ja kirottu metsä. Ensimmäisestä osasta Rob McCool ja Krimin jalokivi olen kirjoittanut näin. Kokko on jatkanut osallistavaa ja nuorten kanssa yhdessä tapahtuvaa kirjoitusprosessia.

Rob McCool on Kaarnen kanssa matkalla Istanbulista kohti kotia, kun heitä kuljettava ilma-alus joutuu tekemään pakkolaskun ja seurue joutuu taisteluun kasakoiden kanssa, jotka puolestaan on saanut sotajalalle ikävän tuttu Novgorodin prinssi Vladimir. Matka jatkuu kasakkaleirin kautta kirottuun metsään, jota hallitsee naissoturien kansa zoonit. Vaikka Rob ja Kaarne ovat onnistuneet solmimaan ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen kasakoiden kanssa, kirottu metsä outoine yhteisöineen saa homman sotkuun pahemman kerran. Luvassa on melkoinen tapahtumien vyöry ennen kuin kotikonnut Fennoniassa pilkistävätkään näköpiirissä.

Rob McCoolin maailma on kiehtova ja omaperäinen, enkä nopeasti miettien keksi mitään vastaavaa muiden kirjailijoiden luomissa kirjamaailmoissa. Yhtä aikaa vallitsee luonnonmukainen, "vanhanaikainen", lähes arkaainen elämäntapa, ja kuitenkin ihmisillä on käytössään ilma-aluksia, leijulautoja, visiirikypäriä, kehittyneitä naamiointivälineitä, yhteydenpitomenetelmiä ja vaikka sun mitä. Yhdistelmä tuntuu toimivalta ja loogiselta: teknologia ei ole mukana päälleliimattuna vaan luontevana osana tarinaa ja sen käänteitä.

Vaikka kerronta muodostuu yksilöiden kautta, suuremmat linjat paljastuvat vähä vähältä. Vallanhimoinen prinssi Vladimir on valmis likaisiin temppuihin saadakseen haluamansa, vaikka se tutisuttaa diplomaattisia suhteita ja vaivalla rakennettua tasapainon tilaa. Jää nähtäväksi, mihin tarina vielä kulkee: saadaanko aikaiseksi vielä ihan kunnon sota ja mäiske. Kahdessa ensimmäisessä osassa kahinat ovat olleet lähinnä kahden eri osapuolen välisiä, jatkossa voisi olla mahdollista nähdä jotain lähes eeppisiin mittasuhteisiin nousevaa.

Kokko ei säästele toiminnassa. Lähes joka luvussa on jokin olennainen käänne, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin. Henkilöt eivät pääse helpolla: juuri kun luulee jonkin tapahtumaketjun tulevan päätökseensä, siihen muodostuu vielä uusi linkki. Kieltämättä kirjan lukeminen alkoi jossain vaiheessa jo uuvuttaa, kun mietin, saadaanko kaikkia lankoja koskaan solmittua uusien vauhdikkaiden käänteiden ilmestyessä mukaan matkaan. Kyllä saadaan, ainakin siihen malliin, että lopun jälkeen on hyvä jatkaa kohti seuraavaa osaa.

Rob McCool ja kirottu metsä ei jää liikoja pohdiskelemaan, vaan etenee räväkästi koko ajan. Kirjan sivumäärää ei kannata säikähtää, etenkään jos pitää toiminnasta, sillä Kokko pitää draaman ainekset tiukasti hallussaan ja vaihtelee näkökulmaa, henkilöitä ja tapahtumapaikkoja sujuvasti. Kerronta on kuvailevaa, ja tapahtumat näkeekin mielessään selvästi elokuvamaiseen tyyliin, vaikka mielikuvituksellekin toki jää tilaa työskennellä.

Ilahtuneena oivallisesta kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta jään odottelemaan jatkoa Robin tarinalle ja kehotan kokeilemaan ennakkoluulottomasti McCoolin klaanin ja muiden tarinan hahmojen seuraa. Tylsää ei nimittäin ainakaan tule.



Tatu Kokko: Rob McCool ja kirottu metsä
Ulkoasu: Jussi Korhonen
Icasos 2017
331 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Amman lukuhetki, Kirsin kirjanurkka

25. marraskuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi (Mielenterveysviikko)



Hanna Hauru on vakuuttanut minut novellitaidoillaan. En ole muuhun hänen tuotantoonsa ehtinyt vielä tutustua, mutta nyt Finlandia-ehdokkuuden myötä tulin uteliaaksi tuoreimmasta pienoisromaanista Jääkansi.

Hyinen kokemus se onkin. Jääkansi kuvaa suomalaista, pohjoista kurjuutta ja pahuutta niin, että sielua kylmää. Päähenkilö on nuori tyttö, joka kirjan lyhyen tarinan aikana joutuu kohtaamaan lapsuuden lopun, pahuuden astumisen elämäänsä ja oman tulevaisuutensa nopean kuihtumisen. Näköalattomuus on ehdotonta ja päällekäyvää.

Tarina alkaa siitä, kun tyttö on äidin kanssa odottamassa isää takaisin sodasta. Isä ei kuitenkaan tule tällä junalla, vaan vasta myöhemmin lautalaatikossa. Sen sijaan junassa saapuu uusi isä Paha, joka solahtaa osaksi tytön ja äidin perhe-elämää varoittamatta ja kylän pahoista puheista piittaamatta. Elämä pienessä mökissä on köyhyyttä ja kurjuutta, nälkää ja pelkoa. Äidistä, jota tyttö kutsuu Bettiksi eikä äidiksi, ei ole huoltajaksi ja turvan antajaksi. Tyttö laitetaan raskaisiin töihin ja koulunkäyntikin unohtuu, kunnes kunnan täti tulee kotoa hakemaan. Ensin syntyvää pikkusiskoa imettää Bettin sijaan emakko, ja kun tämä viedään parempaan kotiin turvaan, ei tyttö itse osaa sanoa haluavansa mukaan.

Aika kuluu ja Pahan juoppohulluus pahenee. Tyttö kasvaa sen verran, että voi koulun sijaan lähteä töihin, ja hän pääsee kunnan mielisairaalaan apulaiseksi. Vaikka elämä sairaalahierarkian pohjimmaisena on raskasta, on sentään turvapaikka poissa Pahan vaikutuspiiristä. Mutta ei, lopullista turvaa ja vakautta se ei tuo.

Toinen tarinalinja kuvaa nykyhetkeä, jossa kertoja palaa autioituneeseen kotimökkiinsä ja vähäeleisesti rakentaa itselleen kuvaa siitä, minkä on kokenut.

Haurun kerronta on tiivistä ja voimakasta, lauseet hiottuja ja tarkkoja, tunnelma intensiivinen. Silti jäin tästä etäälle, kaikesta siitä kauheudesta, jonka lukija eteensä saa. Minun on vaikea ymmärtää, mitä näin inhorealistisella tarinalla halutaan minulle kertoa. Että on lapsiin kohdistuvaa julmuutta, jota ei mitenkään voi perustella? Että sota sekoittaa mielen ja tuhoaa loppuelämän? Että joillekin kasautuu kaikki maailman paino harteille, eikä koskaan ole yhtään valoa missään?

Jääkansi ei todellakaan paranna lukijansa mielenlaatua. Se kertoo hirveän tarinan, jossa ei ole pisaraakaan toivoa. Ihminen voi menettää kaiken – silloinkin, kun mitään menetettävää ei enää ole. Hauru kuvaa lapsen mielen yllättävää vahvuutta, ja sitä hetkeä, kun on aika päästää irti.

Romaani on sivumäärältään pieni, mutta tarina on eheä kokonaisuus juuri näin. Sodanjälkeinen kurjuus ja yhteisön ja yhteiskunnan kyvyttömyys auttaa kärsiviä jäseniään on kylmäävää luettavaa niin proosana kuin faktanakin. Jääkannen maailmassa auringonvalo ei yllä kurjuudessa elävän perheen elämään, eikä mitään välineitä ponnistella parempaa kohti ole tarjolla. Mikä vaikutus ihmisen perhetaustalla elämänkulkuun ja sen suuntaan onkaan, miten lamaannuttava se voi pahimmillaan olla.

Kun Jääkansi sulkeutuu, mieli on kuurassa.


Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017
117 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Lukuisa, Kirjan pauloissa, Kirjasähkökäyrä, Mitä luimme kerran, Sivutiellä, Kirjapolkuni, Täysien sivujen nautinto, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Usva, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä      

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Osallistun sillä myös Suomi(ko) 100 -lukuhaasteeseen teemalla mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito.

22. marraskuuta 2017

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Mielenterveysviikko)



Anni Saastamoinen tekee omaelämäkerrallisella teoksellaan Depressiopäiväkirjat keskustelunavauksen, jota on hankalaa ohittaa olankohautuksella. Saastamoinen kirjoittaa rehdin karusti siitä, miltä masennukseen sairastuminen tuntuu, miten se näkyy elämässä ja kuinka sen kanssa on mahdollista elää.

F32.9 Määrittämätön masennustila. Työkyvyn selvä aleneminen. Itkuherkkyys. Univaikeudet. Vaikeus, jopa mahdottomuus nähdä tulevaan, nähdä siinä jotain tavoittelemisen ja odottamisen arvoista. Mistä sellainen olo tulee? Miksi se tulee?

Saastamoinen elää elämää, josta moni voisi olla kateellinen. Hän asuu trendikkäästi kantakaupungissa, työskentelee sisällöntuottajana ja toimittajana, elää parisuhteessa, harrastaa ja juhlii halutessaan. Kaikki on hyvin. Ei sellainen ihminen voi masentua!

Vaan kyllä voi. Masennus on sairaus, joka ei pyydä lupaa tulla, vaan iskee päälle hyökynä tai hivuttautuen. Se oireilee salakavalasti, hieman liekaa antaen. Voi tulla pieniä varoitusmerkkejä, outoja oireita, jotain omaan arkeen ja elämään kuulumatonta. Ja sitten mennään.

Depressiopäiväkirjat on sairauskertomus, itseanalyysi, raportti ja tiivis tietopaketti masennuksesta. Se on suorin sanoin kerrottu henkilökohtainen tilitys, ruumiinavaus sairaudelle, joka on vähitellen valtaamassa paikkaansa suomalaisten kansantautien joukossa. Saastamoinen kirjoittaa vimmatulla tyylillä, kirosanoja, caps lockeja ja tunneilmauksia välttelemättä.

Tätä kirjaa lukiessa on paljas olo. Sen kirjoittaja tykittää asiansa pelottomasti ja avoimesti – lukijana on annettava virran kuljettaa. Tyyli voi herättää vastareaktion, sillä jos ei pidä ronskista kielenkäytöstä ja suoraan sanomisesta, Depressiopäiväkirjat voi olla vastenmielistä luettavaa. Toisaalta aihe on niin vereslihainen, ettei siihen välttämättä sievistely ja lyyrisyys toimisikaan. Vaikka totta kai jokainen masennus ja jokainen masentunut on erilainen, jokaisen sairauskertomus henkilökohtainen, tavat reagoida, tuntea ja ajatella erilaiset.

Depressiopäiväkirjat antaa vertaistukea, mutta se toimii myös oppaana masennukseen sairastuneen läheisille. Kirjan lopussa on listat siitä, mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä, jos läheinen on masentunut. Olen masennuksen osalta ihan samaa mieltä kuin itsemurhateemankin: puhuminen on hyvästä, vaikeneminen ei. On parempi ottaa puheeksi ja kysyä, vaikkei olisi ihan varma, miten toinen vastaa. En kannusta mihinkään puoskarointiin ja tee-se-itse-terapiaan, vaan toisen ihmisen kohtaamiseen, suun avaamiseen ja avun tarjoamiseen. Vilpittömin mielin tehtynä silloin ei voi astua pahasti harhaan.


Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos 2017
157 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Tekstiluola, Pieni kirjasto, Mitä luimme kerran, Rakkaudesta kirjoihin, Lukupino, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Bibbidi Bobbidi Book, Usva, Kirjojen kauneudesta   

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Osallistun sillä myös Suomi(ko) 100 -haasteeseen teemalla mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito.

20. marraskuuta 2017

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas (Mielenterveysviikko)



Maiju Voutilainen eli suosittu vloggaaja Mansikkka on kirjoittanut esikoisrunokokoelman Itke minulle taivas, jonka Otava on juuri julkaissut. Tubettaminen on minulle vieras somekulttuurin muoto (vaikka toki tiedän, mistä noin pääpiirteissään on kyse), mutta loppukesästä vilkuilin Mansikkkan YouTube-kanavaa useammankin kerran, sillä huomasin siellä julkaistun kirjoihin liittyviä juttuja.

Kirja-aiheisia YouTube-kanavia ei taida juurikaan olla, ei ainakaan suosituimpien kanavien joukossa. (Vai onko? Vinkatkaa jos tiedätte!) Harmi, sillä kyllä kirjoista olisi moneen. Tällainen kirjallinen ilmaisumuoto kuin blogi on tietysti jo vähän vanhanaikainen, eikä taida esimerkiksi nuorten enemmistöä juurikaan kiinnostaa. Liikkuva kuva, ääni ja vauhti lienevät tärkeitä tekijöitä, kun uusia ilmaisutapoja etsitään.

Mutta sitten itse kirjaan.

Voutilaisen runot ovat helpostilähestyttäviä, muodoltaan tuttuja ja aihepiireiltään erinomaisen hyvin nuoriin lukijoihin kolahtavia, uskallan väittää. Runojen puhuja on ristiriitainen, kasvussaan kesken. Huolia, murheita, suruja on, ja ne liittyvät paljolti omaan itseen, omaan päähän, itsetuntoon ja minuuteen suhteessa muihin.


yritän ajatella rationaalisesti
   mutta minusta puuttuu pala
en kykene järkevään ajatteluun, kun
varjot valtaavat huoneeni

tahtoisin maata ja maatua
   sulautua osaksi universumia
ilman huolia ja ahdistusta maailmasta
kaipaan syleilyn turvaa
kosketusta


Itke minulle taivas on kirjoitettu esipuheenkin mukaan sydämellä ja kyynelillä. Runoissa on tunnetta, ne puhuvat lukijalle suoraan ja kiertelemättä. On halu jakaa ja silti piilottaa, on pyrkimys ymmärtää itseään ja silti hävettää. Mitä muuta nuoruus olisikaan kuin ristiriitoja, joskus ylittämättömiäkin.


itseni satuttaminen tuo
ainutlaatuista tyydytystä
itseinholle

tahdon ulos
en riitä
olen vajavainen

enkä osaa olla mitään mitä te olette

mua ahdistaa
oksettaa olla
rintaa painaa kuin olisin
kadottanut suunnan

sattuu kun hengitän
muttei tunnu miltään
vaikka hakkaan
reisiäni nyrkillä


Voutilainen on tarttunut rohkeasti mielenterveyteen liittyviin teemoihin. Runoissa on ahdistusta, yksinäisyyttä, itsensä satuttamista, halua lopettaa se, minkä on aloittanut. Osa tunneskaalasta kuuluu nuoruuteen, mutta jos on niin paha olla, ettei meinaa kestää, on löydettävä tapa selvitä eteenpäin. Siinä voi jonkun toisen apu olla korvaamatonta.


avaan silmät
ja valo sokaisee hetken.
olen ollut elossa
taas yhden päivän pidempään.
olen omassa nahassani rypenyt
kaikki nämä hikiset hetket,
vihannut ja yrittänyt rakastaa.
olen edelleen elossa,
vaikka joskus haluaisinkin kuolla.
valo liikkuu peitollani
hetki hetkeltä lähemmäs kasvojani,
on rauhoittavaa seurata sen matkaa.


Osa kokoelman runoista keskittyy puhujan pahaan oloon ja olemiseen vain hänen päässään, ajatuksissaan ja tuntemuksissaan, mutta kokoelman loppupuolella on myös runoja, joissa kohdataan toinen ihminen. Ihastuminen, rakastuminen, parisuhteen synty, siinä tempoilu. Eivät helppoja kellekään, ja kun keitokseen lisätään vielä oman mielen pulmat ja itsetunnon kolhut, olo on vähemmästäkin epävarma ja sekaisin.

Jonkin verran runoissa on loppuun saakka hiomattomia kielikuvia ja helppoja ratkaisuja, tunneilmaisut ovat monella tapaa äärimmäisiä, mutta kokonaisuutena Itke minulle taivas on kokoelma, jolla voi olla lukijalleen suuri merkitys. Teini-ikäinen minä olisi rakastanut tätä kirjaa, tuntenut, että joku toinen puhuu minun kieltäni. Aikuinen minä muistaa kyllä, miltä nuoruus tuntuu – äärimmäiseltä, kipeältä, pyörremyrskyltä oman pään ja kehon ja identiteetin sisällä – eikä halua sitä aikaa koskaan takaisin.

Toivon Voutilaisen runokokoelman löytävän tiensä sellaisten lukijoiden käsiin, jotka kokevat tarvitsevansa sanoitusapua tunteilleen. Siinä Itke minulle taivas voi auttaa paljon, tarjota vertaistukea,  ymmärrystä, apua.

Voiko kirjallisuudelta suurempaa vaikutusta toivoakaan?


se tunne
kun on vähän hukassa
mut se on ihan ok



Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas
Kuvitus: Hilla Semeri
Otava 2017
61 s.

Arvostelukappale.

_______

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Runo100-haaste.

19. marraskuuta 2017

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä (Mielenterveysviikko)



Avaan tällä tekstillä Mielenterveysviikon teemapostaussarjani. Tänään 19.11. vietetään ympäri Suomen kynttilätapahtumia itsemurhan tehneiden muistoksi.


Theodore Finch ja Violet Markey. Kummallakin on oma syynsä olla koulun kellotornissa, turvakaiteen väärällä puolella. Kumpikin saa yllättävästä kohtaamisesta syyn tulla turvallisemmille vesille. Finch on lukion outolintu, friikki, jota edes muutaman läheisen ystävän on vaikeaa ymmärtää. Violet on suosittu tyttö, lahjakas kirjoittaja, joka on puoli vuotta aiemmin menettänyt isosiskonsa auto-onnettomuudessa, josta itse selvisi vähäisin vammoin. Suru on luonnollisesti läsnä perheen elämässä, mutta Violet kokee, ettei aiheesta saa puhua ja on siksikin ahdistunut.

Todennäköisyyksien vastaisesti Finch ja Violet tutustuvat ja ystävystyvät ja huomaavat pitävänsä toisistaan eroistaan huolimatta tai juuri siksi. He tekevät yhdessä maantiedon projektia, jossa on opettajan mukaan tarkoitus etsiä kotiosavaltion kiinnostavia paikkoja ennen kuin elämä kuljettaa oppilaat pois Indianasta. Niinpä Finch ja Violet tekevät vaelteluja erilaisiin lähiseudun löytöretkikohteisiin – ensin kävellen ja pyörällä, sitten myös autolla, kun Finch saa Violetin pääsemään yli onnettomuuden aiheuttamasta autokammostaan – ja löytävät esimerkiksi erään miehen takapihalla olevan itserakennetun vuoristoradan, "pohjattoman" järven ja kirjastovaunupuiston.

Samalla, kun löytöretket jatkuvat, kumpikin nuorista käy mielessään läpi omia murheitaan ja elämänsä merkityksiä. Finchin perhe on pitkälti palasina isän lähdettyä raskaiden aikojen jälkeen uuden naisen mukaan, eikä sen enempää Finchin äiti kuin kumpikaan siskoista jaksa tai osaa nähdä, kuinka kehnossa kunnossa Finch on. Koulukuraattorin tapaamisissa Finch onnistuu jotenkuten vakuuttamaan, ainakin lähes, ja koska äiti ei kuuntele vastaajan viestejä, koulun varovaisesti heräilevä huoli ei koskaan päädy hänen korviinsa saakka.

Violetia vanhemmat suojelevat turhankin voimakkaasti, mikä tiivistyy erityisen konkreettisesti, kun Violet ja Finch tulevat läheisemmiksi ja heidän suhteensa syvenee. Vanhemmilla on omakin surutyö vielä kesken, mutta he panostavat voimavaransa henkiin jääneeseen tyttäreensä, jopa siinä määrin, että tukahduttavat tämän omat tunteet. Kuinka paljon ja kuinka pitkään hoitamatta jäävää mielen sairautta voi kuitenkaan paeta?

Yksi täydellinen päivä on surumielinen, koskettava ja raikas nuorten aikuisten romaani. Se käsittelee vakavia aiheitaan otteella, joka ei sen enempää kiristy paasaamiseksi kuin silottele moniulotteista problematiikkaansa. Itsetuhoisuus on aihe, jonka kanssa ollaan helposti varpaillaan, eikä sen käsittely helppoa olekaan. Yhtäältä miettii, ruokkiiko siitä puhuminen ilmiötä itsessään, toisaalta tietää, että suun aukaiseminen on parempi asia kuin vaikeneminen. Nuorten itsemurhat ja niiden yritykset ovat Suomessa teema, josta ei aina uskalleta puhua. Pelätään, että itsemurhista puhumalla saatetaan vahingossa kannustaa itsetuhoista ihmistä toteuttamaan aikeensa.

Minä puolestani olen nuorten kanssa työskenneltyäni sitä mieltä, etteivät nuoret mene rikki vaikeiden aiheiden äärellä: jos voi millään tapaa osoittaa kiinnostusta, mahdollisuutta kuuntelevaan korvaan ja tukea avun saamiseen, ollaan aina plussan puolella. Pienetkin teot ovat merkittäviä, vaikkeivät ratkaisisi koko ongelmaa tai avaisi kaikkia solmuja. Tekeminen on aina parempi kuin tekemättä jättäminen.

Yksi täydellinen päivä on haastava romaani, jos sen käsittelemä tematiikka saa oman mielen vereslihalle. Se ei myöskään ole aivan ongelmaton kokonaisuus, sillä vaikka pääosin pidän Nivenin tekemiä kerronnallisia ratkaisuja hyvinä, en voinut lukiessa välttyä aihepiirin romantisoinnin kyseenalaistamiselta. Romaani tasapainoilee haastavalla maaperällä ja saattaa herättää hyvinkin vahvoja mielipiteitä. Toisaalta eikö se ole vaikuttavan kirjallisuuden merkki? Hienointa olisi, jos tätä kirjaa voisi lukea vaikkapa lukupiirissä ja sen jälkeen yhdessä keskustella sen esiin nostamista teemoista.


Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä
Suomentaja: Leena Ojalatva
Karisto 2017
405 s.
All the Bright Places (2015)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Hannan kirjokansi, Venlan maailma, Evarian kirjahylly, The YA Diaries

18. marraskuuta 2017

Mielenterveysviikko 19.-26.11.2017 – Haastan sinut!

Haastekuvaa saa käyttää.
Alkuperäinen kuva on CC0-lisenssillä Pixabaysta.

Mielenterveys. Siinäpä aihe, joka pulpahtelee pintaan, mietityttää, herättää ajatuksia ja tunteita – koskettaa kaikkia. Kun mielenterveys on kunnossa, sitä ei ehkä edes ajattele aktiivisesti. Kun se ei ole kunnossa, ei ehkä jaksa tai voi ajatella.

Mielenterveys voi kokea pieniä ja suuria kolauksia, ja ne voivat sattua nuorena, vanhana ja kaikissa elämänvaiheissa siinä välillä. Masennusta pidetään jo vähintään epävirallisena kansantautina Suomessa, nuorten työkyvyttömyyseläkkeistä suurin osa johtuu psyykkisistä syistä. Vanhusten yksinäisyys ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Työelämä uuvuttaa. Syrjäytyminen on valtava yhteiskunnallinen ongelma ja uhka – vaan kuka todella näkisi yksilöt syrjäytymisen takana?

Nuorten kanssa työskennellessäni olen monesti kokenut lamauttavaa voimattomuuden tunnetta, kun en pysty auttamaan mielensä kanssa kamppailevia. Jonot kartoituksiin ja hoitojaksoille ovat pitkiä, kynnykset monista syistä korkeita. Ennaltaehkäisyyn pitäisi panostaa, todetaan juhlapuheissa, strategioissa ja mietinnöissä, mutta millä resursseilla, kun jo kriisiytyneet tilanteet imevät niin paljon?

Sanotaan, että lukeminen tekee hyvää mielenterveydelle ja terveydelle muutenkin. Allekirjoitan väitteen, mikä ei varmasti yllätä ketään. Toki on myös muita tapoja huolehtia itsestään ja toisista, mutta kirjallisuus on ehdottomasti yksi vaihtoehto.


Niinpä haastan juuri sinut mukaan Mielenterveyden keskusliiton Mielenterveysviikolle!


Mielenterveysviikkoa on vietetty marraskuun lopulla vuodesta 1974 alkaen. Tänä vuonna päivämäärät ovat 19.–26.11. Viikko alkaa sunnuntaina 19.11., jolloin muistetaan itsemurhan tehneitä kynttilätapahtumissa eri puolilla Suomea. Myös muita tapahtumia järjestetään ympäri Suomen, niistä saa tietoa Mielenterveyden keskusliiton sivuilta.

Tule mukaan juuri sinulle sopivalla tavalla. Voit blogata aiheeseen liittyvistä kirjoista, elokuvista, näytelmistä, kokemuksista, ajatuksista. Voit osallistua somepäivityksillä. Voit keskittyä omaan hyvinvointiisi tavoilla, joista tiedät nauttivasi. Voit parantaa läheistesi hyvinvointia pienin ja suurin teoin ja elein.

Tässä blogissa ilmestyy useampi mielenterveyteen liittyvä bloggaus tulevan viikon aikana. Lähinnä kirjojen kautta, kuten minulle luontaista on. Tervetuloa mukaan Mielenterveysviikolle!


Pidetään huolta itsestämme ja muista, niin Mielenterveysviikolla kuin aina muulloinkin!

16. marraskuuta 2017

Marianna Kurtto: Tristania



"Pitää varoa mitä tahtoo, pitää miettiä mitä toivoo, ja tällaistako on kun toiveet täyttyvät."


Runoilijana ja suomentajana aiemmin julkaisseen Marianna Kurton esikoisromaani Tristania on niin monella tavalla täydellisen hieno romaani, etten edes tiedä, mistä aloittaa. Se vei tarinallaan, kielellään ja tunnelmallaan minulta jalat alta, pyyhkäisi varoittamatta ylitseni kuin aalto eteläisellä Atlantilla, tavoitteli varpaita purkautuvan tulivuoren laavan tapaan ja suhisi korvissani niin kuin vain merituuli voi.

Kirjan miljöönä on kenties maailman syrjäisin paikka: Atlantin valtameressä sijaitseva pieni saari Tristan da Cunha, josta on lähimmälle toiselle saarelle Saint Helenalle 2000 kilometriä matkaa. Miten sellainen paikka voi olla, miten siellä voidaan asua? Hyvin, huonosti ja kaikilla tavoin siltä väliltä, kuten Kurtto romaanissaan näyttää.

Tristania seuraa saaren asukkaiden elämää ja sielua, on vuosi 1961. Lars on perheenisä, syntyperäinen tristanilainen, mutta huomaa yhtäkkiä muuttuneensa britiksi, jättäneensä nousematta paluulaivaan. Hän on rakastunut lontoolaiseen kukkakaupan myyjään, ja haaveiluun taipuvainen kun on, antaa tunteen viedä.

Kotona Tristanilla Larsin vaimo Lise ja poika Jon elävät kuten ovat ennenkin eläneet: tuliperäisen saaren antimilla, yhteisössä joka on tiivis ja tarkkaavainen. Kun tulivuori purkautuu, jännitteet repeävät uuteen muotoon.

Ja kaikesta tästä Lars lukee sanomalehdestä vasta monta päivää myöhemmin.

Kurtto hallitsee käyttämänsä kielen kuin ruhtinatar, pitää tarinansa langat ja jännitteen kohdillaan, paljastaa ihmisyydestä jotain niin raastavan tuttua ja silti uutta ja raikasta, omalla tavallaan kerrottuna. Olin Tristanian äärellä siinä perinteisessä himolukijan ongelmassa, jossa haluaa sekä ahmia että säästellä romaania, joka puhuu juuri minulle ja minun kielelläni.

Romaanin henkilöt ovat kokonaisia, vahvoja. Harvasta heistä voi yksioikoisesti pitää: he ovat yhtä arvaamattomia ja monisärmäisiä kuin saari, jolla asuvat. Ihmisyydessä on jotain hyvin universaalia, sen tiedämme. Ja sen Marianna Kurtto kirjoittaa eläväksi, koetuksi, uskottavaksi.

Lienee selvää, että huumaannuin? Hyvä. Uskallan arvioida lukeneeni nyt vuoden parhaan kotimaisen romaanin. Se on jotain se.


Marianna Kurtto: Tristania
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2017
331 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Tekstiluola, Kirjaluotsi, Lumiomena, Kirja vieköön!, Täysien sivujen nautinto, Mitä luimme kerran

Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tristan da Cunha on Saint Helenan alainen)