25. syyskuuta 2016

Neljä lyhyttä



Sen lisäksi, että luettujen ja bloggausta odottavien kirjojen pino alkoi jo muistuttaa pian murenevaa tornirakennelmaa, pohdiskelin, että onpa tullut luettua aika mitäänsanomattomia kirjoja, joista tuskin riittää sanottavaa muutamaa virkettä enempää. Joten kappas, niputanpa neljä viime viikkojen ajalta jalkoihin pyörimään jäänyttä opusta tällaiseen maininnan tasolla käyvään bloggaukseen.

Mukana on siis 1700-luvun kirjallisuutta (Denis Diderot: Tämä ei ole tarina), kotimainen dekkari 1960-luvulta (Eeva Tenhunen: Mustat kalat), tuoretta ja palkittua nuortenkirjallisuutta (Nadja Sumanen: Rambo) sekä palvotun urheilulegendan elämäkerta (Ari Mennander: Teemu). Laitaa jos jonkinmoista, eikä muuta yhteistä tekijää kuin sattumanvarainen kasautuminen samaan luettujen pinoon.

Aloitetaan vaikkapa vanhimmasta teoksesta. Denis Diderotin Tämä ei ole tarina on neljän lyhyen tarinan kokoelma. Tarinoita yhdistää naisten tai naisen keskeinen rooli niissä joko läsnäolevana keskustelijana tai keskustelunaiheena. Pohdittavaksi tulevat ihmissuhteiden kiemurat, hyveet ja paheet, avioliitto, uskonto ja miehen ja naisen erot.

Ollakseen 1700-luvulla kirjoitettua (joskin vasta viime vuonna suomennettua) teoksen teksti ei ole vaikeaa tai järin haastavaa. Toisaalta se on myös jotenkin latteaa, eikä herätä juuri mitään ajatuksia suurempaa työstöä ajatellen. Varmaan on jälleen kerran todettava, etten lukenut kirjaa sopivalla hetkellä, sillä mikään Diderotin ajatuskulku ei saanut minua kiinnostumaan omien aivojeni rasittamisesta. Puuh.

Kuittaanpa kuitenkin lopultakin Helmet-haasteen hankalan kohdan 21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja, ja etenen Läpi historian -haasteessa baronetiksi, sillä tämä sopii kohtaan valistus ja esiromantiikka.


Denis Diderot: Tämä ei ole tarina
Suomentaja: Jan Blomstedt
Ulkoasu: Make Copies
ntamo 2015
141 s.
Ceci n'est pas un conte (1773)

Kirjastosta.

Turun Sanomien Päivi Brink on saanut tästä paljon enemmän irti.

_____________

Nadja Sumasen Rambo on Otavan nuortenromaanikilpailun sekä Finlandia Juniorin voittaja vuodelta 2015. Päähenkilö on kasiluokan päättävä Rambo, jolla on kotioloissa toivomisen varaa ja oman pään sisällä järjesteltävää. Kesä tuo mukanaan yllätyksiä, sillä Rambo pääsee sotkuisesta elämästään hengähdystauolle masentuneen äitinsä miesystävän vanhempien mökille. Yhtäkkiä on arki, jota eletään: lämmitetään saunaa, paistetaan lettuja, liikutaan luonnossa, ollaan toisten kanssa tekemisissä. Rambo löytää myös liikunnan ilon ja alkaa juosta. Äidinkin elämä saadaan paremmalle tolalle.

Rambo on saanut paljon hyviä arviointeja, ja kyllä se ihan oivallinen nuortenkirja onkin. Jossain määrin kuitenkin hieman rasittavalla tavalla osoitteleva, vaikka kertojanäkökulma on raikas. Kirjan välittämä kesäfiilis on mainio, ja toisaalta siinä on painavaakin asiaa erilaisuuden kohtaamisesta ja nuoren elämän painolastista. Siltikään en syttynyt, aivan kevyesti vain lämpesin.

Rambon innokkaan juoksuharrastuksen ansiosta saan ruksattua tällä Helmet-haasteesta kohdan 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja.


Nadja Sumanen: Rambo
Ulkoasu: ?
Otava 2015
238 s.

Lainakirja.

Toisaalla esimerkiksi: Luettua elämää, Kujerruksia ja Kasoittain kauniita sanoja

_____________

Ari Mennanderin Teemu päätyi luettavakseni Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirin vuoksi, ja se täyttää lukupiirimme idean täydellisesti. Vaikka muistan elävästi sen valtavan lakanan, jolla kirjaa mainostettiin Helsingin kirjamessuilla 2014, en olisi ikimaailmassa lukenut tätä ilman lukupiiriä.

Teemu kattaa Teemu Selänteen koko kunniakkaan urheilu-uran paljastaen myös siviilielämän tapahtumia etenkin Selänteen nuoruudesta. Kirja on täynnä rasittavaa nippeli- ja tilastotietoa, se listaa nimiä, kisoja, pelejä, turnauksia ja pisteitä, ja teksti etenee kuin höyryjuna, joka tosin aika ajoin palaa aina samalle asemalle. Kuvitus on runsas ja kieli selkeää ja yksinkertaista. Kaikki englanninkieliset, vierasperäiset ja sivistyssanat on "suomennettu" niiden perään, ja lopetin "muistelee nauraen" -termin laskemisen jo parinkymmenen sivun jälkeen yrittäen loppuajan olla huomioimatta sen rasittavuutta.

En ole lukenut urheilijoiden elämäkertoja aiemmin, joten ehkä tehdyillä valinnoilla on syynsä, mutta kyllä Teemusta jää jotenkin paha maku suuhun. Kirja on puhdas fanituote, kritiikki jää hyvin vähiin, ja kuva Selänteestä on niin siloinen, että ällöttää. Objektiivisuudesta ei ole tietoakaan. Vasta ihan lopussa Selänteen läheisten kommenteissa näkyy hieman synkempiäkin sävyjä, mutta koska ne on liitetty mukaan kuin ohimenevinä heittoina, on mahdotonta pitää Teemua missään määrin sellaisena kirjana, jollaiseksi nykyaikainen elämäkerta pitäisi voida laskea. Fanikirja, siinä se.

Lisäksi kirja on aivan törkeän epäkäytännöllisen kokoinen ja painoinen ja kolmelle palstalle aseteltu teksti vilisee silmissä.

Vaikka tämän elämäkertamaisuus lähinnä tuhahduttaa, napataan nyt kuitenkin Helmet-haasteesta kohta 26. Elämäkerta tai muistelmateos.


Ari Mennander: Teemu
Ulkoasu: Pasi Mennander
Otava 2014
320 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjavuori
_____________

Neljäs kirjoista on niistä paras, Eeva Tenhusen Olavinlinnaan sijoittuva dekkari Mustat kalat. Humanistiopiskelijoiden kesä Olavinlinnan oppaina saa karmaisevan käänteen, kun linnassa tapahtuu murha – intohimosta tietenkin. Kirjan tunnelma on ihastuttavan kepeä ja leikittelevä, sen henkilöt mainioita ja juoni oivallisen viihdyttävä. Toki aika on ajanut kirjasta melkoista vauhtia ohi, mutta puolen vuosisadan takainen ajankuva on siitä huolimatta jotenkin suloista. Poliisitutkimusten amatöörimäisyydestä ei kannata alkaa liikoja valittamaan, kuten ei siitäkään, että arvasin kyllä murhaajan hyvin varhaisessa vaiheessa. 

Suosittelen kevyen luettavan tarpeeseen, linnojen ystäville ja jotain viatonta etsiville. Tai kaltaisilleni entisille (tai nykyisille) museo-oppaille nostalgiankaipuuseen. Moni asia on museossa edelleen ennallaan...


Eeva Tenhunen: Mustat kalat
Ulkoasu: Urpo Huhtanen
WSOY 1964
242 s.

Kirjastosta.

24. syyskuuta 2016

Älyn iloa



Onko älykkyys kirjallisuudessa pelote vai kiihote? Olen taipuvainen ajattelemaan, että paikoin molempia. Vaikken millään muotoa vähättele kirjallisuuden viihdyttävää voimaa, on sen ehdottomasti annettava myös painiskeltavaa ja purettavaa. Oikeastaan ennen kaikkea juuri sitä. Jotain uutta, kirkasta, erilaista. Jotain, mitä en itse osaisi sanoiksi pukea, mutta josta olen ehkä joskus saanut pienesti kiinni.

Kun kirjailija heittää lukijan eteen vieheitä, joita ei kuitenkaan ala kelata takaisin, tulee joskus hylätty olo. Osaanko, ymmärränkö? Aina en ymmärrä, ja silloin turhauttaa. Mitä knoppailua ja snobbailua tämä nyt on olevinaan? Mutta sitten kun ajatukset asettuvat järjestykseen, mieli kiepauttaa esiin jotain uutta ja aivot ovat päässeet parhaaseen käyttöönsä – silloin olo on kuin palkitulla.

En fanita ihmisiä kevein perustein, mutta kun fanitan, asetelma ei helpolla horju. Pelonsekainen ihailuni David Foster Wallacea on mitä suurimmissa määrin käynyt jo ilmi, eikä Lena Anderssonkaan ole tässä blogissa uusi nimi. Mitä kirjoittajia! Nyt olen lukenut jälleen lisää heiltä ja heistä, syvää älyn iloa tuntien.

Lena Anderssonin kokoelma Enpä usko – ajatuksia ja kannanottoja (Siltala 2016) koostaa yhteen hänen kolumnejaan Dagens Nyheter -lehdestä vuosilta 2010–2015 sekä yhden toisaalla julkaistun tekstin. Kolumnimitta on luonnollisesti tiivis ja Andersson käyttää sitä osaavasti. Sanna Mannisen erinomainen suomennos tekee kokoelmasta hallitun ja sulavan.

Andersson ottaa kantaa yhteiskuntaan, uskontoon, monarkiaan, muuttoliikkeisiin, kouluun ja ihmisyyteen. Hän on kärkevä muttei paasaavaa, nokkela muttei ärsyttävä ja haastava muttei vaikeaselkoinen. Kolumnien kärjet on valittu huolella, ja vaikka Andersson on kaikin tavoin hyvin laaja-alainen, tekstit eivät rönsyile laisinkaan. Pikemminkin ne saavat huokaamaan tyytyväisenä. Kuinka hienosti asiayhteyksiä voikaan rakentaa, perspektiiviä laajentaa ja ajatuksia veivata eteenpäin ilman turhia sivulauseita, alleviivaamista ja jaarittelua.

Andersson ei ole yhden asian airut, vaan hänen ajattelunsa monipuolisuus ja argumentointitaidot tarjoavat laajan kattauksen ihmiselämän aihepiirejä. Hän ei linnoittaudu omaan torniinsa huutelemaan mielipiteitään, vaan käy kolumneissaan myös keskustelua lukijoiden ja palautteenantajien kanssa. Ihailtavaa, tyyntä mutta äärimmäisen terävää. Jotain sellaista, josta säteilee ihmisenä ihmisten joukossa elämisen taitoa – joka ei ole lainkaan itsestäänselvää tässä ajassa.

Ville-Juhani Sutisen toimittama teos Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? (Savukeidas 2015) on puolestaan seitsemän kirjoittajan tekstikokoelma aiheesta DFW. Tekstit liikkuvat omakohtaisista Wallace-lukukokemuksista aina kirjallisuustieteelliseen tekstianalyysiin ja filosofiaan. Niitä on ilo lukea, sillä kirjoittajat – joukossaan muun muassa Samuli Knuuti ja Tommi Melender – suhtautuvat aiheeseensa monipuolisesti, tarkasti ja aidosti.

David Foster Wallacen tuotannon lukeminen on ollut minulle seikkailu ja haaste, joka on tarjonnut oivalluksen hetkiä siinä missä tukkoisia turhautumisiakin. Jokainen lukemani teos on kuitenkin tarjonnut erinomaista älyn mittelöä, ajatusten uudelleen järjestelyä ja mannaa lukijuudelle. Häntä itseään ja hänen tuotantoaan koskevien tekstien lukeminen jatkaa samaa. Herättelee, pohdituttaa.

Samalla huomaan reflektoivani omaa lukemistani. Miksi olen hullaantunut Wallaceen? Olenko edes oikeasti? Vai onko kyse siitä, että olen ihastunut johonkin mielikuvaan hänestä tai ajatukseen siitä, että ollakseni itse jotenkin älykkäämmän oloinen minun pitää pitää David Foster Wallacesta? Rakennanko jotakin roolia lukijana, koska lukemiseni ja lukijuuteni on blogin vuoksi julkista, näytillä olevaa ja muiden arvioitavissa?

Vaikka seilailen oman lukijuuteni kanssa osin epäilyksen mailla, yhdestä asiasta olen varma. Älyn ilo kirjallisuudessa ei himmene, vaan loistaa koko ajan kirkkaampana ja olennaisempana seikkana. Sitä minä lukemiseltani haluan: haastetta, kiperyyttä, uusia tapoja nähdä ja ajatella, aina uusia maailmoja.


Lena Andersson: Enpä usko – Ajatuksia ja kannanottoja
Suomentaja: Sanna Manninen
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2016
174 s.

Omasta hyllystä.


Ville-Juhani Sutinen (toim.): Mitä David Foster Wallace tarkoittaa?
Ulkoasu: Ville Hytönen
Savukeidas 2015
158 s.

Kirjastosta.

_______

Anderssonin kokoelmasta on kirjoittanut myös Ulla. Antti Hurskaisen teksti David Foster Wallacen lukemisesta täällä.

20. syyskuuta 2016

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää



Tiina Lifländerin Kolme syytä elää on kolmiodraama, avioliittoromaani ja ajankuva niin 1950- kuin 2000-luvuilta. Pääosassa ovat aviopari Helmi ja Lauri sekä Laurin sihteeri Kerttu, johon miehellä on hetken aikaa suhde. Lisäksi tavataan viikonloppuisä Tomi ja hänen varhaisteini-ikäinen tyttärensä Kiia. Helmi saa nuorena rouvana tietää miehensä syrjähypystä jo tuoreeltaan, mutta pitää tiedon itsellään vuosikymmenten ajan. Kun Helmi ja Kerttu kohtaavat vanhoilla päivillään, on mahdollisuus repiä ruvet auki – tai hiljentyä, edelleen. Valita, aina voi valita.

Lifländer kirjoittaa kepeästi, pakottomasti. Tarina syntyy pienin elein, lähes huomaamatta. Useat aikatasot vaihtelevat sujuvasti. Henkilöt ovat epätäydellisyydessään kokonaisia, ajoittain he heittävät puhtaan järjen menemään, mutta kukapa ei niin joskus tekisi.

Helmi ja Kerttu ovat vahvoja naisia. Kumpikin on tehnyt suuria ja merkittäviä valintoja, kummallakin on kaduttavaa mutta myös syitä olla eletystä elämästä ylpeä. 2000-luvun naiselle yli puolen vuosisadan takaiset ratkaisut, syyt ja seuraukset ovat niin ajallisesti kuin aatteellisesti kaukaisia, mutta sitäkin ymmärrettävämpiä.

Kolme syytä elää on romaani, jolla on ehdottomasti ansionsa, ei vähiten siksi, että sen kieli on upeaa ja sointuvaa. Tarinan jännite ei vain auennut minulle, en saanut lankojen päistä kiinni, en päässyt tunnelmaan mukaan kuin paikoittain, pääosin Helmin mukana. Nykyhetken Tomin osuutta tarinassa ihmettelen – hän vei tilaa tuomatta juuri tilalle rakennusaineksia uuteen. Ehkä tarkoituksena on kuvata ajan ja ajattelun muutosta, eri tapoja kokea ja valita. Mutta itse olisin ollut tyytyväinen ihan vain Helmiin ja Kerttuun.

Kolme syytä elää toi minulle rauhallisen lukuelämyksen. Odotin suuria käänteitä saapuviksi, jännitteen kiristymistä, jotain ravistelevaa. Vaikken niitä saanut, oli olo kirjan loputtua seesteinen. Näin se on, elämä. Omanlaisensa, aina merkittävä, mahdoton vääntää kaavaan – eikä koskaan sitä, mitä ennalta odotti.


Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Ulkoasu: Anna Makkonen
Atena 2016
342 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mitä luimme kerran, Pieni kirjasto, Sinisen linnan kirjasto, Leena Lumi, Kirjamuistikirja, Evarian kirjahylly, Lumiomena

14. syyskuuta 2016

Kansojen juurilla -lukuhaasteen koonti (lopultakin...)



Viime marraskuussa aloittamani Kansojen juurilla -lukuhaaste (alkuperäinen postaus täällä) päättyi jo yli kuukausi sitten, Maailman alkuperäiskansojen päivänä 9.8. Haasteessa piti lukea vähintään kolme alkuperäiskansoja käsittelevää tai alkuperäiskansaan kuuluvan henkilön kirjoittamaa kirjaa, joista yhden piti liittyä saamelaisuuteen.

Itse sain haasteen aikana luettua kuusi siihen sopivaa kirjaa. Kaikkea suunnittelemaani en ehtinyt, mutta onneksi lukuhaasteidenkin jälkeen on (luku)elämää.

Mukaan lähti paljon innokkaita itsensähaastajia, ja jälleen kerran luettiin kymmeniä eri kirjoja. Toistakymmentä muisti linkata koosteen aloituspostaukseen (vinkkaathan vielä, jos koosteesi on mennyt minulta ohi silmien), ja niiden perusteella koostin allaolevan lukulistan. Siitä sitten vaikka vinkkiä muillekin! Luimme yhdessä seuraavia kirjoja:


Saamelaiset

Giuseppe Acerbi: Matka Lapissa v. 1799 (Nipvet)
Ante Aikio: Aigi – Jänkäjärven syöverit (Kirjasähkökäyrä, Evarian kirjahylly, Kirja hyllyssä)
Ante Aikio: Aigi II – Lovi (Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Annukka & Samuli Aikio: Kultainen koskelo (Kirjamatkat)
Matti Aikio: Eläinten nahoissa (Rinkka ja nojatuoli)
Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu (Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjasähkökäyrä, Ullan Luetut kirjat, Kujerruksia)
Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto (Kirjasähkökäyrä, Ullan Luetut kirjat)
Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää (Kirjasähkökäyrä)
Elina Helander-Renvall (toim.): Auringon tytär (Kirjamatkat)
Leena Laulajainen: Tyttö jonka joki halusi vaimokseen (Kirjamatkat)
Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiskiista (Kirjojen keskellä, Kirjamatkat)
Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiset: historia, yhteiskunta, taide (Orfeuksen kääntöpiiri)
Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta (Eniten minua kiinnostaa tie, Matkalla tuntemattomaan)
Samuli Paulaharju: Kolttain mailta (Kirjamatkat)
Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon (Iltatähden syttyessä, Kirja hyllyssä)
Lars Pettersson: Kautokeino, kylmä kosto (Kirjan pauloissa)
Jean-François Regnard: Retki Lappiin (Nipvet)
Raimo Suikkari: Suomen kaunis Lappi (Sheferijm)
Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen (Kirjamatkat)
Annika Wennström: Lapinkylä. Sukutarina (Eniten minua kiinnostaa tie)


Amerikan mantereiden alkuperäiskansat

Hans Christian Adam & Edward S. Curtis: Edward S. Curtis (Orfeuksen kääntöpiiri)
Ernest S. Burch: Eskimot (Orfeuksen kääntöpiiri)
Forrest Carter: Pikku puun kasvatus (Ullan Luetut kirjat)
Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori (Evarian kirjahylly)
Eleanor Clymer: Intiaanipoika Oravanjalka (Sheferijm)
J. Fenimore Cooper: The Last of the Mohicans (Nipvet)
Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan (Nipvet)
Louise Erdrich: Anna meille siivet (Nipvet)
Louise Erdrich: Pyöreä talo (Kirja hyllyssä)
David Grann: Z: Amazonin kadonnut kaupunki (Nipvet)
Berta ja Elmer Hader: Urhea metsämies (Sheferijm)
Tiina Itkonen et al.: Inughuit (Orfeuksen kääntöpiiri, Rinkka ja nojatuoli)
Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto (Eniten minua kiinnostaa tie)
Irja Klemola: Nopsajalka ja Tähtisilmä (Sheferijm)
Corto Maltese: Keskiyön auringon alla (Oksan hyllyltä)
Charles C. Mann: 1491: Amerikka ennen Kolumbusta (Nipvet)
Karl May: Hopeajärven aarre (Iltatähden syttyessä)
Matti A. Pitkänen: Inkojen lastenlapset (Kirjan pauloissa)
Virpi Pöyhönen: Doe (Eniten minua kiinnostaa tieKirjojen keskellä)
Andrés Reséndez: A Land So Strange (Nipvet)
David Treurer: Hiawatha (Rinkka ja nojatuoli)
Ulf Uller: Haukansilmä ja Minnetonka (Sheferijm)
Mika Vaaranmaa (toim.): Miten sumu syntyi ja muita inuiittien ja jupikien satuja (Kirjamatkat, Evarian kirjahylly)
Welma Wallis: Kaksi vanhaa naista (Sheferijm)


Aboriginaalit

Sini Laurén (toim.): Kuinka kilpikonna sai kilpensä ja muita aboriginaalisatuja (Kirjamatkat)
Sven Lindqvist: Terra Nullius – Matkalla ei-kenenkään-maassa (Matkalla tuntemattomaan)
Geraldine McCaughrean: The Middle of Nowhere (Iltatähden syttyessä)
Tamara McKinley: Merten taa (Kirjan pauloissa)
Marlo Morgan: Viesti oikeiden ihmisten maailmasta (Kujerruksia)
David Mowaljarlai & Jutta Malnic: Yorro Yorro: aboriginal creation and the renewal of nature: rock paintings and stories from the Australian Kimberley (Rinkka ja nojatuoli)


Maorit

Witi Ihimaera: Valasratsastaja (Sheferijm, Kujerruksia)
Sarah Lark: Valkoisen pilven maa (Kirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä, Evarian kirjahylly)


Polynesia

Herman Melville: Taipii – Kappale polynesialaisten elämää (Matkalla tuntemattomaan)


Afrikan alkuperäiskansat

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa (Kirja hyllyssä)
Rachel Campbell-Johnston: The Child's Elephant (Iltatähden syttyessä)


****************

Suuret kiitokset innokkaille osallistujille! Jatketaanhan alkuperäiskansojen esilläpitoa edelleenkin? Tai ainakin oman tiedon kartuttamista aiheesta? Lukemisiin!

13. syyskuuta 2016

Siri Pettersen: Mätä




Korpinkehät-trilogian aloitusosan Odininlapsen lopussa hännätön Hirka siirtyy korpinkehän kautta pois Yminmaasta, siihen maailmaan, ihmisten maailmaan, johon hän tuntuu kuuluvan.

Mätä alkaa dramaattisin kääntein synkästä metrotunnelista ja pian jo tavataan Hirka, joka asuu kirkon tiloissa ja yrittää olla mahdollisimman huomaamaton erikoisuudessaan. Samaan aikaan Yminmaassa Rime on saanut tehtävän Neuvoston Korpinkantajana, ja sisäiset erimielisyydet ja sodan uhka kiristävät Neuvoston ja Yminmaan kansojen välejä. Rimellä on myös tolkuton ikävä Hirkaa.

Toisessa maailmassa Hirka saa huomata, ettei elämä huomaamattomana ole niin helppoa. Korppinsa Kuron kanssa hän joutuu pakomatkalle ja kohtaa yllätyksen toisensa perään – harva niistä on erityisen mukava. Luonnonlapsi Hirka joutuu kasvokkain ikävän tosiasian kanssa: maailma, josta hän on syntyisin, on kuolemassa, sillä Mätä leviää. Ihmisten ja luonnon suhde on katkennut, eikä sen elpymisestä ole merkkiäkään. Saati sitten Mahdista. Hirka tutustuu Stefaniin, joka metsästää ihmisiä, jotka ovat maistaneet Sokeiden verta. Eräänlaisia eläviä kuolleita siis. Lisäksi Hirkan salaperäinen sytyperä alkaa vähitellen aueta...

Mätä on todella vauhdikas romaani, ja se vaatii ehdottomasti alleen Odininlapsen lukemisen. Ensimmäisen osan tapahtumia kerrataan osittain kuin varkain, mikä onnistuu hämmentävän hyvin ottaen huomioon, että toisen osan juonenkäänteet ovat vauhtia ja vaaroja täynnä. Niitä on jopa melkein liikaa, sillä hetkeksikään ei ehdi jäädä maistelemaan lukemaansa. Pettersen on rakentanut varsin massiivisen kokonaisuuden, jonka ymmärtäminen vaatii myös lukijan omien aivosolujen hierontaa. Kolmannella osalla, pian suomeksi ilmestyvällä Mahdilla, tulee olemaan melkoinen työ kaikkien lankojen yhteensolmimiseksi. Luottoni on kova.

Mätä oli minulle mieluisaa luettavaa: se on seikkailu, fantasia ja kasvukertomus. Se ottaa kantaa ympäristökysymyksiin ja uskonnon valtaan. Pidän Yminmaan korppiuskonnon onttouden käsittelyä rohkeana vetona ja odotan jännityksellä, miten Mahti lunastaa paikkansa ja selittää kuviota kokonaisuudessaan. Henkilöissä on värikkyyttä ja moniulotteisuutta. Hyvä ja paha eivät ole lainkaan niin selkeitä kuin voisi ensivilkaisulta luulla.

Hirka on mainio sankaritar. Hän on peloton ja kuitenkin epävarma, ehdoton ja silti pehmeä. Ristiriitainen, aito, eksyksissä ja läheisyydenkipeä – nuori nainen ottamassa kohtaloaan ja elämäänsä omiin käsiinsä. Stefan on myös kiehtova, ja hänestä saa paljon enemmän irti kuin esimerkiksi Rimestä, joka tuntuu vain kaahailevan paikasta toiseen.

Tyylillisesti kirjan kieli on hieman raskasta lukea. Se on aika dramaattista rakenteeltaan: pisteitä viljellään hurjan paljon ja tekstissä on paljon luettelomaisia yksisanaisia virkkeitä. Pidemmän päälle ratkaisu alkaa rasittaa lukemista, sillä teksti on katkonaista ja alleviivaavaa. Onneksi vauhdikkaat juonenkäänteet saavat huomion kiinnittymään kielen sijaan toimintaan.

Trilogian keskimmäisen osan tehtävä ei ole helppo. Mätä on kuitenkin aivan oivallinen jatko-osa Odininlapselle ja avaa uusia väyliä huikealle Korpinkehien tarinalle. Ei muuta kuin valmistautumaan pian koittavaan grande finaleen!


Siri Pettersen: Mätä – Korpinkehät II
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Ulkoasu: Sisko Honkala
Jalava 2016
499 s.
Råta (2014)

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä, Ullan Luetut kirjat, Kirjojen keskellä, Notko, se lukeva peikko, Kirjakaapin kummitus, Todella vaiheessa, Mustemaailmani   

10. syyskuuta 2016

Kun kirjan kanssa painiin lyön



Huh mikä murheenkryyni tämä klassikkojen klassikko minulle oli.

Seitsemän veljestä kuuluu tietenkin eräänlaiseen pakkolukemistoon Suomessa. Lukiossa, jossa moni tämän romaanin viimeistään kohtaa, selvisin luku-urakasta kuin varkain. Vaihdoin lukiota ensimmäisen vuoden aikana, ja koska ensimmäisessä koulussa kirja kuului vasta äikän kolmoskurssiin (jota en vielä ehtinyt siellä käydä) ja toisessa se oli luettu jo kakkoskurssilla (jonka sain tietenkin hyväksiluettua koulunvaihdon yhteydessä), en päässyt edes rehellisesti yrittämään pakkolukemisen välttelyä. Kirja itsessään ei koskaan kiinnostanut tarpeeksi, että olisin lukenut sen muuten vain.

Sittemmin opiskelin yliopistossa kaiken muun ohella hieman yleistä kirjallisuustiedettä. Itse asiassa aloin ylipäänsä tässä yleisessä huttublogissani kirjoittaa (kauno)kirjoista, kun totesin joutuvani niitä jonkin verran tenttejä varten lukemaan. Pyhänä tarkoituksena oli saada muistiin edes joitakin ajatuksia. Joitain ehkä sainkin, joitain en. Johonkin perusopintojen kurssiin Seitsemän veljestä tietenkin kuului, mutta en saanut sitä luettua. (Hienon esseen kyllä kirjoitin tentissä Juhanin luonteesta parinkymmenen ensimmäisen sivun perusteella, hm.)

Osallistuin viime kesänä ensimmäiseen Klassikkohaasteeseen Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaanilla (johon myös liittyy tapahtumaketju yliopistossa-tenttiä-varten-lukematta-jäänyt-mutta-kunnialla-esseen-kuitenkin-kirjoitin) ja päätin, että seuraavaan haasteeseen lukisin Seitsemän veljestä.

No, en lukenut.

Yritin, kyllä yritin. Mutta kirjan alkukin oli jo niin tahmea, etten millään ehtinyt tammikuun lopussa olleeseen määräpäivään, vaan kirja jäi kesken. Taas. Sitten tulikin jo Klassikkohaasteen kolmas osa ja annoin jo olla. (Neljäs on muuten julkistettu Yöpöydän kirjat -blogissa.)

Jokin sinni (tai yöpöydälle jääneelle kirjalle kertynyt pöly) (tai nolous) sai kuitenkin heinäkuussa minut lopultakin taistelemaan Seitsemän veljeksen valmiiksi. Alusta loppuun. Puoliso pyöritteli touhulle silmiään, hän itse pitää kirjasta kovasti ja ihmetteli, miten en saanut sitä luettua. Tuonhan kiskaisee yhdessä illassa.

Luku-urakasta on siis aikaa, kohta pari kuukautta. Jokin pakkomielle pakottaa kirjoittamaan, vaikka aika alkaa olla armeliaasti tasoittanut kolhut ja kuhmut. En oikeastaan enää edes muista, mitä kirjassa tapahtuu. No joo, orpous iskee, sauna palaa, lukutaitoa opetellaan, härät saartavat hiidenkivelle, tapellaan, kerrotaan tarinoita, löytyy vaimoja, syntyy lapsia. Jotain sellaista.

Lukeminen oli todella hidasta, lähes tarpomista. No, hyvä on, ei lähes, vaan aivan rehtiä pakkolukemista. Säälin kaikkia niitä nuoria, jotka tätä joutuvat väkisin lukemaan. Anteeksi, mutta ihan tosi. Vähemmästäkin into lukemiseen katoaa, jos virheellisesti luulee muidenkin (kotimaisten) (klassikko)kirjojen olevan tällaisia. Siis sikäli mikäli tämä ei sytytä. Monia sytyttää, ja hyvä niin.

En minä tässä yritä Seitsemän veljeksen historiallisia ansioita vähätellä, mutta lukemisena se ei ollut miltään osin minun makuuni. Jauhavat keskustelut veljesten kesken, Juhanin päällepäsmäröinti ja riehuminen, jorinat ja torat... Silmäni hyppivät riviltä toiselle ja sisältö meni saman tien ohi korvien. Miksi sitä dialogia piti olla niin paljon? Pidin paljon enemmän niistä (valitettavan lyhyistä) osioista, joissa kertojan ääni kuvailee tapahtumia, miljöötä ja luontoa. Ne olivat hyviä. Samoin runot, joita oli jokunen. Veljesten ja muiden henkilöiden sanailu lähinnä haukotutti.

Melkein nolottaa kirjoittaa näin, mutta minkäs sille mahtaa. Henkilökohtaisia lukukokemuksiahan olen tavannut ennenkin ruotia. Ehkä olen kansallisromanttiselta olemukseltani jotenkin vajaa, mutta kun ei uponnut niin ei uponnut. Toki tiedostan Seitsemän veljeksen olevan ensimmäisiä suomenkielisiä romaaneja ja muun muassa juuri siksi äärimmäisen arvokas kulttuuri-, yhteiskunta-, taide- ja kirjallisuushistoriallinen objekti, mutta ei, en edellenkään nauttinut sen lukemisesta yhtään.

Jääköön veljekset nyt siis omaan rauhaansa, laitan kirjan takaisin hyllyyn paikalleen ja annan ajan parantaa haavat. Samalla mietin, mikä lukematon klassikko seuraavaksi saa kylmän hien pintaan ja tuskan juonteet otsalle.


Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Gummerus 2003 (1. painos 1870)
336 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Maailman ääreenJokken hyvä kirjoitus, Sallan varsin kiehtova juonikuvaus ;)


Läpi historian -haaste etenee pitkästä aikaa, sillä saan tällä suorituksen kohtaan Realismi ja naturalismi. Samoin Seitsemännen taiteen tarinat -elokuvahaaste saa yhden kirjan lisää, onhan Seitsemän veljestä filmatisoitu vuonna 1939.

7. syyskuuta 2016

Laura Restrepo: Intohimon saari



Fabriikki Kustannuksella oli viime syksynä mesenaattikampanja julkaisutoimintaa varten. Laura Restrepon Intohimon saari piti saada suomeksi – ja niin se lopulta saatiinkin. Joukkorahoitus on minulle mieluinen rahoitusmuoto ja mielelläni osallistun mahdollisuuksieni mukaan esimerkiksi juuri tällaisiin kulttuuriproggiksiin.

Intohimon saari on dokumentin, fiktion ja historiantutkimuksen yhdistelmä. Tyynellä valtamerellä sijaitseva Clipperton on pieni, karu ja herran tähden miten syrjäinen saari. Se on ollut niin merirosvojen piilopaikka kuin Meksikon armeijan tukikohta, sittemmin Ranskan omaisuutta. Intohimon saari kertoo ennen kaikkea armeijan tukikohdan vuosista, ajasta 1900-luvun alussa, jolloin saarella asusteli muutaman kymmenen ihmisen kokoinen väkijoukko eristyksissä muusta maailmasta.

Saaren kuvernööriksi nimitettiin asiansa armeijassa tyylikkäästi sotkenut Ramón Nonato Arnaud Vignon, joka muutti sinne (liian) nuoren vaimonsa Alician kanssa vuonna 1908. Mukaan lähti pieni joukko muita sotilaita perheineen, moni heistä alkuperäiskansojen jäseniä. Clippertonin pieni siirtokunta kasvoi vuosien aikana, ja aika ajoin saarella piipahtanut laiva täydensi sen hupenevia varastoja.

Elämä hylätyllä ja kitukasvuisella saaripahasella keskellä valtamerta ei totisesti ollut helppoa: yhteisön sisällä syntyi eripuraa lähes kaikesta, sairaudet, vaivat ja kuolema iskivät aika ajoin, ja tuhoa tuntui aiheuttavan myös saari itse – puhumattakaan arvaamattomasta merestä ympärillä. Ensimmäisen maailmansodan sotkeman politiikan vuoksi huoltoyhteydet saarelle katkesivat, ja väki alkoi vähitellen harveta. Vuonna 1917 vain kourallinen asukkaita saatiin pelastettua.

Intohimon saari kertoo tarinaansa kahdessa ajassa, menneessä ja nykyisessä. Siinä missä se on yhtäältä mielikuvituksella kuorrutettu kertomus elämästä suljetussa yhteisössä, se on toisaalta historiantutkimuksen, muistitiedon ja kokemuksellisuuden kommentaari. Restrepo punoo auki tekemäänsä tutkimustyötä kiehtovasti paljastaen samalla, kuinka heikoilla kantimilla muisti lopulta on ja kuinka paljon koettu kohtaa lopulta väkivaltaa, kun sitä yritetään jälkikäteen rekonstruoida.

Olin kirjan vietävänä alkulehdiltä alkaen. Kuulin taskurapujen rapinan ja näin vihaisen meren kuohut, tunsin kiristyvän ilmapiirin ja loppumattoman odotuksen sekä hämmennyin uusien muodostuvien sääntöjen ja uskomusten äärellä. Restrepon teos on monisyinen ja -tasoinen, ja Laura Vesannon suomennos antaa tarinalle sen tarvitseman tilan ja muodon suomen kielellä.

Intohimon saarelta on turha etsiä sensuelleja seikkailuja. Sen pääpaino on aivan muualla, muissa tunteissa ja teoissa. Se kuvaa taidokkaan karkein vedoin historian hämärästä nousevia hippusia, hylättyjä ja hukattuja.



Laura Restrepo: Intohimon saari
Suomentaja: Laura Vesanto
Ulkoasu: Outi Vihlman
Fabriikki Kustannus 2015
315 s.
La Isla de la Pasión (1989)

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kohtaamisia, Sylvi, Unelmien aika, Mummo matkalla

Helmet-haasteesta kohta 47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. 

5. syyskuuta 2016

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset – Iax Agolaskyn päiväkirjan säilyneet sivut




Hämyinen metsä jossain Luoteis-Venäjällä. Ranskalaistaustainen retkikunta tiedemiehineen, metsästäjineen ja hyypiöineen. Löytö, jota kukaan ei arvannut. Eristys. Ihmisen ja eläimen sekoittuminen. Kielletty ja outo. Ihmisyys.

Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset on kiehtova, outo ja vaikuttava romaani. Sen taustana on Pekka Nikruksen 1990-luvulla tekemä valokuvasarja Les Enfants des Ombres, Varjojen lapset. Kuvat ovat mukana kirjassa, ja ne ovat yhtä aikaa pelottavia ja hienoja.

Iax Agolasky on nuorukainen, joka päätyy professori Moltiquen apulaiseksi tutkimusmatkalle tiettömien teiden taakse vuonna 1819. Moltique kokee tulleensa väärin kohdelluksi tiedemaailmassa, ja Agolasky on valmis auttamaan ihailemaansa tiedemiestä sen minkä voi. He löytävät merkkejä eristyksissä elävästä asutuksesta ja lopulta kohtaavat myös oudon metsäkansan jäsenet. He eivät kuitenkaan ole sitä, mitä tutkimusretkue odotti.

Paflagonian perilliset on päiväkirjaromaani, joka etenee tutkimusmatkan mukana. Kaikkea ei paljasteta – kaikki sivut päiväkirjasta eivät säilyneet – mutta aukot vain ruokkivat mielikuvitusta, saavat pohtimaan, mitä jää kertomatta. Kirjan kerronta on jälkiviisas, oma tutkimuksensa sekin, eräänlainen kommentaari.

Sammalkorpi yhdistelee tarinassaan onnistuneesti eri tyylilajeja ja tunnelmia. Paflagonian perilliset on yhtäältä perinteinen matkakertomus päiväkirjamuodossa, toisaalta se koettelee rohkeasti lukijan mielikuvituksen ja kestokyvyn rajoja. Varjojen lapset ovat jostain ihmisen ja eläimen väliltä, sekasikiöitä, hirviöitä vai kenties vain hieman erikoisempia henkilöitä. Heitä on joukko, mutta yhtenäinen massa he eivät ole, vaan yksilöitä tarinoineen ja taustoineen.

Historiallisena romaanina Paflagonian perilliset on ihastuttavan tiivis, selittelemätön. Joitakin yksityiskohtia selvitetään tarkemmin kommenttiosioissa, mutta Sammalkorpi jättää paljon lukijan varaan. Romaani on tällaisena "historiallisena dokumenttina" myös kannanotto historiankirjoituksen, päiväkirjojen ja tieteenteon maailmaan. Tieteen historia ei ole kaikilta osiltaan kunniakas, ei nytkään, kuten Agolaskyn päiväkirjan sivut paljastavat.

Se, minkä kirja tuo nähtäville ehkä selvemmin kuin mitään muuta, on ikivanha ymmärrys jostain pysyvästä ja ohittamattomasta: ihminen on pedoista suurin niin itselleen, lajikumppaneilleen kuin vieraalle, tuntemattomalle.


Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset – Iax Agolaskyn päiväkirjan säilyneet sivut
Ulkoasu ja kuvitus: Pekka Nikrus
Karisto 2016
137 s.

Arvostelukappale.