29. marraskuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen



Neuvostoliiton vankileirit, loikkarit, petturit, toiveet paremmasta, ymmärrys tehdyistä virheistä, väkivalta, vahvemman alle musertuva paikallisyhteisö, identiteetti, kansanusko, rakkaus, seksuaalisuus, elämän vimma. Katja Ketun Yöperhosella on monta puolta, monta valtavaa teemaa. Hentoisilla siivillään se onnistuu kantamaan tarinan mukanaan, viemään sen alusta loppuun.

Eivätkä ne siivet oikeasti ole hentoiset, vaan jäntevät ja vahvat. Kettu on tehnyt valtavasti taustatutkimusta kirjaansa varten, ja se näkyy perustelluissa mutta saarnaamisen välttävissä tarinankäänteissä. Nykyajan Marinmaalla Lavran kylässä Verna etsii vastausta isänsä kuolemaan ja oman perheensä menneisyyteen. 1930-luvun lopulla nuori Irga-tyttö on raskaana ja hiihtää rajan yli Neuvostoliittoon, kohti parempaa, vain päätyäkseen raakoihin oloihin Vorkutan vankileirille. Sukulinjat, muistot, kokemukset ja ihmiset linkittyvät vähitellen toisiinsa tarinan edetessä.

Yöperhonen on romaani, jossa vahvat henkilöt kokevat kammottavia asioita. Se ottaa kantaa vankeusoloihin, vallankäyttöön ja väkivaltaan. Naisiin kohdistuvat raa'at väkivallanteot tulevat kirjan sivuilta kuvottavan elävinä eteen, vankileirin hierarkia ja vallanjaon mielivaltaisuus tekevät Irgan vankeusajasta tuskallista luettavaa. Mutta toivoa hän ei heitä, niin syvässä on sisukkuus ja selviytymisen halu.

Ketun kieli on elävää, poukkoilevaa. Se tavoittelee koko ajan kauemmas, tekee kaarteita ja mutkia. Kerrontaan sekoittuu murresanoja, venäjää, marin kieltä. Tätä kirjaa lukiessa tuntee, kuinka kirjoittaja on antanut tarinan viedä, antanut sen elää ja löytää oman polkunsa, jota kulkea ja tempoilla.

Niin taitava ja monipuolinen kuin Yöperhonen onkin, minun oli vaikeaa päästä lähelle sen ydintä. Pääsin tarinan kyytiin kunnolla vasta noin viimeisen kolmanneksen aikana, sitä ennen tunsin jo tuskastuvani, olin melkein luovuttaa. Tämä romaani ei anna armoa, siinä ei ole suvantoja, vaan kaikki on tärkeää. Lukiessa tuntui suojattomalta, en ollut aina tarinan arvoinen.

Kirja kirjalta Katja Kettu osoittaa, että hän ei kumartele ketään. Hän tekee omaa taidettaan, kirjoittaa kuin vimmattu, kertoo tarinoita aiheista, joista jopa pyydetään vaikenemaan – sitä hän ei tee, onneksi. Tässä maailmanajassa vallan ja väkivallan suhde on vereslihan tuore, sitä ei pääse pakoon, sen uhka on koko ajan olemassa. Siksi siitä ei pidä lakata pitämästä meteliä.


Katja Kettu: Yöperhonen
Kannen kuva / ulkoasu: Eemil Karila / Martti Ruokonen
WSOY 2015
326 s.

Arvostelukappale.

28. marraskuuta 2015

Mestari (Helsingin Kaupunginteatteri)



Daniel Kehlmann on kirjailija, jonka tuotannosta olen todennut pitäväni. Saatuani kutsun Helsingin Kaupunginteatterilta hänen kirjoittamansa näytelmän Mestari ensi-iltaan, ei tosiaankaan ollut vaikeaa päättää torstaisesta teatterikeikasta. Ensi-ilta oli 19.11. Pengerkadun näyttämöllä.


Helsingin Kaupunginteatteri: Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Näytelmän miljöönä on syrjäinen maaseutuhuvila, johon "sukupolvensa ääneksi" kutsuttu näytelmäkirjailija Martin Wegner (Iikka Forss) saapuu vaimonsa Ginan (Sanna-June Hyde) kanssa viikon mittaiselle taidesäätiön järjestämälle mentorointiviikolle. Mentorina toimii rakastetun klassikkonäytelmän vuosikymmeniä aiemmin kirjoittanut, sittemmin jo harmaantunut ja ehkä hieman unohdettukin Benjamin Rubin (Taneli Mäkelä).

Kirjalijoiden kohtaaminen ei käy ongelmitta: Rubin on omahyväinen ja viskiinmenevä, Wegner taas innokas mutta omasta paikastaan epävarma. Kumpikaan ei ole paikalla vain taiteen vuoksi, vaan ruhtinaallinen korvaus on osasyy. Tässä suossa viikosta vastuussa oleva säätiön amanuenssi Erwin Wangenroth (Jouko Klemettilä) saa taiteilla puun ja kuoren välissä.


Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Yhteistyö aloitetaan yhden yön valmistautumisen jälkeen. Vanha jäärä Rubin tuntuu Wegnerin pettymykseksi tarttuvan lähinnä oikolukuseikkoihin, mutta vähitellen mestarista saa rutistettua irti lopullisen tuomion: hänestä näytelmä on surkea.

Kritiikistä murtuneena Wegner hakee tukea vaimoltaan, mutta Ginakaan ei kykene kirkkain silmin vannomaan rakastavansa kaikkea miehensä kynästä irtoavaa. Soppa on valmis – viimeistään kun Rubin paljastaa omat häntäheikkimäiset piirteensä Wegnerin poistuttua paikalta.


Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Mestari on ehjä ja intensiivinen näytelmä. Väliajattomana se edellyttää katsojalta herkeämättömän kiinnostuksen ja onnistuu sen myös saamaan. Pienen tilan ja neljän näyttelijän koostama kokonaisuus on valmis tarina, joka kääntää itseään vähitellen ympäri.

Ollaan hyvin realistisessa ympäristössä, mutta muistot, tarinat ja mielikuvitus saavat oman sijansa kerronnassa. Katsoja joutuu kyseenalaistamaan sekä näytelmän henkilöiden puheet että omat oletuksensa. Keskeisenä teemaana on taiteen ja kirjallisuuden merkitys ja muoto: onko niillä väliä, kuka ne arvottaa, kenen näkemys on oikea – vai onko sellaista olemassakaan?

Näyttelijät onnistuvat rooleissaan, ja erityisen paljon viehätyin vahvasta Taneli Mäkelästä ja vähitellen pintansa pois raaputtavasta Sanna-June Hydestä. Lavastus on simppeli, äänimaailma suhteellisen eleetön ja puvustus tyylikäs – näytelmä tuntuu valmiilta paketilta, joka keskittyy kertomaan sen, mistä aikookin kertoa.


Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Seuralaiseni piti näytelmää ehkä turhankin kirjallisena, mutta omalle kokemukselleni se oli pikemminkin vahvuus. Kirjaihmisenä olen kiinnostunut siitä, miten kirjallisuutta ja taidetta käsitellään, koetaan, arvostellaan ja arvotetaan. Mestari nostaa esiin omahyväisyyden, epävarmuuden, hyväksytyksi ja unohdetuksi tulemisen tunteita, joita jokainen tuntee joskus, vaikkei itse taiteilija olisikaan.

Kehlmannin teksti koukuttaa mukaansa, ja vakaa sovitus elävöittää sen katsojan nautittavaksi. Kokonaisuus on ammattilaisten laatutyötä, joka tarjoaa perinteisen puhenäytelmän ja monikerroksisen tarinallisuuden samassa paketissa.


Daniel Kehlmann: Mestari  
Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä
Rooleissa: Iikka Forss, Sanna-June Hyde, Jouko Klemettilä, Taneli Mäkelä 
Suomennos: Liisa Urpelainen 
Ohjaus: Kari Heiskanen 
Lavastus: Katariina Kirjavainen 
Puvut: Sari Salmela 
Valosuunnittelu: Mika Ijäs 
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov 
Naamiointi: Tuula Kuittinen

Kiitos kutsusta ja lipusta Helsingin Kaupunginteatterille.

____

27. marraskuuta 2015

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen koonti




Anna minun lukea enemmän -blogissa avattiin vuosi sitten Kirjallinen retki Pohjoismaissa -niminen lukuhaaste. Nimensä mukaisesti tarkoituksena oli lukea pohjoismaisten kirjailijoiden kirjoittamia teoksia. Luin vuoden aikana 13 haasteeseen sopivaa kirjaa, jotka ovat seuraavat:

Islanti

Árni ThórarinssonYlitse muiden
SjónSkugga-Baldur

Norja

Stig SæterbakkenLäpi yön
Siri PettersenOdininlapsi

Ruotsi

Peter EnglundKuningatar Kristiina – elämäkerta
Lena AnderssonVailla henkilökohtaista vastuuta
Kåre HalldénSamppanjaruhtinas
Anna LihammerKun pimeys peittää maan
Erik Axl SundVaristyttö
Denise RudbergYksi tappava syrjähyppy

Tanska

Kim LeineIkuisuusvuonon profeetat
Jonas T. BengtssonSubmarino
Peter HøegSusanin vaikutus


Tällä määrällä tavoitin Pohjoismaiden tuntijan tittelin ja Ruotsin osalta myös ruotsalaisen kirjallisuuden taiturin tason. Vau!

Näistä luetuista parhaita olivat Siri Pettersenin Odininlapsi, Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat ja Lena Anderssonin Vailla henkilökohtaista vastuuta. Suosittelen suuresti!

Kiitos Annamille hauskasta haasteesta, pohjoismaista kirjallisuutta luen ilman muuta jatkossakin.

26. marraskuuta 2015

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja kaksi: Lähtölaskenta



Huomiota ja uteliaisuutta herättäneen Kepler62-pelin salaisuudet aukeavat nörttejä avukseen palkanneelle rikkaalle asetehtailijan tyttärelle Marielle. Kuten Ari ja Joni, myös Marie päätyy Yhdysvaltoihin huippusalaiseen tutkimusyksikköön, jossa valmistellaan lähtöä hyvin pitkälle matkalle.

Alue 51 kuhisee elämää – maan alla. Tutkimuslaitos on salaperäinen ja samaan aikaan uhkaava. Yksinäisyyteen tottunut Marie ei kaipaa sosiaalisia ympyröitä sinänsä, mutta hänestä tulee osa lasten ja nuorten joukkoa, joka valmistautuu ja jota valmistetaan kohti pitkää matkaa kaukaiselle planeetalle.

Salaisuuksia on kaikilla ja kiehtovimpina niistä taitavat olla kaksi ulkoavaruuden olentoa, Flapman ja Kuiskaaja. Ne ovat myös vaarallisia. Ja entä jos mieli muuttuukin, eikä haluaisi lähteä minnekään?

Kepler62-sarjan toinen osa, Lähtölaskenta, on pääosin Bjørn Sortlandin kynästä, vaikka kirjoittajat yhteistyössä sarjaa kirjoittavatkin. Tarina on jälleen vetävä ja oivallisesti koukuttava, sen ahmaisee yhdeltä istumalta. Lähtövalmistelut jäävät pääosin salaisiksi, mutta elementit ovat tuttuja scifi-genrestä yleisesti: lähtijöitä valmennetaan henkisesti ja fyysisesti, salaisuudet herättävät uteliaisuuden, joka johtaa ongelmiin, eikä kaikkea paljasteta vielä lähimainkaan.

Jouhevan tarinan tukena on Pasi Pitkäsen äärimmäisen upea kuvitus, joka olisi jo sellaisenaankin melkoinen elämys, mutta tarinan osana se vasta pääseekin oikeuksiinsa. Pitkänen käyttää vahvoja värejä ja tehokeinoja, ja kuvituskuvat ovat kuin itsenäisiä taideteoksia. Niiden tuoma tunnelma on uhkaava, muttei pelottava. Jotain on selvästi vielä nurkan takana – ja paljon!

Kepler62-sarja jatkuu ensi vuonna seuraavilla osillaan. Niitä odotellessa voin jäädä miettimään, mitä Kuiskaaja oikein tarkoitti ja miten Marien ja muiden lasten oikein vielä käy. Miten matka avaruuteen oikein sujuu?


Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja kaksi: Lähtölaskenta
Suomentaja: Outi Menna
Kuvittaja: Pasi Pitkänen
WSOY 2015
157 s.
KEPLER62 – Nedtelling (2015)

Kirjastosta.

_____

22. marraskuuta 2015

Ante Aikio: Aigi II – Lovi



Aigi on noitasuvun perillinen, joka on ehtinyt saattaa itsensä jo melkoiseen soppaan aiemmissa seikkailuissaan. Nyt Aigin vihollinen, voimakas noita Mirku, on jälleen nuorukaisen kannoilla, joten Aigi päättää varoituksen saaneena ottaa jalat alleen ja lähteä kohti itää rauhallisemmille maille, kunnes kotiinpaluu on turvallisempaa.

Matkallaan Aigi kohtaa revontulisilmäisen nuoren naisen Domnan, jonka kanssa yhtä matkaa kulkeminen käy varsin miellyttäväksi molempien mielestä. Domnan suuntana on Hiipinän kylä, jonne hän houkuttelee Aigin itseään saattamaan, vaikka Aigin alkuperäinen kohde on Hiipinän rakas vihollinen Luujärvi.

Lovinoitana Aigilla on herkät aistit, mutta aivan kaikkea hänkään ei huomaa, ja niinpä tapahtumat pääsevät kasvamaan melkoiseksi vyyhdiksi ja seikkailu kiitää eteenpäin kuin tuulispää.

Luin Aigi-saagan ensimmäisen osan pari vuotta sitten, ja kun kirjailija tarjosi sarjan tuoretta kakkososaa luettavakseni, oli helppo suostua. Edelleen seikkaillaan kiehtovissa saamelaistarinoiden maisemissa pienellä yliluonnollisuudella höystettynä, ja juoni kulkee jouhevasti.

Ensimmäisessä osassa turhauduin liian suuren kädestä pitäen ohjaamiseen ja asioiden alleviivaamiseen, ja ilokseni sen tyyppinen tarinankuljetus on tässä uutukaisessa vältetty lähes täysin. Vielä paikoin on kohtia, joista toistoa olisi voinut karsia ja välillä esimerkiksi päähenkilöiden tunnetiloja ja ajatustenkulkua kerrotaan juurta jaksaen, mutta varsinaiseksi häiriöksi lukunautinnolle se ei ole.

Aikio on sekoittanut saamelaistarustoa niin pääkertomukseen itseensä kuin sen sisälle omaksi kerrostumakseen. Aigi ja Domna kertovat toisilleen pieniä kansansatuja yhteisen matkansa aikana, ja niissä saadaan selityksiä esimerkiksi tähtikuvioiden synnylle. Mainio yksityiskohta, joka elävöittää tarinaa entisestään. Samoin saamelainen sanasto paljakoineen ja peskeineen on sopivalla tavalla harkittua, ei äärimmäisyyksiin vietyä ja ymmärtämistä vaikeuttavaa vaan perusteltua ja uteliaisuutta herättävää.

Vauhtia ja vaaratilanteita ei puutu, ja vaikka kirja alkaa varsin jännittävällä porojen taistelulla, pääosa tarinasta on melko rauhallisesti etenevää matkakertomusta. Loppuvaiheissa päästetään irti jo melkoiset voimat, ja kirjan viimeiset kymmenet sivut ovat kunnon rytinää ja ryskettä.

Vaikka kyse on useampiosaisesta sarjasta, nähdäkseni ensimmäisen osan lukeminen ennen tätä ei ole ehdottoman välttämätöntä. Loven alussa on lyhyt kertaus aiemmista tapahtumista, ja niihin palataan aika ajoin tarinan kuluessa, jolloin kärryille kyllä pääsee, jos haluaa.

Jään odottelemaan jatkoa ja Aigin noitavoimien kehittymistä: loveen lankeaminen kuvataan tarinassa todella kiehtovasti, ja taikavoimien nivoutuminen reaalimaailmaan käy luontevasti. Minne kaikkialle Aigi vielä ehtiikään ja millaiset taidot saa hankittua, ja mitä Mirku tämän päänmenoksi keksii...


Ante Aikio: Aigi II – Lovi
Kannen kuva / ulkoasu: Ante Aikio / Paula Heiäng
Goranus / Reuna 2015
282 s.

Arvostelukappale.

_____

Avaan tällä kirjalla oman Kansojen juurilla -lukuhaasteeni. Lisäksi ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista.

21. marraskuuta 2015

Sari Pöyliö: Ihmisen veri



Sari Pöyliön Ihmisen veri kuulosti kutkuttavalta tapaukselta: 83-vuotias lääkäri Kulo Taival saa eräänä aamuna lukea lehdestä oman kuolinilmoituksensa. Ikävä vain, että hän on kovasti vielä elossa. Yläkerran naapurinsa Ansan kanssa tai pikemminkin johdolla hän alkaa selvittää, mistä on kyse. Kulo on kunniakkaan lääkärinuransa lisäksi ollut elokuvaohjaaja 1950-luvulla, mutta hänen ainoa elokuvansa Ihmisen veri katosi totaalisen mystisesti ennen ensi-iltaa.

Matkan varrella kohdataan monenlaisia Suomi-filmien diivoja ja päällepäsmäreitä. Samalla niin Ansan kuin Kulon menneisyys (ja miksei nykyisyyskin) alkaa hahmottua hieman terävämmällä piirrolla.

Pöyliön tekstiä lukee ilokseen: se on ilmavaa, hauskaa ja nokkelaa. Virkkeen alku voi johtaa lopun aivan toisaalle, mutta realiteetit pysyvät kyllä kohdillaan. Henkilöhahmot kuljettavat tarinaa kukin omaan suuntaansa, ja vaikka heissä on karikatyyrimaisia piirteitä, se ei haittaa vaan pikemminkin korostaa tarinan veijariluonnetta.

Ihmisen veri on yhtä aikaa arvoitus, perheromaani ja humoristinen kommentaari historiallista elokuvamaailmaa kohtaan. Kulo Taival on mainio päähenkilö, joskaan häntä heikommaksi ei jää ateettinen yläkerran Ansa, joka lopulta tietenkin on paljon muutakin kuin sivuhenkilönaapuri. Kulon omaa menneisyyttä avataan lapsuudesta alkaen, ja hänelle on 83-vuotisen elämänsä aikana ehtinyt kertyä kovin monenlaisia kokemuksia. Perhe-elämä ei Kulolla ole mennyt ehkä ihan putkeen, ja vaikka se on osittain kovin traaginen, Pöyliö osaa asiansa ja kirjoittaa siitä hersyvästi.

Ei Ihmisen veri ehkä mikään unohtumaton lukukokemus ole, mutta se tarjoaa maukasta kotimaista proosaa, jossa virkistävästi kaupunkilainen nuori aikuinen ei märehdi ihmissuhteitaan ja valkokaulustöitään. Sen sijaan se kohdistaa lukijan katseen elämän erikoisiin piirteisiin, sivujuonteisiin, vääriin leikkauksiin ja kadonneisiin kohtauksiin. Ja tekee sen pilke silmäkulmassa.


Sari Pöyliö: Ihmisen veri
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2015
205 s.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Pasi Ahtiainen / Etelä-Suomen Sanomat

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 47. Hauska kirja.

19. marraskuuta 2015

Kansallisteatterin Nummisuutarit


Kuva: Kansallisteatteri / Stefan Bremer

Osallistuin lokakuun lopulla Kansallisteatterin ja WSOY:n järjestämälle Bloggariklubille Kansallisteatterissa. Illan ohjelmistossa oli kulissien takana tehty opaskierros, lavastaja Kati Lukan ja puvustaja Tarja Simosen esitelmä työstään tuoreimman projektin parissa ja Katja Ketun haastattelu. Illan kruunasi Nummisuutarien näytäntö.

Opaskierroksella pääsimme kapuamaan Suurelle näyttämölle, kurkimme lavasteiden taakse, näimme ompelimon ja maalaamon, kuljimme takaovista ja tavarahissillä ja kuulimme paljon kiinnostavia faktoja Kansallisteatterin arjesta. Kova tekemisen meininki näytti olevan päällä, ja uteliaisuus sai paljon virikettä.

Kati Lukka ja Tarja Simonen esittelivät Nummisuutarien kanssa tekemäänsä työtä esimerkiksi lavasteiden pienoismallin, asusteiden havainnekuvien ja ensimmäisen palaverin muistiinpanojen kautta. Oli todella mielenkiintoista kuulla lavastajan ja puvustajan työstä ja näytelmän muodostaman työprojektin kulusta aina ensimmäisistä hahmotelmista ensi-iltaan.

Itse näytelmä oli minulle – kehtaako tätä myöntääkään? – ensi kosketukseni Aleksis Kiven draama- ja itse asiassa muuhunkin tuotantoon. Jep, klassikoista klassikoin on minulta kaikin osin lukematta. Toisaalta koin, että puhtoisuudesta oli etua: minulla ei ollut juuri minkäänlaisia ennakko-oletuksia tai vanhoja muistoja pohjalla. Sen tiesin, että komediasta on kyse.

Nummisuutari Esko lähtee siis noutamaan itselleen rouvaksi kaunista Kreetaa. Eskon veli Iivari taas lähtee hakemaan hääjuhlaa varten tarjoomuksia. Kumpikin matka menee hieman penkin alle: Esko pölähtää ystävänsä Mikko Vilkastuksen kanssa keskelle Kreetan hääjuhlaa ja Iivarin osalta taas viina vie miestä. Pettynyt Esko joutuu kotimatkalle ilman naista, joskin hääpaikka on pantu tuhannen päreiksi ennen metsässä vedettyjä ensikännejä. Iivari ui syvällä houreissaan. Ihan ei mennyt putkeen.


Kuva: Kansallisteatteri / Stefan Bremer

Saattaa olla, että näytelmää edeltäneellä erinomaisella pohjustuksella on jotain tekemistä asian kanssa, mutta omaan silmääni etenkin näytelmän häkellyttävän upea lavastus ja kekseliään tyylikäs puvutus sopivat kaikkein parhaiten. Nummisuutarit on kokonaisuutena hyvin visuaalinen näytelmä, vaikka paikoin ollaan varsin pelkistetyissä ympäristöissä. Näytelmän avaava keltahehkuinen siluettikuva vanhoilliskristilliseen tyyliin pukeutuneista hahmoista iskee saman tien katseet kohti keskeistä. Kaikkein upein osuus on kuitenkin Eskon kännäily metsässä: männyt nousevat kohti kattoa – nurin päin – ja maailma on itsensä peilikuva. Aivan mieletön kuvakulma, aivan mieletön idearikkaus!

Näytelmän komediallisuus jäi tässä versiossa aika pieneksi, minusta se tuntui pääosin kovin surulliselta. Pienten sattumusten, hölmöjen tekojen ja vahinkojen kokonaissummana on joskus melkoinen tragedia. Toisaalta vieraan pelko ja omiin oletuksiin sokeana uskominen voivat aiheuttaa käsittämätöntä tuhoa, ainakin ne rapisuttavat maailmankuvan pohjaa.

Ohjaaja Janne Reinikainen on pannut sukupuoliroolit uuteen uskoon. Näytelmässä roolit on jaettu muulla kuin sukupuolen perusteella, ja pidän sitä virkistävänä, rohkeana vetona. En siksi, että Kreetan ja Jaakon muodostama "homopari" olisi jotenkin erityisen rohkea juttu, vaan siksi, että arvostan näyttelijöiden heittäytymistä jonnekin paljon sukupuolia syvemmälle ja kauemmas. Minusta Nummisuutarit ei siis sinänsä ota kantaa vähemmistöihin, vaan pakottaa sekä tekijät että katsojat omien ennakko-oletustensa ja -asenteidensa yli.

Kuva: Kansallisteatteri / Stefan Bremer

Näytelmää ei ole kielen osalta mitenkään muokattu, vaan teksti on Kiven alkuperäistä. Paljon on kuitenkin karsittu pois, eikä puhetta ole liiaksi. Ehkä enemmänkin olisi voinut olla, mutta toisaalta saipa keskittyä jo mainittuihin upeisiin ympäristöihin, jotka lavalle on luotu.

Näyttelijät onnistuvat työssään. On sekä soolo-osuuksia että joukkokohtauksia, joilla molemmilla on paikkansa ja vahvuutensa. Aku Hirviniemi vakuuttaa Eskona, Inga Björn kutkuttaa Mikko Vilkastuksena ja Johannes Holopainen hurmaa Kreetana ja muissa tekemissään rooleissa.

Nummisuutarit jätti jälkeensä hämmentyneen olon, mutta mitä kauemmin teatterielämyksestä kuluu aikaa, sen selkeämmin mielessäni on kuva modernista ja ennakkoluulottomasta klassikkotulkinnasta, joka jättää tilaa katsojan omalle ajattelulle, mutta kumartaa samalla syvään alkuperäistekstille ja sen kunniakkaalle kirjoittajalle.



Nummisuutarit Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä
Rooleissa: Inga Björn, Aku Hirviniemi, Johannes Holopainen, Leo Honkonen, Olli Ikonen, Paavo Kääriäinen (Näty), Juhani Laitala, Karin Pacius, Seppo Pääkkönen, Tuomas Rinta-Panttila, Markus Riuttu ja Maruska Verona
Ohjaus: Janne Reinikainen
Sovitus: Eva Buchwald ja Janne Reinikainen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simonen
Musiikki: Timo Hietala
Valosuunnittelu: Max Wikström
Äänet: Jani Peltola ja Esko Mattila
Koreografia: Milla Koistinen
Naaminoinnin suunnittelu: Petra Kuntsi
Illasta kiitos Kansallisteatterille ja WSOY:lle.

______

Muiden mietteitä: Kujerruksia, Lukupino, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Teatterikärpäsen puraisuja, Pilkkuun asti, Kirsin Book Club, Paljon melua teatterista   

15. marraskuuta 2015

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua



Kirjamessujen Bloggaribrunssilla joukko kotimaisia esikoiskirjailijoita kertoi lyhyesti teoksistaan. Erkka Mykkänen jäi mieleeni jollain tapaa kovin veikeänä henkilönä, ja hänen lyhytproosakokoelmansa Kolme maailmanloppua päätyi lukulistalleni (ja messukassiin).

Kyse on suorastaan mainiosta kirjasta. Osasin odottaa absurdeja pikkutarinoita ja niitä myös sain. "Pikkutarina" ei ole tässä yhteydessä laisinkaan vähättelevä määritelmä, päin vastoin. Pidän tiiviistä ilmaisusta silloin, kun se on tarpeenmukaista, ja nyt se on.

Mykkäsen tekstit ovat keskimäärin muutaman sivun mittaisia, mutta aihevalinnoiltaan paikoin hyvinkin laajoja. Siinä missä osa novelleista kertoo yksityiskohdista, osassa tuntuu olevan lähes koko elämä. Näkökulmat ovat teräviä, tyyli tarkkaa. Ylimääräinen on hiottu pois, ja se, mikä on jäljellä, lunastaa paikkansa.

Mykkänen leikittelee lukijan kanssa, lukijan tulkinnoilla ja huomiokyvyllä. Koska mitta on lyhyt, ei lukiessa voi heittäytyä välinpitämättömäksi, sillä tyhjäkäyntiä ei ole, eikä suvantokohtia. Toisaalta kirjaa ei tee mieli ahmaista yhdellä istumalla, koska useamman tarinan perättäinen lukeminen saa ne sekoittumaan toisiinsa. Säännöstellen siis, suositan minä.

Kolme maailmanloppua tarjoaa virkistävän lukukokemuksen. Se on monella tapaa varsin urbaani kirja ratikoineen ja kerrostaloasuntoineen, mutta kyllä luontoakin päästään lähestymään. On vaikeaa määritellä, mistä kirja pohjimmiltaan kertoo, mutta miksi tarvitsisikaan. Lue itse!


Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
Ulkoasu: Markus Pyörälä
WSOY 2015
86 s.

Kirjamessujen Bloggaribrunssilta.

______

Toisaalla: Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Yöpöydän kirjat, Ja kaikkea muuta, Mari A:n kirjablogi, Sivu sivulta -kirjablogi, Noora Lehtimäki/Kiiltomato

12. marraskuuta 2015

Kansojen juurilla -lukuhaaste

Kuvan pohjana Pearson Scott Foresmanin julkaisema kuva (public domain).
Haastekuvaa saa käyttää.


Alkuperäiskansaksi kutsutaan väestöä, joka polveutuu tiettyä maantieteellistä aluetta alkuperäisesti asuttaneesta kansasta tai asukkaista. Nämä kansat ovat asuneet alueella jo ennen nykyisten valtionrajojen muodostumista. Maa-alueiden valtausten ja uudisasuttamisen jälkeen he ovat säilyttäneet perinteisen elämänmuotonsa sekä sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa. Alkuperäiskansojen oikeudellinen asema uusissa valtiossa on vaihdellut kautta aikojen.

Maailmassa on tänä päivänä noin 370 miljoonaa alkuperäiskansoihin kuuluvaa ihmistä, mikä on noin 5 prosenttia koko maailman väestöstä. He elävät noin 90 eri valtion alueella.

Usein alkuperäiskansat muodostavat kansallisen vähemmistön kotimaassaan. Jotkut väestöryhmät tosin kiistävät valtiolliset rajat ja niiden oikeutuksen, eivätkä siksi hyväksy, että heidät määritellään vähemmistöksi.

Alkuperäiskansojen tavat, perinteet sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset rakenteet eroavat usein valtion muun väestön sosio-kulttuurisesta järjestelmästä. Myös heidän asemansa valtion sisäisessä rakenteessa vaihtelee.
(Lähde: YK-liitto.fi)


Olen viime aikoina monistakin syistä tullut pohtineeksi alkuperäiskansoja ja niiden tilannetta maailmassa. Vähiten pohdiskeluun ei ole vaikuttanut tämänhetkinen Euroopassa vallitseva massiivinen kansainvaellusten aika ja sen aiheuttamat lieveilmiöt. Ihmiset ovat liikkuneet aina, ja aina on ollut niitä, jotka ovat olleet paikalla ennen muita. Se tuntuu unohtuvan usein – Suomessakin.

Suomessa asuu Euroopan Unionin alueen ainoa alkuperäiskansa: saamelaiset. Siitä huolimatta Suomi ei ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta, jonka tarkoituksena on turvata alkuperäiskansojen oikeudet. Lisää aiheesta esimerkiksi täällä ja täällä.

Sekä näistä syistä että puhtaasta halusta oppia ja ymmärtää itse enemmän julkistan nyt lukuhaasteen alkuperäiskansoihin liittyen. 

Kansojen juurilla -lukuhaaste alkaa tästä päivästä ja päättyy YK:n julistamana kansainvälisenä maailman alkuperäiskansojen päivänä 9.8.2016. Mukaan lasketaan kauno- ja tietokirjallisuus, joka luetaan (ja blogataan) tänä aikana. Alkuperäiskansojen tulee liittyä haastekirjallisuuteen jollakin tapaa: joko niin, että kirja kertoo alkuperäiskansasta tai sen jäsenestä tai sen on kirjoittanut johonkin alkuperäiskansaan kuuluva henkilö.

Minimivaatimus haasteen suorittamiseksi on kolme luettua kirjaa. Yhden kirjoista tulee liittyä saamelaisuuteen, mutta muita rajoittavia vaatimuksia ei ole. Tällä kertaa keskitytään tosin olemassa olleisiin tai oleviin kansoihin, eli fiktiiviset alkuperäiskansat eivät kelpaa tähän lukuhaasteeseen.

Ilmoittaudu kommentoimalla tätä postausta ja linkkaile bloggauksiasi joko pitkin matkaa tai haasteen päättyessä koosteena. Osallistua voi luonnollisesti ilman blogiakin, jolloin olisi hauskaa kuulla kommenteissa lukukokemuksista. Haasteen lopuksi järjestänen teemaan sopivan arvonnan halukkaille.


Tervetuloa mukaan lukemaan maailman alkuperäiskansoista!

________


Kaunokirjallisia kirjavinkkejä:
(Listan täydennysvinkit suotavia)

Chinue Achebe: Kaikki hajoaa
Annukka Aikio & Samuli Aikio: Lentonoidan poika – saamelaisia satuja
Ante Aikio: Aigi I – Jänkäjärven syöverit
Ante Aikio: Aigi II – Lovi
Niilo Aikio: Niga
Jeremei Aipin: Siperian veriset lumet
Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu
Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto
Guillermo Blanco Secueiros: Aguaratumpa ja joen kansa
Robert Crottet: Kuun metsä
Alan Duff: Kerran sotureita
Alan Duff: Soturin varjo
Louise Erdrich: Pyöreä talo
Marie Louise Fischer: Delia-sarja
Kati-Claudia Fofonoff: Paatsjoen laulut
Kati-Claudia Fofonoff: Maa muovattu toisinpäin
Witi Ihameara: Valasratsastaja
Javier de Isusi: Hullu joki
Sarah Lark: Valkoisen pilven maa
Sini Laurén (toim.): Kuinka kilpikonna sai kilpensä ja muita aboriginaalisatuja
Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Siiri Magga-Miettunen: Haile Selassie ja Lass'uulan Niila
Diego Marani: Viimeinen vostjakki
Tamara McKinley: Merten taa
Tamara McKinley: Pelottomien maa
Tamara McKinley: Perintöosa
Rauna Paadar-Leivo: Halstamojängän noita
Rauna Paadar-Leivo: Vieras talvi
Kirsti Paltto: Voijaa minun poroni
Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon
Virpi Pöyhönen: Doe
John Steinbeck: Helmi
Henry Thoreau: Kolme matkaa erämaahan
David Treuer: Hiawatha
Nils-Aslak Valkeapää: Kevään yöt niin valoisat
Nils-Aslak Valkeapää: Aurinko, isäni
Mario Vargas Llosa: Keltin uni
Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen
Kerttu Vuolab: Valon airut
Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa
Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista
Annika Wennström: Lapinkylä


Tietokirjallisuus- ja muistelmavinkkejä:
(Listan täydennysvinkit suotavia)

Rani-Henrik Andersson & Markku Henriksson: Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia
Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen
Hernán Cortés: Kirjeitä kuninkaalle
Kai Donner: Siperian samojedien keskuudessa
Don Gulbrandsen (toim.): Pohjois-Amerikan intiaanit – Edward S. Curtisin ainutlaatuinen kuvakokoelma
Pekka Isaksson & Jouko Jokisalo: Historian lisälehtiä – Suvaitsevaisuuden ongelma ja vähemmistöt kansallisessa historiassa
Harri Kettunen & Elina Vuola (toim.): Latinalainen Amerikka – Ihmiset, kulttuuri, yhteiskunta
Anders C. Krogh: Jaguaarin voima – Vuosi Amazonian sademetsässä
Ruby Langford: Bonalbon musta Ruby
Ildikó Lehtinen (toim.): Volgan mutkasta Siperiaan – Sukulaiskansat tämän päivän Venäjällä
Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiskiista – Sortaako Suomi alkuperäiskansaansa?
Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiset suomalaiset – Kohtaamisia 1896–1953
Claude Lévi-Strauss: Tropiikin kasvot
Charles C. Mann: 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta
John G. Neihardt: Musta Hirvi puhuu
Samuli Paulaharju: Lapin muisteluksia
Sanna Valkonen: Poliittinen saamelaisuus
Pirjo Kristiina Virtanen, Lea Kantonen & Irja Seurujärvi-Kari (toim.): Alkuperäiskansat tämän päivän maailmassa

11. marraskuuta 2015

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?



Kate Atkinsonin kirjat alkavat olla minulle mitä suurimmissa määrin helpotusta tuovaa viihdettä. Eikö vieläkään hyviä uutisia? on kolmas Jackson Brodie -dekkarini tälle syksylle ja sarjassa toki muutenkin. Neljäs osa on jo ilmestynyt suomeksi, se on lukulistallani totta kai.

Maalaiskylässä tapahtuu raaka murha, jonka ainoaksi todistajaksi jää pieni tyttö, Joanna Mason. Hänestä tulee traagisista kokemuksistaan huolimatta (vaiko niiden vuoksi?) työhönsä uppoutunut lääkäri ja sittemmin myös tuore äiti. Pientä lastaan hän rakastaa ylitse kaiken. Lapsen hoitajaksi Joanna on miehineen palkannut teini-ikäisen Reggien. Reggie on luotettava ja jämpti nuori nainen. Oma elämä hänellä kyllä on sekaisin, sillä enää ei ole ketään huolehtimassa hänestä, eikä pakka oikein muutenkaan meinaa pysyä kasassa.

Kun Joannan todistamasta murhasta tuomitun Andrew Deckerin tuomio päättyy ja mies vapautuu, Joanna katoaa.

Jackson Brodie sotkeutuu juttuun jouduttuaan junaonnettomuuteen Edinburghissa ja päädyttyään sitä myötä takaisin yhteistyöhön paikallisen poliisin ja rikosylikomisario Louise Monren kanssa. Jacksonilla on omassa elämässään monenlaista solmua, eivätkä kummalliset tapahtumat ja yhteensattumat auta niiden avaamisessa.

Olen kolmen luetun Atkinsonin dekkarin jälkeen vahvasti sitä mieltä, että tämän brittikirjailijan tyyli on aivan omanlaisensa. Atkinson ei varsinaisesti rakenna jännitystä, mutta sitäkin enemmän hän keskittyy muodostamaan lukijalle monipuolista kuvaa tarinoidensa henkilöistä, heidän elämästään, vaikuttimistaan ja tekemisistään. Näkökulma vaihtuu henkilön mukana, ja kaikkia saadaan tarkastella useampien silmien kautta.

Tapahtumat etenevät vaivihkaisesti, välillä junnataan ja välillä kiihdytetään, mutta nopeus tuntuu aina perustellulta. Henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä, ja etenkin omapäinen Reggie on kiehtova hahmo. Hieman tosin oli pakko nikotella miettiessäni hänen tilannettaan: pohjimmiltaan en pidä ihan uskottavana, että Isossa-Britanniassa huoltajansa menettänyt alaikäinen saisi asua yksin viranomaisten siihen puuttumatta. Ehkä minulta jäi jokin nyanssi huomaamatta.

Eikö vieläkään hyviä uutisia? on erinomaisen hyvää viihdettä. Se vaatii lukijalta tarkkuutta ja huomion ylläpitoa, mutta rullaa kivuttoman sujuvasti eteenpäin ja antaa sivujensa kääntyä kuin itsestään. Verisen väkivallan sijaan pääpaino on sosiaalisilla suhteilla ja ihmisen moninaisella käytöksellä. Kirja saa miettimään, kuinka poikkeustilanteet ja traumat vaikuttavat, ja kuinka suuri merkitys pikkuruisilla yksityiskohdilla voi toisinaan olla.


Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Anders Carpelan
Schildts & Söderströms 2013
361 s., e-kirja
When Will There Be Good News? (2008)

_____

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Sinisen linnan kirjasto, Lukuneuvoja

9. marraskuuta 2015

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö



Evangeline Green on pian kolmekymmentä ja odottaa esikoistaan. Raskausaika ja äitiyteen kasvaminen saavat hänet pohtimaan omaa lapsuuttaan, suhdettaan äitiinsä ja identiteettiään isättömänä tyttönä. Even äiti on kuollut tytön ollessa seitsemänvuotias, ja isästä hän tietää vain yhden kirjaimen, K. (Ja punaisen tukan ja vihreät silmät.)

Eve kasvaa isovanhempiensa luona Walesin maaseudun pikkukylässä. Ympäristö on hyvin toisenlainen kuin Birmingham, mutta Eve on sopeutuvaa tyyppiä. Siitäkin huolimatta, että hänen villi punainen hiuspehkonsa herättää joissakin kyläläisissä jopa vihaa, eikä koulukaan suju aivan kupruitta. Lapsuusmuistoja varjostaa myös ikätoveri Rosien salaperäinen katoaminen, joka ei koskaan selviä.

Irlantilainen tyttö kulkee kahdessa aikatasossa, se kertoo sekä aikuisesta että lapsesta. Eve on vuosien kuluessa tottunut orpouteensa, mutta se ei vähennä halua ymmärtää omia juuria, vanhempien menneisyyttä ja paikoin viiltävän teräväreunaisia palasia, joista oma minuus väistämättä muodostuu.

Fletcherin tyyli on tiivis ja Jonna Joskittin suomennos sulava. Tarina aukeaa vähitellen, ihmiset kasvavat kokonaisiin mittoihinsa ja lukijan mielen valtaa melankolia ja haikeus. Fletcher on kirjoittanut tarinaan mukaan niin menetystä ja surua kuin lapsuuden onnenhetkiä, kasvua ja ihmissuhteiden syntyä ja kehitystä. Lässytys ja lääpintä vältetään, tarina on pikemminkin tyylikäs, huoliteltu.

Pikkukylän hierarkia ja sosiaalinen ympäristö selviää lapselle vähitellen. Aikuisena Eve jo ymmärtää, mitä kaikkea joutui ilman omaa syytään kokemaan, mutta lapsen näkökulma on ymmärrettävästi keskeneräinen ja hämmentynyt. Miksi kylän kauppias vihaa Eveä? Miksi hänen isästään ei puhuta?

Pidän Susan Fletcheriä kahden luetun kirjan jälkeen vakuuttavana, taitavana kirjailijana, jonka kirjat eivät kuitenkaan aivan kohtaa makuani. On vaikeaa sanallistaa, mistä kolhu johtuu. Jossain määrin ehkä turhaudun hänen tarinoidensa äärellä: kaipaisin jotain suurempaa, kontekstistaan laajennettua. Yhden väärinymmärretyn tytön elämä ei välttämättä sellaiseksi riitä.


Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö
Suomentaja: Jonna Joskitt
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2010
267 s.
Eve Green (2004)

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: La petite lectrice, Lukuisa, Luettua, Lumiomena, Tarinoiden taikaa, Narseskan kirjanurkkaus, Järjellä ja tunteella, Ajatuksia kirjamaasta, Lukutuulia, Nenä kirjassa, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Leena Lumi      

8. marraskuuta 2015

Helsinki Noir Amos Andersonin taidemuseossa

Kalpea syksyinen sunnuntai houkutteli kurkistamaan 1930-luvun Helsinkiin ja fiktiiviseen rikosarvoitukseen siellä. Amos Andersonin taidemuseossa on syyskuussa avattu näyttely Helsinki Noir  – Rikostarina ratkaistavaksi, joka on esillä vuoden 2016 loppuun asti. Sinne siis, totesimme ystäväni Jennin kanssa, joka on kirjoittanut tätä tekstiä kanssani ja antanut luvan ottamiensa kuvien käyttöön blogissani. Helsinki Noir -näyttelyssä kuvaaminen ei ole sallittua, joten kuvitus on muualta museosta.




Näyttely levittäytyy museon kolmeen eri kerrokseen ja sitä on helppo seurata lattiamerkkien ja huonenumeroiden mukana. Näyttelyoppaaksi museokävijä saa näppäränkokoisen pienoisromaanin, jonka lukuja luetaan eteenpäin kussakin huoneessa. Tarinassa marraskuisesta Kaivopuistosta löytyy nuoren naisen ruumis. Miten hän on kuollut ja kuka on kuoleman takana? Tarina kuroutuu vähitellen auki, kun todistajia ilmaantuu kertomaan omia näkökulmiaan.

Päähenkilö on nuori Kaarina, junantuoma pankkineiti, jonka ystävättären todistus avaa tämän rakkauselämää. Melkoinen soppa taustalla onkin, ja tarina pitää dekkarimaisesti otteessaan.




Näyttelyyn on koottu kotimaista, pääosin 1930-luvun kuvataidetta (sisältäen joitakin hyppäyksiä ympäröiville vuoskymmenille) sekä veistoksia ja pari nykytaideteosta. Mukana on myös erinäisistä esineistä koottuja interiöörejä, ääntä, valokuvia ja liikkuvaa kuvaa. Mahdollisuus sekavuuteen olisi olemassa, mutta kaikki soi silti yhteen todella hyvin, sekavuus oli vältetty aika täydelleen. Erityistä kiitosta saa äänimaailma, joka on yhtä aikaa minimalistinen ja rikas – huolella mietitty ja toteutettu.

Omaa silmääni viehättivät eniten Marcus Collinin ja Santeri Salokiven työt, mutta näyttely on kokonaisuudessaan miellyttävä. Toisaalta maalaukset sellaisenaan olisivat saattaneet jäädä aika hengettömiksi ilman näyttelyn dekkarikonekstia, joka puhalsi niihin elämää. Maalauksissa esiintyy kasvava ja teollistuva Helsinki katuineen, nurkkineen ja kattoineen, ja erilaiset asetelmat, muotokuva ja sisätilakuvat täydentävät sen tunnelmaa. 

Värimaailma on ihastuttavan seesteinen: se nojaa pitkälti harmaan ja sinisen eri sävyihin. Kauniit kaupunkikuvat sykäyttävät helsinkiläisen sielua, ja ne tekevät näyttelytarinan Kaarinasta elävämmän. Näissä maisemissa hän saattoi kulkea!


Kuva: Jenni

Näyttelyn konsepti on aivan mahtava, lisää tätä! Fakta ja fiktio olivat ihanasti tasapainossa. On ymmärrettävää, että tällainen rohkea "maalailu" voi näyttelyntoteutuksessa arveluttaa (ja meidän molempien mielestä niissä historiallisluonteiseissa faktoissa pitäytyminen onkin hyve), mutta toisaalta tällainen elämyksellisyys ja mielikuvituksen kutkuttelu on omiaan avaamaan aisteja myös sille faktalle. 

30-luvun pääkaupunki tuntui näyttelyssä tulevan todella lähelle nimenomaan Kaarinan elämän (ja kuoleman) kautta. Aiemmin samaa on tainnut kokea vain hyvään kirjaan uppoutumalla, eli oman pään sisällä. Oli aika siistiä saada samankaltainen kokemus olemalla samanaikaisesti, kirjaimellisesti jonkun toisen rinnalla. Kokemus oli siis samanaikaisesti yksityinen ja jaettu.
 

Kuva: Jenni

Dekkarin päähenkilön Kaarinan kohtalo on oikeasti kiinnostava. Tarinan edetessä hänen sulhaseensa liittyvät kiemurat tuntuivat aidosti raivostuttavilta. Älä mene sinne Kaarina! Ei, et mene kihloihin! Rääh! No niin, menit kuitenkin... Samaahan kokee aika ajoin romaania lukiessaan, ainakin jos tarina ja sen päähenkilö ovat missään määrin uskottavia ja koukuttavia. Näyttely onnistuu tässäkin.

Helsinki Noir lienee sopiva hieman aikuisempaan makuun, sillä ihan lapsiasiakkaille suunnattua toiminnallisuutta tai elämyksellisyyttä siinä ei ole. Sen sijaan museon yläkerroksissa on pajatiloja, joissa pääsee vaikkapa piirtämään omaa kuvaansa peiliin, eli perheen pienemmillekin on tarjolla tekemistä.

Kai se on myönnettävä, että itselleni tämä vierailu oli ensimmäinen koskaan Amos Andersonin taidemuseossa. Paikka vakuutti sen verran vahvasti, että viimeiseksi se ei jää, ja odottelenkin jo innolla, mitä näin kekseliäässä ympäristössä vielä kehitellään.

Museotiimimme suosittelee Helsinki Noiria lämmöllä ja vahvasti – menkää ja kokekaa, tällaista museoelämystä ette varmasti ole aiemmin saaneet!


Amos Andersonin taidemuseo
Yrjönkatu 27, Helsinki

Avoinna:
ma, to, pe klo 10–18
ti suljettu
ke klo 10–20
la, su klo 11–17

Pääsyliput:
Aikuiset 12 €
Eläkeläiset 8 €
Opiskelijat ja työttömät 2 €
0–18 -vuotiaat 0 €

5. marraskuuta 2015

Laura Lindstedt: Oneiron



En ole uskaltanut lukea ainuttakaan Laura Lindstedtin Oneironista kirjoitettua kritiikkiä tai blogiarviota. Pelottaa. Yleensä näin ei käy, joten ehkä siksi kokemus on sitäkin vahvempi.

En halua, että kukaan vie palastakaan omasta kokemuksestani. En halua, että kukaan pääsee sanomaan mitään puolestani. Oikeastaan en edes haluaisi kirjoittaa.

Haluaisin pitää Oneironin itselläni, piilottaa sen muilta, pitää siitä huolta, katsella, lueskella, kosketella. Olen silittänyt kirjan kantta monta kertaa sinä aikana, kun se on ollut pöydällä odottamassa. Siinä sinä olet. Älä mene pois.

Pois eivät olisi halunneet Oneironin naisetkaan, mutta joutuivat silti. Seitsemän päähenkilöä tulevat kaikkialta maailmasta, eri kulttuureista ja elämäntilanteista. Yhteistä heille ovat hetket juuri kuoleman jälkeen, valkoisuudessa, jossa ei ole muuta kuin se, mikä on ollut taskussa ja päällä. Niistä he rakentavat tietoisuuttaan niin kauan kuin sitä riittää.

Maimuna haaveili mallin urasta ja paremmasta elämästä, jonka pieni palvelus tuttavalle – ihan pieni ja helppo vain – voisi toteuttaa. Ninasta piti lopulta tulla äiti, kaksosille. Hän olisi ollut siinä hyvä. Wlbgis sairasti pitkään, mutta pojantyttären kasvusta ei olisi halunnut jättää väliin mitään. Rosa Imaculada sai uuden mahdollisuuden ja uuden sydämen, mutta se tempoili liian kovaa hänen rinnassaan. Ulriken piti vain tienata ylimääräistä tarjoilijan työssä tulevaa varten: päästä kiinni omaan elämään, aloittaa jossain muualla. Polina toki joi liikaa, mutta kirjojaan hän rakasti – ja kissaansa. Shlomith teki koko elämästään performanssitaidetta, mitään pelkäämättä tai anteeksi pyytämättä.

Laura Lindstedt, löit minulle luun kurkkuun. Millaisen kirjan olet kirjoittanut, millaisen maailman ja henkilöt luonut! Oneiron on leikkiä lukijan kanssa, se härnää ja kiusoittelee, ottaa ja antaa. Tyylilajit rikkovat toistensa rajoja, repivät mukaansa, palkitsevat ruhtinaallisesti, kun on sen aika.

Oneiron kietoo itseensä elämää ja kuolemaa, valtavan suuria kysymyksiä, jopa banaaleja, muttei hetkeksikään sorru helppoihin ratkaisuihin tai anna jännitteensä löystyä. Naiset, heidän elämänsä ja kuolemansa muodostavat palapelin, joka on romaanitaidetta kauneimmillaan. Tätä on Kirjallisuus, juuri tätä!

Kirja on vahva, se on ehjä, siinä ei ole ainoatakaan halkeamaa, yksikään sauma ei jousta tai vuoda. Olisin halunnut jäädä Oneironin iäisyyteen, liueta osaksi ajatonta valkoisuutta, päätyä sinne, minne naisetkin menivät.

Vaan onneksi maallista aikaa on vielä kulutettavaksi, tällaisia kirja-aarteita luettavaksi, koettavaksi ja jaettavaksi. Sillä en minä oikeasti halua tätä vain itselläni pitää. Haluan, että koko maailma lukee tämän kirjan ja näkee, mikä taiturimainen, uskomaton kirjailija Laura Lindstedt on ja miten upean romaanin hän on kirjoittanut.


Laura Lindstedt: Oneiron
Kansi/ulkoasu: Aki-Pekka Sinikoski / Jussi Karjalainen
Teos 2015
440 s.

Oma ostos.

_____

Niitä muiden ajatuksia: Lumiomena, Luettua elämää, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ilselä, Ullan Luetut kirjat, Lukutoukan kulttuuriblogi  

4. marraskuuta 2015

J. S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit -trilogia



Konno Nasovalainen toimii ritari Jehrem Kovdasin aseenkantajana. Tai ainakin niin on tarkoitus tapahtua, sillä koulutusjakso on lopuillaan ja kunniakkaat työtehtävät odottavat nurkan takana. Yllättäen ja selityksiä antamatta Jehrem kuitenkin irtisanoo Konnon tehtävästään, ja tämän on palattava häpäistynä kotikaupunkiinsa perheensä helmoihin. Pian Jehrem kuitenkin kaipaa Konnon apua – itse häväistynä ja murhasta syytettynä.

Keskilinnan saleissa kuohuu, sillä ne ovat täynnä juonitteluja, valtapeliä ja takinkääntöjä. Ritari Jehrem haluaa saada takaisin menetetyn kunniansa, mutta kertaalleen petetyksi itsensä tunteneen Konnon voittaminen jälleen puolelleen vie aikaa. On saatava selville, mitä Konnon edeltäjälle, Jehremin aiemmalle aseenkantajalle Meriolle on tapahtunut.

Kehen voi luottaa? Kuka on vihollinen? Kuka pitää lankoja käsissään ja kuka vain luulee tekevänsä niin?

J. S. Meresmaan Keskilinnan ritarit -sarja muodostuu kolmesta pienoisromaanista Aseenkantajan kunnia, Ritarin ansio ja Kuninkaan tahto. Koko trilogian yhteismitta jää alle kolmensadan sivun, mikä on fantasiagenressä varsin kunnioitettava saavutus. Meresmaa ei jaarittele, vaan tämä tarina kerrotaan napakasti ja rivakasti. Tilaa ei yksinkertaisesti ole enemmälle, eikä tarvitsekaan. Tarina toimii juuri näin.

Kirjat kuljettavat tarinaa vuorotellen Konnon ja Jehremin näkökulmista. Konno on nuori ja kiihkeätunteinen, paikoin mustavalkoinenkin. Jehremillä on enemmän elämänkokemusta ja sävyjä maailmankatsomuksessaan, mutta samalla hän on ritarikoulutuksen ja -statuksen tuoman roolin päästä varpaisiin sisäistänyt mies.

Trilogia käsittelee kunniaa ja petosta, lojaaliutta ja juonittelua. Samalla se on rakkauskertomus ja tarjoaa myös erotiikkaa, paikoin aika ronskiakin. Hyhmäisen majatalon jouhipatjat, tallin pielukset ja luonnon helma osoittavat monipuolisuutensa rivakoiden seksikohtausten miljöönä.

Keskilinnan ritarit tarjoaa linna- ja ritarihenkistä seikkailua, muttei uuvuta lukijaansa yksityiskohtiin. Tunnelma on tärkeämpi, ja se muodostuu ennen kaikkea vahvojen päähenkilöidensä voimin. Sivuhenkilöitä on runsaasti, ja he ovat enemmänkin karikatyyrejä: salamurhaajia, hännystelijöitä, perheenjäseniä, kaksikasvoisia vallanjanoajia, kätyreitä, ohikulkijoita.

Lyhyt mitta aiheuttaa väistämättä sen, ettei kaikkeen ehditä paneutua ja aukkoja jää. Ne voi lukija täyttää omin päin, jos haluaa. Toisaalta onko kaikelle pakko edes saada selitystä? Tuskin. Vähemmänkin suo riittävän. Kokonaisuutena trilogia on raikas tuttavuus ja viihdyttävä tarina, joka kantaa jännitteensä loppuun saakka.


J. S. Meresmaa: Aseenkantajan kunnia (Keskilinnan ritarit I)
Osuuskumma 2013
83 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Ritarin ansio (Keskilinnan ritarit II)
Osuuskumma 2014
93 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Kuninkaan tahto (Keskilinnan ritarit III)
Osuuskumma 2015
82 s., e-kirja

Oma ostos.

_______

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 26. Kirjatrilogia.

3. marraskuuta 2015

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme



Rosemary Cooke kertoo perheensä tarinaa aloittaen keskeltä. Niin hän tekee silloinkin, kun joku kysyy häneltä, mistä hän on kotoisin ja millainen elämä hänellä on ollut. Rosemary on professoriperheen tytär, mutta perheen ulkoisesti turvatut olosuhteet eivät tuo suojaa tragedioita vastaan. Rosemary on menettänyt siskonsa Fernin viisivuotiaana ja veljensä Lowellin vain muutamaa vuotta myöhemmin. Onko ihmekään, että äiti on masentunut ja isä kaappijuoppo.

Siitä huolimatta Rosemary ponnistaa kohti aikuisuutta, ja vaikka oman paikan löytäminen yliopistomaailmasta ei käy käden käänteessä, jollain tapaa hän kuitenkin kotiutuu. Suru ja menetys vaivaavat edelleen, ja Rosemary haluaa tietää, mitä hänen perheelleen tapahtui. Mitä hän muistaa, mitä ei? Mistä muistot muodostuvat ja mihin niistä voi luottaa?

Tämä kirja on vetävä ja makoisa. Kertoja Rosemary on ihastuttavan epäluotettava, nasevalla tavalla härnäävä, yhtä aikaa humoristinen ja tosikko. Tarinan silppuaminen eri aikatasoihin ja Rosemaryn kulku niissä sujuvat, eikä kärryillä ole hankalaa pysyä. Ihan kaikkea ei kuitenkaan paloitella valmiiksi lukijan eteen.

Viehätyin Rosemarysta ehkä liikaakin, sillä huomaan antavani paljon anteeksi siksi, että koin häntä kohtaan suurehkoa sympatiaa. En nimittäin ole aivan tyytyväinen kirjan loppuun: mielestäni se on ylitunteellista soossia, joka ei ole samassa napakassa linjassa muun kerronnan kanssa. Toisaalta en kyllä tiedä, olisiko muunkaanlaista lopetusta voinut kirjoittaa, näin tämän tarinan piti varmaankin mennä.

Olimme ihan suunniltamme on siinä mielessä raikas lapsuuskuvaus, että se ei piehtaroi perinteisimmissä tragedioissa, vaikka mahdollisuus siihen voisi olla. Cooken perheen tilanne (ennen Rosemaryn sisarusten katoamista) on lähtökohtaisesti hyvin harvinaislaatuinen, mutta sen jäsenet pitävät sitä tavallisena, elettävänä elämänä, ja sellaisena se lukijallekin välittyy. Kun suru ja menetys ottavat vallan, on jokaisen jäljelle jääneen käytävä mennyttä läpi tavallaan. Me lukijat saamme Rosemaryn kokemukset.

Tarina vie osin viihteellisin keinoin varsin syvälle tieteen etiikkaan, vanhemmuuteen, sisarussuhteisiin, kiintymykseen ja muistamiseen. Isoja teemoja, mutta kirja ei huku niihin, vaan pitää itsensä ja lukijan ansiokkaasti pinnalla.


Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
Suomentaja: Sari Karhulahti
Ulkoasu: ?
Tammi 2015
364 s.
We Are All Completely Beside Ourselves (2013)

Kirjastosta.

______

Toisaalla muun muassa: Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Kirjoista ja muista kertomuksista, Kirjasähkökäyrä, Reader, why did I marry him?, Kirjojen keskellä, Kirjapolkuni 

1. marraskuuta 2015

Listauksia ja sen sellaista

Kirjabloggaajan kissa vaatii huomiota
bloggaamisen sijasta.

Viime torstaina sain aamutuimaan viestin, että blogini on päätynyt Cisionin Kirjallisuusblogien Top 10 -listalle sijalle 6. Cision listaa kuukausittain eri teemojen blogeja ja lokakuussa on perinteisesti ollut kirjablogien vuoro.

Täytyy kyllä sanoa, etten erityisemmin seuraa itse näitä tai muitakaan listauksia, mutta olin ja olen todella iloinen ja hämmentynyt oman blogini sijoittumisesta. Kiitos teille lukijoille, linkkaajille ja kommentoijille – sitä kautta nämä listat mitä ilmeisimmin pitkälti muodostuvat.

Listahan näyttää kokonaisuudessaan tänä vuonna siis tältä:

1. Leena Lumi
2. Bokbabbel
3. Lumiomena
4. Kirsin kirjanurkka
5. Kirjojen keskellä
6. Eniten minua kiinnostaa tie
7. Oksan hyllyltä
8. Lukuisa
9. Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia
10. P. S. Rakastan kirjoja

Hienossa seurassa siis ollaan: onnea kaikille muillekin ja bloggausiloa myös jatkoon!

En ole ihan varma, mitä tällaisista listoista pitäisi ajatella. Kertovatko ne oikeasti jotain jostakin? Minä en valitse seuraamiani blogeja minkäänlaisten listojen perusteella, vaan siksi, että pidän bloggaajan tyylistä (kirjoitus-, luku- yms., tiedättehän). Toisaalta mistäpä niitä uusia blogeja löytäisi, ellei olisi jonkinlaisia listoja, esimerkiksi muiden bloggaajien seuraamista blogeista.

Yhtä kaikki en varmastikaan voi enkä missään nimessä halua mistään valittaa. Kiva tietää, että blogini mitä ilmeisimmin näkyy netin tietomassassa jotenkin. Kyllä se mieltä lämmittää, tietenkin!

Parin kuukauden päästä blogini täyttää täydet ja pyöreät 10 vuotta. Melkoista sekin.

***

Ollaan siis siirrytty marraskuuhun. Pimeää on, vaikka kaunis syyssää on hellinnyt kuluneen viikon ajan väsynyttä ahertajaa. Työt vievät hurjasti energiaa ja aikaa ja ajatuksia, liiaksi myös vapaa-ajalla, olen huomannut. Yritän tiedostaa sen ja tietoisesti myös päästä siitä eroon. Työasiat kuuluvat työajalle, eivät muualle. (Vielä kun noudattaisin omia periaatteitani. Huokaus.)

Kirjamessuista on toivuttu vähitellen, ja olen ehtinyt niiden jälkeen jo osallistua Kansallisteatterin Bloggariklubille (asiaa Nummisuutareista tulossa, kunhan pureskelen lopullisen mielipiteen kasaan), lukea muutaman kirjan ja käydä jopa museossa. Viikot kuluvat vauhdilla, eikä tylsää ehdi tulla. Hyvä niin, vaikka kunnon lepokin voisi olla paikallaan.

***

Olen lukenut todella hyviä kirjoja. Niistä kirjoittaminen voi viedä aikaa, sillä sanojen asettelu sellaisten lukukokemusten perään ei luonnistu kovin helposti. Mutta aikanaan, aikanaan...

Sunnuntai-ilta alkaa laskeutua harteille. En anna sen painaa liikaa, on paljon kaikkea hyvää ja innostavaa. Nautin niistä. Nauttikaa tekin.