31. elokuuta 2014

Vuosi kuvina – Elokuu 2014

Huomenna on syyskuu. Huikeaa ja haikeaa. Kesä on virallisesti ohi. Takki on kaivettu esiin, kaulaliinaa käytetty jo muutamana aamuna. Vaikka onhan vielä aika lämmintä.

Sadetta riittää. Elokuussa on tuntunut sataneen joka päivä. Toivottavasti syksystä ei tule yhtä sateista. Pimeää ja märkää ei kestä kukaan.

Arki puskee päälle, mutta antaa puskea. Täällä ollaan valmiina.

Elokuussa Jätkäsaari näytti esimerkiksi tältä.






30. elokuuta 2014

Jennifer Egan: Sydäntorni (ja Keltaisen kesän päätös)


Jennifer Egan: Sydäntorni
Suomentaja: Heikki Karjalainen
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2013
346 s.
The Keep (2006)

Kirjastosta.


Jennifer Eganin Sydäntorni on kirja, jota on pahuksen hankala määritellä. Se on omalla tavallaan jännityskertomus, tarina kirjoittamisesta, vankeuskuvaus ja muistojen yhteenliittymä. Lisäksi se leikittelee kirjallisilla tyyleillä tarjoten niin käsikirjoitusmuotoa, dialogia ja minäkerrontaa.

Keskuskertomuksessa newyorkilainen Danny lähtee serkkunsa Howardin kutsumana lomamatkalle Eurooppaan. Danny on sössinyt asiansa kotipuolessa ja on enemmän kuin tyytyväinen päästessään ravistamaan vanhat pölyt jaloistaan. Howard on rikastunut nopeasti ja päättänyt nyt, vähän yli kolmekymppisenä, sijoittaa varojaan eurooppalaisen linnan restaurointiin muuttaakseen sen digivapaaksi hotelliksi. Päästyään perille Danny huomaa, että Howardin linna on huomattavasti monimutkaisempi järjestelmä kuin hän osasi odottaa. Mukana on sekä Howardin perhe että tämän palkkaamia opiskelijoita tekemässä monenlaista nikkarointityötä. Ihmisryhmässä myös ihmissuhteet monimutkaistuvat väistämättä.

Keskellä linnaa sijaitsee sydäntorni, paikka, joka on rakennettu valloittamattomaksi ja viimeiseksi suojaksi hyökkäyksiä vastaan. Siellä elää lähes satavuotias paronitar, linnan aiemman omistajasuvun viimeinen elossaoleva jäsen, joka ei suostu lähtemään.

Toisen osan tarinaa muodostaa kuvaus Ray-nimisen miehen vankila-ajasta. Ray on tuomittu murhasta ja hän nielee kakkuaan pienessä sellissä päivä kerrallaan. Vankilan kirjoitusryhmä antaa mahdollisuuden kirjoittaa siitä, mikä on tähän pisteeseen johtanut, ja arvoitus aukeaa vähitellen. Myös kirjoitusryhmän vetäjällä Hollylla on omat mietteensä koko kuviosta.

Yleensä haluan määritellä lukemiani kirjoja edes joillakin yläkäsitteillä ja siksi käytänkin blogin vasemman palkin "Aiheita ja aikoja" -tageja parhaani mukaan kuvatakseni omaa kokemustani kustakin kirjasta. Sydäntornin kanssa olen vaikeuksissa, sillä en yksinkertaisesti kykene keksimään, mitä tageja siihen käyttäisin. Se pakenee niitä kaikkia.

Odotin jossain määrin vaikeaa tekstiä, mutta Sydäntorni on kirjalliselta ilmiasultaan miellyttävän helpostilähestyttävä ja haltuunotettava. Teksti on paikoin varsin puhekielistä, ja kun rakenne alkaa murtua ja leikitellä itsellään, kieleenkin tulee kiehtovia säröjä. Sydäntorni on arvaamaton lukukokemus, sillä lukijaa härnätään ja hämätään. Tämä kirja jättää paljon kysymyksiä ja pientä kutinaa selkärankaan.

Joskus hermostun, jos en saa lopullista selvyyttä siihen, mistä kirja kertoo. Mutta nyt se ei haitannut ollenkaan, sillä pidän sitä Sydäntornin vahvuutena. Luultavasti se aukeaa eri lukijoille eri tavoin. Itse tartuin paljolti syyllisyyden tematiikkaan. Danny tekee lapsena Howardille julman pilan, joka kertautuu tarinassa sekä Dannyn omaksi syyllisyydeksi että Howardin ristiriitaisuudeksi. Voiko kaikkea antaa anteeksi, pitääkö kaikki antaa anteeksi? Ja vaikka päättää päästä menneestä yli, pääseekö lopulta sittenkään?



Sydäntornista on kirjoitettu kirjablogeissa runsaasti:

Valkoinen Kirahvi pitää kirjaa ilahduttavan eheänä, nerokkaana ja oivaltavana.
Katja ei aivan saanut sitä, mitä lähti hakemaan.
Erjakaan ei päätynyt luokittelemaan kirjaa yksioikoisesti.
Bleue pettyi.
Taika toteaa, ettei Sydäntorni ole mitään tekotaiteellista huttua.
Minna haluaisi lukea tällaista kirjallisuutta enemmän, sillä "tällaisten kirjojen takia minä luen".


_____

Sydäntorni saa kunnian olla Valkoisen Kirahvin ideoiman Keltainen kesä -haasteen viimeinen kirja (ja lisäksi liitän sen Kirjavalas-blogin vankilahaasteeseen). Luin tänä kesänä yhteensä yhdeksän Tammen Keltaisen Kirjaston kirjaa, eikä kesää oikeastaan paremmin voisikaan viettää. Sen verran laadukasta tavaraaa Keltaiseen Kirjastoon kuuluu. Kesäkuun alussa "urheilimme" Valkoisen Kirahvin ja Nannan kanssa Keltaisella maratonilla, mikä oli varsin hauska kokemus.

Kaikesta lukemastani en aivan innostunut, mutta tulipahan kokeiltua. Ainoa isompi pettymys oli Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka jätin kesken noin sivun sata paikkeilla. Matkani Keltaisen Kirjaston kanssa jatkuu tietenkin edelleen, oli vuodenaika mikä hyvänsä, sillä paljon on vielä lukematta niin omassa hyllyssä kuin kirjaston kätköissä. Ja uusia tulee.

Keltaisen kesän kirjani olivat:


Ernest HemingwayJa aurinko nousee (1926/1954, Keltainen kirjasto 4 / Keltainen pokkari)
Raymond RadiguetPaholainen ruumiissa (1923/1958, Keltainen kirjasto 19)
Italo CalvinoHalkaistu varakreivi (1952/1970, Keltainen kirjasto 96)
John SteinbeckOikutteleva bussi (1947/1948, Keltainen kirjasto 170)
Amos OzKuolemaan asti (1971/1987, Keltainen kirjasto 207)
Toni MorrisonArmolahja (2008/2009, Keltainen kirjasto 394)
E. L. DoctorowHomer ja Langley (2009/2013, Keltainen kirjasto 442)
Jennifer Egan: Sydäntorni (2006/2013, Keltainen kirjasto 443)
Colm TóibínÄitejä ja poikia (2006/2013, Keltainen kirjasto 445)


Kiitos Valkoiselle Kirahville mukavasta kirjakesästä, ehkä ensi vuonna taas uudestaan?

26. elokuuta 2014

Attila Csernok: Katkennut silta – Unkarin unohdettu historia



Attila Csernok: Katkennut silta – Unkarin unohdettu historia
Suomentaja: Juha Suoristi
Ulkoasu: Tex Hänninen
Into 2014
371 s.
Alunperin ilmestynyt Unkarissa kolmessa osassa omakustanteena vuosina 2008–2012.

Arvostelukappale.


Attila Csernok (s. 1929) on unkarilainen talousalan asiantuntija, joka on sittemmin muuttanut Brasiliaan. Hän toimi urallaan muun muassa Unkarin Tilastokeskuksessa sekä Unkarin Keskuspankin varajohtajana ennen siirtymistään ulkomaankauppaan Etelä-Amerikkaan. Csernok on sotilaseläinlääkärin poika, joka on pitkän elämänsä aikana ehtinyt nähdä paljon. Unkarin suuret mullistukset: toinen maailmansota, 1950-luvun sosialistisen kansantasavallan aika, vuoden 1956 kansannousu, jonka Neuvostoliitto kukisti sekä maan vähittäinen siirtyminen ensin rajoitettuun kapitalismiin ja lopulta uuteen Unkarin tasavaltaan lokakuussa 1989 ovat kaikki Csernokin kokemia tapahtumia, joskin 1980-luvun alusta alkaen hän on tarkkaillut isänmaansa tilannetta toiselta mantereelta.

Katkennut silta vaikutti mielenkiintoiselta mahdollisuudelta kurkistaa Unkarin historian käännekohtiin. Tuon armoitetun sukulaiskansan historia on päässyt sujahtamaan ohi huomioni, joten ajattelin tämän kirjan lukemisen auttavan sivistyksessäni olevaan aukkoon.

Tavallaan se auttoikin, mutta toisaalta ei. Vaikka heti saatesanoissa todetaan selkeästi, ettei Katkennut silta "ole historiantutkimus sanan varsinaisessa merkityksessä", en päässyt missään lukemisen vaiheessa sinuiksi kirjan keskeisimmän olemuksen kanssa. Sen tutkimuksellinen ote myönnetään kaikkea muuta kuin historiatieteelliseksi ja samalla todetaan ykskantaan kirjan olevan sekä pamfletti että muistelmateos.  Vähemmästäkin sitä lukija jää raapimaan päätään. Mitä tässä oikein luetaan?

Csernok on kyllä tehnyt runsaasti taustatyötä kirjansa eteen ja se sisältää sitaatteja ja kirjallisuusviitteitä (sekä suomentajan tarkentavia alaviitteitä), mutta en voi välttyä tunteelta, että sen keskeisin lähdemateriaali on kirjoittajan oma elämä mutkineen ja suorineen, kokemuksineen ja muistoineen sekä paikoin häiritsevän selkeine jälkiviisauksineen. Muistelmissa ei sinänsä ole mitään pahaa – tietenkään! – mutta jos samalla, kun muistellaan perheen toisessa maailmansodassa menettämiä pöytäposliineja, tehdään vahvoja alleviivauksia ja korostetaan pyrkimystä kaataa tai ainakin ravistella kansallisia myyttejä, liikutaan sellaisilla vesillä, että oma innostukseni laskee kuin lehmän häntä. Mikrohistoria on lähellä sydäntäni ja muistitietoa pidän yhtenä arvokkaimmista historiallisista lähteistä, mutta Katkenneen sillan ristiriitaisuus – yhtäaikainen pyrkimys panna Unkarin historiankirjoitus uusiksi ja kertoa erään miehen elämästä kenties sen symbolina – jää yksinkertaisesti vaivaamaan liikaa.

Lisäksi Katkennut silta ei ole kirjallisesti kovin ansiokas. Paikoin se on itse asiassa aika tylsä ja junnaava. Csernok ottaa kyllä kantaa ja napauttelee kommenttejaan koskien monia Unkarin historiassa tehtyjä virheitä ja virhearviointeja, mutta toisaalta kun suomalainen keskivertolukija ei juurikaan tunne tapahtumia, niiden kritisointia on hankalaa sen kummemmin arvostaa tai ymmärtää. Mielummin olisin lopulta lukenut jonkinlaista kokoomateosta Unkarin historian käännekohdista. Toisaalta se, jos petyn lukemani kirjan tarjoamaan sisältöön, ei sinänsä ole luettavakseni joutuneen kirjan vika. Tälläkin kirjalla on selvästi ollut lukijakuntaa etenkin Unkarissa, jossa se epäilemättä on herättänyt kiinnostusta ja ehkä kritiikkiäkin. Minä vain olin väärää yleisöä Katkenneelle sillalle.

Unkarin historiasta en edelleenkään väitä juuri mitään tietäväni. Csernokin kirja kuitenkin onnistui herättämään kiinnostukseni aiheeseen, ja luulenpa vielä etsiväni käsiini sen kaipailemani yleisemmän historiapaketin Unkarista.

____

Kirjasta on kirjoitettu Helsingin Sanomissa ja Kansan Uutisissa.

25. elokuuta 2014

Jämät jäljellä



Tästä kesästä alkavat olla jäljellä enää viimeiset rippeet.

Töissä alkoi kolmas viikko, enkä ole enää aivan niin pihalla kuin aluksi. Työnkuva on kyllä selvillä, mutta uudessa talossa on paljon opeteltavaa. Oppilaat ovat monella tapaa hyvin erilaisia kuin edellisessä koulussa ja kuitenkin niin samanlaisia. Mikäpä teinin toisesta erottaisi, noin loppupeleissä. Ja kun nyt julkisen sektorin työstä puhutaan, niin tietenkin myös uusi työnantaja tuottaa uuden opettelun pakkoa. Kullakin kunnalla ja kaupungilla on omat kommervenkkinsä, mutta kaipa ne tässä vähitellen tulevat tutuiksi. Yksinäisempi olen kuin edellisessä työpaikassa, jossa sain kunnian työskennellä kenties maailman mahtavimman työparin kanssa. No, aina ei voi voittaa täysosumaa. Opinpahan olemaan omillanikin, kai.

Elokuun päiviin on kuulunut työn ohella hupia. Alkukuusta vietettiin ystäväni polttareita sirkus- ja skumppateemalla, ja viime viikonloppuna juhlittiin sitten häitä. Ja ihanat häät olivatkin, vieläkin hymyilyttää (ja vapisuttaa – ne jatkot, ne jatkot...). Häissä on taikaa, ainakin minulle. Ystäväpiirini on ollut ainakin tähän asti aika hitaasti avioituvaa, joten minkäänlaista yliannostusta häistä ei ole lähimaillakaan. Toki ymmärrän, että vaikkapa kuudennet häät kesässä eivät enää niin hetkauta, mutta minulla ei ole ollut sitä vaaraa. Häät ovat kivoja!

Mitä tulee kirjoihin, jonkin verran jumittaa. Pari kirjaa odottaa tekstiä ja kolme on luvussa. Etenkin Eleanor Cattonin Valontuojat on niin jyhkeää tavaraa, että hetki sen kanssa vielä sujahtanee. Sen lisäksi luen Jennifer Eganin Sydäntornia, Keltaisen kesän viimeistä rutistusta. Kännykässä taas on e-kirjana Ansu Kivekkään Perhosveitsi, jonka ostin Elisa kirjan Taiteiden yö -tarjouksesta. Tehokasta markkinointia ja halpa hinta. Sold. Olen niin helppo kohde... Mutta näistä ja niistä parista muusta lisää sitten aikanaan.

Elokuun sateet eivät juurikaan sureta. Toki toivon vielä useampaa viikkoa hyvää veneily- ja pyöräilysäätä, ehkä se on mahdollista. Syyskuu on suosikkini, ja on mukavaa kaivaa taas esiin kaulaliina ja syystakki. (Talvea en sinänsä odota yhtään, mutta kai sekin on sitten aikanaan kestettävä kuin nainen.) Olen myös aika innoissani, sillä ilmoittauduin Avoimeen yliopistoon opiskelemaan täydennystä ammattitaitooni. Kenties se johtaa vielä johonkin virallisempaankin, aika näyttää. Aloitetaan nyt tästä. Ja ehkä into vähitellen karisee ensimmäisen tentin kolkutellessa nurkan takana...

Kaiken kaikkiaan tulevat viikot ja kuukaudet vaikuttavat aika mainioilta. On uutta ja vanhaa, tuttua ja haastavaa, puuhaa illoiksi ja menoja viikonlopuiksi. Mikäs tässä on ollessa!

20. elokuuta 2014

Anne Tyler: Hengitysharjoituksia



Anne Tyler: Hengitysharjoituksia
Suomentaja: Saara Villa
Otava 1989
350 s.
Breathing Lessons (1988)

Kirjastosta.


Maggie ja Ira Moran ovat olleet naimisissa 28 vuotta. Heillä on kaksi lasta, yli kahdenkymmenen vanha Jesse ja juuri yliopistoon opiskelemaan lähdössä oleva Daisy. Ira työskentelee omistamassaan kehystysliikkeessä, Maggie on vanhainkodin hoitoapulainen. Eräänä lauantaina he lähtevät Baltimoresta Pennsylvaniaan Maggien parhaan ystävättären Serenan miehen hautajaisiin. Päivästä tulee huomattavan pitkä, ja ennen kuin Moranit voivat illalla laskea päänsä tyynyyn, paljon on ehtinyt sattua ja tapahtua.

Hengitysharjoituksia on yhdenpäivänromaani, avioliittoromaani ja Pulitzer-palkittu romaani. Se on myös ensimmäinen Anne Tylerilta lukemani kirja, mutta veikkaan, ettei jää viimeiseksi. En suoraan ihastunut kirjaan, paikoin teki mieli paiskata kannet kiinni ja antaa olla, mutta lopulta, kokonaisuuden hahmotuttua, voin sanoa lukukokemuksen olleen mieleinen.

Tarinaan kuuluvat keskeisesti Maggien ja Iran nuoruus ja avioliiton solmiminen ja toisaalta seuraavan sukupolven tekemät valinnat. Raikulipoika Jesse on omanapaisuudessaan ja lapsellisuudessaan raivostuttava, ja hänen hätiköity avioliittonsa ja pian seurannut ero herättävät sekä ihmetystä että sääliä. Toisaalta: virheitähän me kaikki teemme, mitäpä muutakaan.

Tyler on mestarillisen tarkka henkilöhahmojen rakentaja ja kuvaaja. Etenkin Maggie – miten uskomattoman raivostuttava ja silti niin aito ja kokonainen nainen! Tosielämän Maggieita tuskin pystyisin omassa elinpiirissäni sietämään, ja silti he ovat siellä, aina valmiudessa. Maggie työntää nenänsä joka paikkaan, tekee päätelmänsä heppoisin perustein ja saa niille vahvistuksen vain omista lisäkuvitelmistaan, eikä suostu näkemään asioiden huonoja puolia – tai pikemminkin realismia – koskaan. Ira taas on jäyhä ja jämpti, luotettava ja horjumaton mies, joka ei juuri vaimonsa kotkotuksista piittaa, mutta lopulta jyrähtää todellisuuden äänellä.

Kirjassa käydään läpi yhtäaikaa yksi lauantaipäivä ja yksi avioliitto sivupolkuineen ja uusine versoineen. Tyler ujuttaa menneisyyden laajat kaaret kivuttomasti osaksi nykyhetkeä ja paljastaa niiden kautta sen monimuotoisen verkoston, josta ihmiset, suhteet ja perheet muodostuvat. Samalla hän on sekä hellä että piikikäs kuvatessaan hyväätarkoittavaa mutta pää pilvissä kulkevaa Maggieta, joka on vahvasti oman sukupolvensa edustaja ja samalla kuitenkin omapäisiä ratkaisuja tehnyt ja asenteitaan ravistellut nainen.

Hengitysharjoituksia näyttää päälle päin helpolta ja ehkä kevyeltäkin, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sen syvemmälle poraudutaan. Hienovaraista ja tarkkanäköistä, lämmintä muttei imelää. Epätäydellisten ihmisten epätäydellinen elämä. Sitähän se.

17. elokuuta 2014

Helmi Kekkonen: Suojaton



Helmi Kekkonen: Suojaton
Ulkoasu: Satu Ketola
Siltala 2014
160 s.

Arvostelukappale.


Isa ei juuri puhu. Hän on Hannelen ja Thomasin kuopus, Kain pikkusisko, hiljaisuuden valinnut ja omaan maailmaansa uppoutunut. Kun perhe muuttaa Helsingistä pohjoiseen, pieneen kuntaan, luonnon keskelle, voisi luulla asioiden muuttuvan. Ja Isan alkavan puhua. Sen sijaan pienen paikkakunnan huonot puolet kertaantuvat ja kasaantuvat. Kerran tehty virheliike jää ikuiseksi varjoksi niskaan.

Suojaton on tiivis pienoisromaani. Sen keskiössä on perhe, perheen sisäinen dynamiikka ja normeista poikkeavan perheenjäsenen kohtaaminen. Samalla se pohtii perheen kuvaa. Miten perhe toimii suhteessa ulkomaailmaan, kuinka reagoidaan, kuinka toimitaan, kun kaikki ei mene hyvin.

Isassa ei lääkäreiden mukaan ole mitään vikaa, hän ei vain puhu liikoja. Tähän on muiden sopeuduttava. Äiti Hannelelle tilanne on kimurantti: hän ei alunperin edes tiennyt haluavansa äidiksi ja saikin perheen varsin myöhään, lähes nelikymppisenä. Kun perhe on kuitenkin syntynyt, Hannele tekee kaikkensa sen vuoksi. Vai tekeekö sittenkään – lopulta? Ainakaan riittävän ajoissa?

Isa päätyy jo nuorena kokemuksiin, joita ei ole valmis kestämään, mutta kestää kuitenkin, hetken. Kirjassa on kaksi aikatasoa: menneisyys ja nykyhetki, jossa Isa koettaa selvitytyä hämärän peitossa olevasta sairaalajaksosta, pahojen kokemustensa tiivistymästä. Tarina kietoutuu itseensä, palaa alkuun ja paljastaa hetkiä matkan varrelta. Lopulta jäljellä on vain väsymys, ja ehkä pieni hippunen toivoa.

Ihastelen Helmi Kekkosen kevyttä kynänjälkeä ja eheitä lauseita. Samalla, kun hänen kirjoittamaansa tarinaan voi upota, se herättelee hyvin epämiellyttäviä ajatuksia. Miten paljon jää näkemättä? Kuinka helppoa on pitää silmänsä kiinni, antaa olla, kohauttaa olkiaan ja jatkaa matkaa? Vaikka olisi samaa perhettä, vaikka voisi nähdä, jos yhtään yrittäisi – uskaltaisi yrittää?

Isa on monimutkainen nuori nainen, jolla on vahva oma maailma, ja josta jonkun pitäisi pitää parempaa huolta. Hänellä on rakastava perhe, mutta se ei riitä. Jokaisella on myös oma elämänsä, eikä oma näkökulma aina ole tarpeeksi laaja, jotta se yltäisi toiseen ihmiseen ja hänen kokemuksiinsa asti.

Suojaton on sellaisenaan kaikin puolin sopiva kirja. Se on huolella hiottu, tarkkaan mitoitettu, se kertoo juuri sen tarinan, jota on alkanut kertoa. En kaivannut lisää, en löytänyt turhaa. Kirja pitää lukijan aistit valppaina, sillä valmisateria se ei ole, ei edes puolivalmiste. Lopun tullessa tekee mieli palata alkuun, käydä sivut uudelleen läpi. Ehkä joskus vielä niin teenkin.

Vaikka kirja on synkkä ja karu, se ei piehtaroi dramatiikassa tai tunnemyrskyissä. Se on tavallaan hyvin pidättyväinen, aivan kuten päähenkilönsä. Ja vaikka helpotusta ei lopussakaan taata, viimeisen pisteen jälkeen olo on seesteinen, rauhallinen. Ehkä tärkeintä onkin kohdata itse omat pelkonsa, katsoa karhua silmiin ja jatkaa matkaa?

____

Suojattomasta on kirjoitettu myös Kirjavassa kammarissa ja Keskisuomalaisessa.

16. elokuuta 2014

Louis Bromfield: Varhainen syksy



Louis Bromfield: Varhainen syksy
Suomentaja: Helmi Krohn
Otava 1951 (1. painos 1934)
267 s.
Early Autumn (1926)

Kirjastosta.


Yhdysvaltojen itärannikon pikkukaupungissa Durhamissa eletään loppukesää joskus ensimmäisen maailmansodan jälkeen. On tärkeä hetki: kaupungin kermaan kuuluvan Pentlandin perheen seuraava polvi esitellään seurapiireille. Pentlandien patriarkka on langat huolella käsissään pitävä, ylväs ja oikeudentuntoinen John Pentland. Hänen poikansa Anson harjoittaa pikemminkin hyväntekeväisyyttä kuin bisnestä, Ansonin vaimo Olivia on naitu sukuun epäilyttävästä irlantilaisesta taustastaan huolimatta ja heidän lapsensa eivät versoa aivan niin kuin suvun nimissä olisi toivottu: teini-ikäinen Jack on sairaalloinen ja täysi-ikäisyyden kynnyksellä oleva Sybil on vasta palannut ranskalaisesta sisäoppilaitoksesta ulkomaisine unelmineen.

Pentlandit polveutuvat aina ensimmäisistä siirtolaisista ja ovat siitä jokseenkin ylpeitä. Anson Pentland kirjoittaa sukukronikkaa, josta on tuleva suvun kunnian mahtipontinen alleviivaus. Perheen kannalta onkin ikävää, että sen versot ovat kuihtuneet vähitellen, ja perillisten joukot ovat päässeet harvenemaan.

Varhaisen syksyn päähenkilö on Olivia Pentland. Hän on pian neljäkymmentä täyttävä rouva, lapsilleen omistautuva äiti ja rakkaudettomassa avioliitossa elävä vaimo. Olivialla on terävä pää ja hän onkin appensa Johnin oikea käsi raha- ja omistusasioissa. Johnin naapurikartanossa asuva sisko Cassie on lapseton leskirouva, joka puuttuu Pentlandien asioihin minkä ehtii. Rouva Pentland taas elää omassa siivessään sairaanhoitajan kanssa – hän on ollut henkisesti epävakaa jo vuosikaudet, eikä osallistu muun perheen elämään.

Pentlandien lähipiirissä ovat John Pentlandin valinnoillaan pahennusta herättänyt sukulaisnainen Sabine ja tämän tytär Therese sekä poliitikon uraa suunnitteleva, kiehtova Michael O'Hara.

Tarinassa eletään yksi kesä Durhamissa. Pentlandien tilanne elää moneen suuntaan, perhe kohtaa kolauksia ja suruakin, vanhoja salaisuuksia kaivetaan esiin ja kaiken kaikkiaan soppa on lopulta melkoinen. Kaiken keskellä Olivia Pentland pitää päänsä kylmänä ja tunteensa kurissa, eikä hätkähdä vähästä, vaikka melkoiseen pyöritykseen joutuukin.

Varhainen syksy ravistelee tekopyhyyttä, maineen kiillotusta ja pakkomielteitä. Se osoittaa ylemmän luokan elämän tyhjyyden ja irvailee valinnoille, joita tehdään suvun maineen nimissä muusta välittämättä. Olivia on pitkästä avioliitosta huolimatta lopulta ulkopuolinen perheessä ja siten kykenevä näkemään kulissien taakse muita tarkemmin. Toisaalta hän myös osaa hyödyntää näkemäänsä, kuitenkaan tavoittelematta vain omaa etuaan.

Kirjan suomennos on herttaisen vanhanaikainen ja samalla hieman tökkivä. Kirja toiminee paremmin alkuperäiskielellä, sillä suomennosta lukiessa huomio kiinnittyi paikoin liikaa suppeahkoon kieleen tarinan sijaan. Tarina sinänsä ei ole mitenkään poikkeuksellinen tai nerokas, mutta perhe- ja sukuromaanien ystävänä nautin tästä keitoksesta kuitenkin varsin paljon. Toki kirjan käänteet ovat aika arvattavia, mutta mitä siitä – luin Varhaisen syksyn viimeisellä lomaviikolla puistossa loikoillen ja siihen tarkoitukseen se sopi erinomaisesti.

Olivia Pentlandin hahmo on kokonaisuutena vahva ja kiinnostava. Häntä ei selitetä liikaa, vaan tarina antaa lukijan itse muodostaa käsityksensä. Muuten henkilöt ovat turhan yksiulotteisia, hyviä tai pahoja, merkityksettömiä tai alleviivaten keskeisiksi kirjoitettuja. Onneksi Olivia pelastaa paljon.

Varhainen syksy palkittiin Pulitzerilla vuonna 1927. Nykyisin tämäntyyppinen kirja tuskin tulisi noteeratuksi samoissa mittelöissä, sillä siinä ei ole mitään erityistä tai poikkeuksellista. Se on kuitenkin kiinnostava kurkistus 1920-luvun alkuvuosiin Yhdysvalloissa, sukunimellä saavutetun yhteiskunnallisen aseman heikkouteen ja perheen oletetun kunnian eteen tehtäviin typeryyksiin.

_____

Kirja-aitassa ei lämmetty Varhaiselle syksylle.

12. elokuuta 2014

Susan Fletcher: Meriharakat



Susan Fletcher: Meriharakat
Suomentaja: Jonna Joskitt
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2010
384 s.
Oystercatchers (2007)

Kirjakauppaostos.


Amy makaa koomassa sairaalassa, on maannut jo vuosia, siitä asti, kun putosi kiveltä, jolle yritti kiivetä. Hänen yli vuosikymmenen vanhempi sisarensa Moira istuu vuoteen vierellä usein, kenties kertoakseen Amylle menneisyydestä (ja ehkä nykyisyydestäkin), kenties saadakseen sisuskaluja kalvavan syyllisyyden edes hieman aisoihin.

Moira ja Amy ovat walesilaisperheen lapsia, meren rannalla syntyneitä ja kasvaneita. Moira oli pitkään perheensä ainokainen ja silmäterä, sillä äidin myöhemmät raskaudet menivät kaikki kesken. Kunnes lopulta tuli pippurinen Amy. Moira oli lahjakas jo pikkutyttönä, ja kun mahdollisuus tulee, hänet lähetetään lähes maan toiselle laidalle sisäoppilaitokseen stipendin turvin. Sisäänpäinkääntynyt, omissa oloissaan viihtyvä Moira saa tuta tyttökoulun kaikki varjoisatkin puolet.

Kunnes hän löytää Rayn. Taiteilijan ja maailmanmatkaajan. Miehen, joka on juuri hänelle, ja joka katsoo häntä kuin kuningatarta.

Moira kertoo siis koomassa olevalle pikkusiskolleen elämästään ja sen käänteistä, kaikista niistäkin, joista ei ole ennen puhunut kellekään. Miksi puhua sellaiselle, joka ei voi kuulla? Vai kuuleeko sittenkin? Onko sillä väliä?

Susan Fletcherin Meriharakat on nököttänyt kauan kirjahyllyssäni jonkin muinaisen kirja-alen tuliaisena ja on siksi roikkunut myös TBR-listallani, jonka 49. luettu kirja siitä tässä taannoin tuli. Lisäksi se on ensimmäinen lukemani Fletcher.

Odotin kirjalta paljon, mutta en saanut ihan sitä, mitä tilasin. Meni pitkään, ennen kuin tarina otti imuunsa ja Fletcherin persoonallinen kieli Jonna Joskittin (jonka nimi muuten puuttuu pokkaripainoksesta kokonaan!) taitavana suomennoksena alkoi maistua. Tasapainottelin koko lukemisen ajan teennäisyyden ja taituruuden välillä, ja viimeisen sivun jälkeen taivun jälkimmäisen kannalle. Mutta kyllä se aikaa vei.

Moira on sekä kiehtova että ärsyttävä hahmo. Hän on sisäänpäinkääntynyt, sosiaalisilta taidoiltaan korkeintaan heikko ja omiin ajatuksiinsa helposti uppoava ja sinne myös jäävä. Ei siis mitenkään helpoin mahdollinen henkilö tuttavapiiriin. Perheenjäsenenä hän on lähes sietämätön: välinpitämätön, kateellinen, kiintymystä kaihtava. Moira tuntuu jäävän katkeruuden valtaan muutettuaan sisäoppilaitokseen. Hän luulee sen olevan jonkinlainen rangaistus tai merkki vanhempien rakkauden puutteesta, vaikka kyse on puhtaasti siitä, että lahjakkaalle lapselle halutaan taata paras mahdollinen koulutus. Hän ei vastaa vanhempiensa kaipaaviin kirjeisiin, ei aina palaa lomilla kotiin.

Toisekseen Moira on lahjakas ja juuri siksi sain purra hampaita yhteen, kun hän Rayn tavattuaan unohtaa itsensä ja mahdollisuutensa. Hän jättää hakematta yliopistoon – Moira, priimus! – ja, niin. Menee naimisiin. Alkaa pikkurouvaksi, joka ei edes ole oikein rouva. Ehkä Moira kärsii masennuksesta? Tai jostain muusta vaikeasti määriteltävästä. Tai sitten hän vain tekee mitä tahtoo, mistään ja kenestäkään välittämättä. Vähiten itsestään, luulen.

Kirjan vahvuus on sen upea miljöö ja meri. Se meri. Fletcher saa luonnon tanssimaan, soimaan. Hän tekee siitä maalauksen ja sinfonian. Ihailen.

Ehkä juuri siksi kirja jäi kuitenkin mieleeni positiivisena kokemuksena (vaikka pitkään sitä luin, hyvänen aika). Vahva, hallittu ja taitava luontokuvaus iskee minuun, se vahvistaa kirjailijan kuvaa silmissäni ja se tekee kirjasta jotain enemmän.

Meriharakat ei ole helppo kirja. Se vaatii aikaa ja keskittymistä. Samoin lukijalla on oltava halua antautua meren käsiin ja toisaalta kykyä ymmärtää täysin pieleen meneviä perhesuhteita, joilla ei kuitenkaan mässäillä. Kiehtova kokonaisuus, joka ei lopulta paljasta itsestään kaikkea. Tämä kirja on luultavasti jokaiselle lukijalle aivan erilainen. Onneksi.

_____

Meriharakoista löytyy paljon blogitekstejä, joista tässä muutama: Luetut, lukemattomat, Opuscolo – kirjasta kirjaan, Leena Lumi, Kujerruksia, La petite lectrice, Lukuisa, Lumiomena.

10. elokuuta 2014

Liane Moriarty: Hyvä aviomies



Liane Moriarty: Hyvä aviomies
Suomentaja: Helene Bützow
Ulkoasu: ?
WSOY 2014
The Husband's Secret (2013)

Ennakkokappale e-kirjana kustantajalta.


Cecilia on täydellinen perheenemäntä, kolmen tyttären äiti ja John Paulin vaimo, minkä lisäksi hän on valovoimainen Tupperware-myyjä sekä koulun vanhempainyhdistyksen primus motor. Täydellinen nainen ja täydellinen elämä? Niin voisi luulla, kunnes Cecilia löytää ullakolta miehensä kirjoittaman kirjeen, jonka päällä lukee, että sen saa avata vasta John Paulin kuoleman jälkeen. Cecilia kamppailee itsensä kanssa hetken, mutta päätyy lopulta lukemaan kirjeen. Sen sisältö on shokki.

Tess on mainosalan menestyvä ammattilainen ja pienen pojan äiti. Hän saa kauhukseen kuulla miehensä rakastuneen – Tessin serkkuun ja parhaaseen ystävään Felicityyn. Perhe-elämän kuviot menevät saman tien säpäleiksi ja Tess lähtee poikansa kanssa takaisin äitinsä luokse miettimään seuraavaa siirtoa.

Rachel on osa-aikaeläkkeellä oleva koulusihteeri, jonka elämän suuri suru on tyttären väkivaltainen kuolema vuosikausia aiemmin. Rachel on etääntynyt pojastaan, mutta rakastaa suuresti pojanpoikaansa. Niinpä pojan ja miniän ilmoitus muutosta New Yorkiin on hänelle järkytys.

Kolmen naisen elämät kohtaavat ja sivuavat toisiaan, kun kukin kamppailee omanlaisissaan elämänmuutoksissa. Arvoituksia on ratkottavaksi ja uusiakin ilmaantuu. Kukaan ei ole lopulta ennallaan, eikä kenenkään elämä.

Kirjoitin jo aiemmin vasta heränneestä ihastuksestani e-kirjoihin. Tätä Hyvää aviomiestä syytän ja kiitän innostukseni herättämisestä, sillä WSOY tarjosi siitä ennakkokappaletta luettavaksi nimenomaan e-kirjana. Päätin kokeilla, ja systeemi toimi erinomaisen hyvin. Kirja oli nopeasti luettu, enkä löytänyt Elisa Kirjan sovelluksesta mitään naputettavaa. Painetussa kirjassa on sivuja yli 400, mutta tämän e-kirjan lukeminen ei tuntunut lainkaan niin pitkältä.

Toisaalta kirja on muutenkin nopealukuinen. Kieleltään se on simppeli ja muodoltaan koukuttava. Tarina etenee vuorotellen kunkin naisen näkökulmasta ja lukija saa koko ajan uusia vihjeitä menneestä. Oikein soveliasta viihdeluettavaa painavamman sanan kyllästyttäessä.

Samalla kepeydessä on omat ongelmansa. Kirjan henkilöhahmojen ongelmat tuntuvat lopulta aika kaukaisilta. Australialaisen keskiluokan tuska ei jotenkin hetkauta suuntaan eikä toiseen. Esimerkiksi Cecilian kauhu täydellisen elämänsä murenemisesta on jotenkin kovin, no, säälittävää. Minun on vaikea käsittää kotirouvaelämän sanomattomia sääntöjä, statusmerkkejä, hierarkiaa ja toimintamalleja. Niiden säröt eivät siis tunnu missään.

Tess on Ceciliaa aidompi hahmo, ja hänen tuskansa tuntuu aidommalta. Tosin asetelma, josta se ponnistaa, on vähintäänkin erikoinen: käytännössä Tessin serkku Felicity on ollut osa parisuhdetta aiemminkin, ja niin tiivis kolmen hengen yhteiselämä vain jotenkin hieman vaivaannuttaa. Lisäksi ärsyynnyin uskomattoman paljon Felicityn aiemman ylipainoisuuden jatkuvasta korostamisesta. Hohhoi.

Rachel suree surmattua tytärtään ja tavallaan herättää lukijassa sympatiaa. Mutta toisaalta: hän ei kunnolla edes yritä löytää uutta yhteyttä poikaansa tai oppia tuntemaan miniäänsä. Rachel on ennakkoluuloinen ja jyrkkä ja tyttärensä kuoleman selvittämiseen liittyvässä pakkomielteisyydessään jopa pelottava.

Vaikka henkilöissä on omat ongelmansa, Hyvä aviomies on kuitenkin viihdyttävä kokonaisuus. Kenties sen asetelmat ovat aika kaukaisia, eivätkä herätä minussa samaistumishalua, mutta sitäkin paremmin kirja toimi aivojen nollauksena ja heinäkuun helteiden ajankuluna. Aivan en kyllä ymmärrä kirjaan kohdistuvaa pöhinää ja kohinaa ja sen saamia ylistäviä arvioita esimerkiksi Goodreadsissa, sillä siinä ei mielestäni ole mitään, mitä ei olisi jo joskus kerrottu jossain.

Mutta saahan sitä intoilla, kirjasta jos toisestakin. Kyllä kirjahihkumista maailmaan mahtuu.

_____

Hyvä aviomies on luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Nenä kirjassa, Ja kaikkea muuta, Oota, mä luen tän eka loppuun.

7. elokuuta 2014

Kesä neljätoista



No jopas. On vaihtunut elokuuksi. Illat pimenevät, helle puskee päälle edelleen ja jäätelö maistuu. Eilen kävin tutustumassa tulevaan työpaikkaani ja muutamiin uusiin kollegoihin ja ihan mukavalta vaikuttaa. Oma luokkatilani on pikkuruinen koppi, mutta se on minun (seuraavat kymmenen kuukautta). Koulu sen sijaan on suuri ja sokkeloinen, mutta eiköhän sitä taas jossain vaiheessa opi suunnistamaan. Ainakin opehuoneeseen.

Mutta mitäpä sanoisin tästä kesästä?






On ollut isoja juttuja ja pieniä juttuja. Oli Pariisin matka, hyytävä juhannus ja pohjoisen yötön yö. PuistoBlues ja PoriJazz (Patti Smith, sydänsydänsydän!). Olen syönyt kahmalokaupalla mansikoita ja litroittain jätskiä (yhtään ei ole lokit vieneet, ähäkutti!). Kesäkuussa palelsi, heinäkuussa hikosi. Juotu on, välillä jopa shampanjaa. Sisällä ja ulkona, tutuissa ja vieraissa pöydissä. Tanssitukin.




Lukenut olen, ja ollut välillä lukematta. E-kirjat tulivat ja veivät, perhana. Paluuta ei ole. Ja kesäteatteriin mentiin, Suomenlinnan Liisaa katsomaan. Laiskoteltu. Nukuttu parvekkeella, hiottu lakanoissa. Rusketuttu, vähän. Heitetty talviturkki Itämereen.





Yksi iso juttu tapahtui: ostimme ystäväpariskunnan kanssa veneen. Sitä on nyt sitten opeteltu käyttämään, tutustuttu Helsingin tienooseen ja haaveiltu telttaretkistä ja saarten valloituksista. Ensi kesänä ollaan viisaampia, jälleen.




Tämä kesä oli ihana. Harmi kun se loppuu. Mutta toisaalta on ihanaa mennä töihin. Ja elokuuta on vielä pitkä siivu jäljellä.

Elämä on hyvää ja kaunista. Siinä kaikki.

Venäjällä vankilassa



Mihail Hodorkovski: Uusia muistelmia kuolleesta talosta
Suomentaja: Jukka Mallinen
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2014
113 s.
Tjuremnye ljudi (2014)

Arvostelukappale.


Mihail Hodorkovski on venäjänjuutalainen liikemies, öljy-yhtiö Jukosin entinen johtaja ja pääomistaja, joka pidätettiin vuonna 2003 ja tuomittiin veronkierrosta yhdeksän vuoden vankeusrangaistukseen. Vuonna 2010 käytiin uusi oikeudenkäynti, jossa tuomiota jatkettiin 14 vuodella – syynä talousrikokset.

Hodorkovski suoritti tuomiotaan niin vankilassa kuin vanki- ja työleireillä Itä-Siperiassa ja Karjalan tasavallassa. Amnesty International katsoi hänet poliittiseksi vangiksi. Hodorkovskin oikeudenkäynneistä ja tuomioista valitettiin Haagiin useita kertoja. Joulukuussa 2013 presidentti Putin armahti Hodorovskin, joka siirtyi välittömästi Saksaan ja sieltä Sveitsiin, jossa oleskelee viisumin turvin.

Uusia muistelmia kuolleesta talosta on tiivis teos. Se sisältää Hodorovskin muistoja, eräänlaisia lastuja, vankila- ja työleiriajoilta. Lisäksi suomalaisessa painoksessa on mukana kaksi Hodorovskin vapauduttuaan pitämää puhetta sekä suomentaja Jukka Mallisen jälkisanat.

Kirja ei ole pitkä, mutta se on raskas. Hodorovskin tekstit ovat lyhyitä ja tiiviitä, mutta niitä lukee ahdistusta kokien. Arki venäläisessä vankilassa on selviytymiskamppailua, jossa sosiaalisilla suhteilla ja vankien välisellä hierarkialla on valtava merkitys. Yhtä tärkeää on osata tulla toimeen vartijoiden ja läpimädän byrokratian kanssa. Harva selviää kuivin jaloin ja ilman arpia.

Joidenkin arvioiden mukaan joka kymmenes venäläinen mies istuu jossain elämänsä vaiheessa vankilassa. Se on järkyttävän paljon. Tuomiot ovat osin mielivaltaisia, pienestä näpistyksestä voi saada vuosikausia linnaa ja sopivasti ohikulkenut voidaan tuomita, jos paikallisen miliisin tai tuomarin on saatava vielä puuttuva ruksi suorituksiinsa. Toisaalta on ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta kuin vankila, ja jotka eivät kykene näkemään elämää sen ulkopuolella. On sama, istuuko kaltereiden takana vai onko katuojassa – vapautta ei kuitenkaan ole.

Hodorkovski ei ehkä kirjallisilla kyvyillään jää maailmanhistorian lehdille, mutta tässä kirjassa sisältö painaa muotoa enemmän. Katkeruus, jota Hodorkovski väistämättä tuntee, ei tihku lukijan niskaan, vaan sen sijaan tarjolla on kyynisen tarkka näkemys venäläisestä yhteiskunnasta 2010-luvulla sisältä päin kuvattuna. Hodorkovski kertoo vankilassa kohtaamistaan ihmisistä: narkkareista, varkaista, aids-potilaista, nuorista, perheensä hylkäämistä, vasikoista, rotista ja aina uuteen keikkaan valmiina olevista elämäntaparikollisista. Vankilaan on päädytty hyvästä syystä, ilman syytä, tyhmyyttään, vahingossa tai puhtaan mielivaltaisesti. Tässä järjestelmässä kukaan ei voi lopulta olla varma mistään.

Uusia muistelmia kuolleesta talosta saa miettimään, kuinka onnekas on saanut olla syntyessään himpun verran Venäjästä länteen. Myönnän olevani varsin ennakkoluuloinen itänaapuriamme kohtaan, sillä vaikka olen matkustanut Venäjällä kolmesti, en ole päässyt yhtään kärryille siitä, millainen kulttuuri rajan takana elää, oikeasti, tavallisten venäläisten arjessa. Se kuva, joka minulla on, on mediasta peräisin – eikä se ole kovin kaunis. Toimiva, oikeudenmukainen yhteiskunta, korruptoitumaton oikeusjärjestelmä, kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu ja ihmisten tasavertaisuus lain edessä ovat asioita, joita Venäjällä saadaan odottaa vielä kauan.

Mihail Hodorkovski on nyt vapaa mies, joskin pakotettu asumaan poissa kotimaastaan (jonne hän ei kenties edes haluaisi palata). Hän ei enää pyri liike-elämään eikä halua politiikkaan, mutta yhteiskunnallista vaikuttamista hän jatkaa. Etenkin kirjan viimeiset tekstit, kaksi keväällä 2014 pidettyä puhetta, kertovat omalta osaltaan valitettavan ajankohtaisista ilmiöistä ja kriiseistä, joissa maailma tällä hetkellä väistämättä on, ja joita kenenkään ei pitäisi yrittää ohittaa olankohautuksella.

5. elokuuta 2014

Johanna Sinisalo: Auringon ydin


Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Ulkoasu: Miika Immonen / Hannu Mänttäri / Jenni Saari
Teos 2013
340 s.

Kirjastosta.


Eletään 2010-lukua Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa, maassa, joka on asukkailleen paras mahdollinen. Valtiollinen valvontakoneisto toimii kuin rasvattu, ja kansalaisten hyvinvointi on sen prioriteettilistan korkeimmalla kohdalla. No, ehkä toisena, heti valvonnan ja kontrolloinnin jälkeen. Kaikki huumausaineiksi luokiteltavat, mielihyvää tai riippuvuutta aiheuttavat nautintoaineet on kielletty. Lihaa ja sokeria säännöstellään. Eusistokraattisen Tasavallan asukas on terve ja hyvinvoiva!

Suomessa eletään tavalla, joka on joillekin unelmien täyttymys, toisille painajainen. Ihmiset jaetaan jo pikkulapsina sukupuolensa mukaisesti kahteen alaryhmään. Naispuoliset kansalaiset ovat joko eloisia tai morlokkeja, miehet maskoja tai miinusmiehiä. Lisääntyä saavat vain eloiset ja maskot, joiden luonteenpiirteet edustavat sukupuoltaan parhaimmillaan: eloiset ovat nöyriä, hoivaavia, alistuvia eivätkä vaivaa aivojaan turhaan, maskot hoitavat muut asiat. Balanssi on täydellinen.

Ainakin melkein.

Eräässä teiskolaisessa maatalossa asuvat sisarukset Manna ja Vanna isotätinsä Aulikin kanssa. Manna on niin eloi kuin vain olla voi. Vanna näyttää eloiselta, mutta on sisältä muuta: tiedonhaluinen, kriittinen, omatoiminen. Hän oppii piilottamaan minänsä ja esittämään muuta kuin on jo hyvin nuorena.

Lapsuus loppuu aikanaan ja eloisten on siirryttävä seuraelämään päästäkseen kohti suurinta tavoitettaan: hulppeita häitä ja avioliittoa. Manna on nuorempi mutta nopeampi – hän avioituu ensin. Onnea ei kuitenkaan kestä kauaa, sillä yhtäkkiä Manna katoaa.

Vanna ei saa rauhaa ellei tiedä, mitä siskolle on tapahtunut. Eikä hän saa rauhaa myöskään ilman säännöllistä satsia chiliä – yhteiskunnan uusinta ja vaarallisinta huumetta.

Johanna Sinisalon kirjat jaksavat yllättää, ihastuttaa ja vihastuttaa. Ne ovat myös tolkuttoman suosittuja, aina lainassa. Hyvä niin. Uusin teos Auringon ydin ilmestyi viime syksynä, ja nyt se sattui kirjastossa käteen. Oli aika aloittaa suuta poltteleva matka Suomen vaihtoehtohistoriaan.

Melkoista kyytiä sainkin. Tarinan keskushenkilö Vanna viehättää: hän on ristiriitainen, samaan aikaan kova ja herkkä, päämäärätietoinen ja hetkestä toiseen pyrähtävä addikti. Etäälle hän kuitenkin jää, sillä jossain määrin koen vaikeaksi ymmärtää vakavasti riippuvaista ihmistä, ja Vannalla on vieläpä kaksi addiktion kohdetta: chili ja siskonsa.

Arvoitus ja epäselvyydet pitävät tarinan jännitteen yllä alusta loppuun. Tapansa mukaan Sinisalo pudottelee lukijalle pieniä siemeniä vihjeiksi siitä, miksi yhteiskunta, jossa eletään, on sellainen kuin se on. Tarina kulkee eri kertojien kautta ja sitä kasvatetaan sanakirjamääritelmillä, lehtileikkeillä ja laulunsanoilla. Kokonaisuus toimii, sillä se kertoo tarpeeksi muttei liikaa. Valvontakoneisto pysyy riittävän salaperäisenä ja kasvottomana, jotta mielikuva pahaenteisyytensä hyveen viittaan pukeneesta isostaveljestä jää hyytäväksi.

Suomen Eusistokraattinen Tasavalta saattaa olla joillekin märkä uni. Eikö olisikin helppoa, jos yhteiskunta huolehtisi yhtäältä genetiikan keinoin, toisaalta vahvoin käytösnormein siitä, että määritellyt standardit täyttävä keskivertoihminen löytää helposti kumppanin ja – naissukupuolen kyseessä ollessa – myös tyytyy tämän kanssa saamaansa elämään nurisematta? Miten paljolta mielipahalta näin vältyttäisiin! Sukupuoliroolit olisivat selkeät ja yhteiskuntarauhaa tukevat! Kukaan ei kyseenalaistaisi järjestelmää: osa siksi, ettei ymmärrä sitä ja osa siksi, ettei halua sen muuttuvan!

Vai toimisikohan se sittenkään ihan niin hyvin...

Auringon ydin on ahmittavaa tavaraa. Se nipistelee kieltä ja mieltä, pohdituttaa, saa puremaan hampaita yhteen. Toisaalta ehkä olisin halunnut vielä vähän lisää: vähän enemmän kylmiä väreitä, vähän enemmän dystooppista maailmankuvaa, vähän enemmän asioita, jotka häiritsevät kuin kivi kengässä.

Lisäksi tekee koko ajan mieli chiliä. Ehkä ensi kesänä minulla on oma viljelmä parvekkeella, ja sitten...

____

Auringon ytimen ovat monet lukeneet. Muutamia linkkejä tässä: Sallan lukupäiväkirja, Kujerruksia, Villasukka kirjahyllyssä, Luetut, lukemattomat, Reader, why did I marry him?, Morren maailma, Hyllytontun höpinöitä ja Kirjasfääri.