28. helmikuuta 2014

Venäjä valloitettu – ainakin melkein

Kuva: Haaste-emäntä Jaana

Tänään päättyy Täällä toisen tähden alla -blogin emännän Jaanan viime vuonna aloittama Venäjää valloittamaan – vaikka kirja kerrallaan -haaste. Lähdin valloitukseen mukaan intoa puhkuen (luultavasti jälleen kerran oletin lukevani esim. kaikki lukemattomat venäläiset klassikot tai jotain muuta yhtä vaatimatonta), mutta jotenkin jännästi matka ei mennyt ihan niin pitkälle kuin ajattelin.

Joka tapauksessa haaste on kunnialla suoritettu, sillä onneksi sen vaatimustaso oli riittävän armollinen: kategorioita oli tarjolla viisi, joista yhden suorittamalla (eli lukemalla kaksi kirjaa) sai haasteen valmiiksi.

Luin vuoden aikana neljä venäläistä kirjaa. Naiskirjailijoista luin Natalja Kljutsarjovan Kolmannessa luokassa, ja se on haipunut jonnekin hyvin kauas muistoihini. Kirja oli jollain tapaa tympäisevä ja aika yhdentekevä. Mieskirjailijoiden kirjoja luin kaksi: Leo Tolstoin Kreutzer-sonaatin ja Nikolai Gogolin Taras Bulban. Molemmat klassikkosetien kynästä, molemmat jo pitkälti unohdettu. Tosin on mukavaa saada luettua klassikoita, joten annettakoon pieni tylsyys anteeksi. Neljäntenä kirjana luin historia-kategoriaan sopivan Tšuner Taksamin toimittaman Siperian kansojen satuja. Se oli oikein hyvä lukukokemus, suosittelen lämpimästi!

Haaste oli mainio, harmi etten lopulta lukenut enempää. Mutta onhan tämäkin hyvä, ei siinä mitään. Edes pikkuruinen siivu Venäjän kirjallisuudesta valloitettu.

26. helmikuuta 2014

Ei vielä aamukampaa



Ihan pian on täynnä ensimmäinen kuukausi uudessa kodissa. Viikot ovat vierineet nopeasti, vaikka välillä hartioilla oleva paino tuntuu hidastavan kulkua vähän liikaa. Kotiutuminen on sujunut hyvin: on uudet verhot, lukulamput paikoillaan, taulut seinässä. Lähden rautatieasemalta oikeaan suuntaan, metro jokapäiväisenä kulkupelinä on jo tuttu. Ihana maisema ikkunan takana sen sijaan ihastuttaa joka kerta. Ja valo – se on ihmeellistä.

Loma sujahti tosiaan ohi kovalla tohinalla. Kävimme alkuviikosta Tukholmassa tallustelemassa, ja reissu oli mukava. Tukholma on kaunis ja kiinnostava kaupunki, jonne kelpaisi kyllä tehdä pidempikin reissu. Laivalla oli tietenkin samaan aikaan tuttu oppilas perheineen. Taitaa olla utopiaa kuvitella, että jatkossakaan saisi kulkea tuntemattomana oikein missään. Omapa on uravalintani.

Lisäksi lomaviikkoon mahtuivat yhdet polttarit. Pitkäaikaisin ystäväni (olemme syöneet saman hiekkalaatikon hiekkaa 2-vuotiaista saakka) mennä päräytti tammikuussa naimisiin, mutta koska polttareita ei ennen häitä ehditty pitää, täytyi ottaa vahinko takaisin jälkijunassa. Jekuttaminen onnistui mainiosti ja lauantai hurahti hyvässä seurassa Kallion kujilla, yhteisessä kokkaussessiossa, jutellen, nauraen, viiniä valuttaen ja lopulta tanssien hiki päässä pilkkuun asti. Täydellinen irtiotto ja mahtava päivä.

Nyt kun olen palannut lomalta töihin, tuntuu, ettei lomaa olisi ollutkaan. Kolme päivää on paahdettu jälleen menemään. On ollut palaveria, tietokatkosta, pulmaa, opetusjärjestelyjen muutoksia, tekemättömiä töitä, unohduksia, vittupääkii, kokeiden suunnittelua (en opi varmaan koskaan tekemään sitä tehokkaasti ja kiroan yksilöllistetyt oppimäärät hyvin alas maan rakoon...), röökinarautuksia ja mitähän vielä. Toisaalta ollaan juteltu kesästä, kymppiluokasta, yhteishausta, kesästä, kesätöistä, riparista, kesästä, seuraavasta kouluvuodesta (minulle sanottiin, etten saa lähteä pois, ja haluan ottaa sen sellaisenaan ja unohtaa sarkasmin mahdollisuuden kokonaan) lomasta ja, tosiaan, kesästä. Tänään oli ihan pakko laskea oppilaan kanssa yhdessä kalenterista, montako viikkoa on kesälomaan (hmm, aika monta) ja moniko niistä on vajaita viikkoja (mutta hei, oli sentään matematiikantunti, joten liittyy jopa vähän aiheeseen).

Yksi keskeinen kevään merkki koulumaailman pätkätyöläiselle on työnhaun aloittaminen. Toki hain alkuvuodesta pääkaupunkiseudulla avoinna olevia historian virkoja (4 kpl), mutta sehän on lähinnä muodollisuus. (Juu, ei tullut kutsuja haastatteluihin. Jännä.) Mutta oikea työnhaku alkaa vasta nyt keväällä, kun määräaikaisuudet alkavat vähitellen pompsahdella pinnalle. Eilen avasinkin sen pankin ja raapustin yhden hakemuksen kasaan. Tästä se taas lähtee. Viime vuodesta viisastuneena tiedän pari asiaa kevään kulusta:

- Lähetän turhauttavan monta hakemusta ja koen syvää itsetunnon rappeutumista.
- Selaan avoimia työpaikkoja päivästä toiseen ja lopulta pää on pelkästään pyörällä ja haen luultavasti samaa työtä kahdesti.
- Haen paikkoja, joihin en välttämättä edes halua tulla valituksi.
- Kyllä se tärppi sieltä napsahtaa. Ehkä.

Yksi työnhakukevät takana ja uskallan väittää oppineeni jotain. Ensinnäkin töitä mitä luultavimmin löytyy kyllä. Toisekseen pettymykset kuuluvat asiaan. Mutta ennen kaikkea on turha syyttää itseään työmarkkinoiden vinoutumista saati sitten valmiiksi pedatuista työpaikoista. Ei niille mitään mahda. Ja tänä vuonna aion olla jossain määrin krantumpi kuin viime keväänä, enkä edes hae paikkoja, joiden kaikki ehdot (esim. työmatka, tuntimäärä ja työn sisältö) eivät vastaa haluamiani. Piste. (Tästä uhosta voi muistuttaa sitten kesäkuussa, kun kylmä hiki valuen yritän pakkomyydä itseni mihin tahansa duuniin ensi vuodeksi. Huokaus.)

Mutta itse asiassa kaiken tämän aukikirjoittaminen on tehnyt taas ihan hyvää. Painontunne harteilla on hieman pienempi kuin aloittaessani ja työpäivän jälkeinen väsymys haihtunut. Kai sitä taas jotain keksii elämänsä suunnaksi sitten kuitenkin.

Ja sitä paitsi niitä jäljellä olevia viikkoja on oikeasti vielä aika monta.

24. helmikuuta 2014

Bernard Beckett: Genesis



Bernard Beckett: Genesis
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Kansi: Eevaliina Rusanen
Tammi 2009
164 s.
Genesis (2006)

Kirjastosta.


Aivan 2000-luvun lopulla nuori nainen Anaksimandros on elämänsä haasteen edessä: hänen on määrä osallistua monta tuntia kestävään suulliseen tenttiin, joka ratkaisee, pääseekö hän Valtiota johtavan Akatemian jäseneksi. Anax on tutustunut tarkkaan kotimaansa – tuhosta ja kulkutaudeilta ainoana selvinneen, suojatun saarivaltion – historiaan ja etenkin erääseen sen keskeiseen henkilöön, useita vuosia aiemmin kuolleeseen Adam Fordeen.

Adam Forde oli kapinallinen, joka uhmasi maan lakia ja yhteiskuntajärjestystä pelastamalla valtion rajalta merestä nuoren pakolaistytön. Rangaistuksena hänet vangittiin ja suoran teloituksen sijaan Adam joutui eräänlaiseksi koekaniiniksi. Hän joutui viettämään vankeusaikansa kehitetyn tekoälyn, robotti Artin kanssa. Kaksikko kävi tarkkaan dokumentoituja ja osin spekuloituja keskusteluja olemassaolosta, tietoisuudesta ja ihmisyydestä.

Tämän kaiken Anax on selvittänyt pilkuntarkasti ja suullisen tenttitilaisuuden edetessä hän saa osoittaa tietämyksensä. Hän joutuu kuitenkin huomaamaan, ettei kaikki totena opetettu ole sitä miltä näyttää – kaikkea muuta.

Genesis herätti huomioni muutaman blogikollegan tekstien kautta ja eräällä kirjastoreissulla se nökötti hyllyssä odottamassa. Kirja on tiivis, vain noin 160-sivuinen ja se sijoittuu kokonaan tutkintolautakunnan pieneen tenttisaliin muutaman tunnin sisään. Toisaalta Anaxin tutkielman kautta tutustutaan valtioon ja yhteiskuntaan sekä kurkistetaan Adam Forden elämään. Pääosin kirja etenee dialogimuotoisena.

Kirjan kuvaama yhteiskunta on yhtäältä filosofisesti perusteltu, toisaalta vahvan autoritäärinen ja järkeen (tai sellaiseksi koettuun) pohjaava. Adam Forden aikaan yhteiskuntajärjestys on Platonin valtioidean mukainen ja kansaa ohjataan lähinnä pelolla – ulkopuolinen on uhka, vain oma valtio ja sen järjestys tuo turvan. Anax saa elää hieman toisenlaisessa maailmassa, vaikka vapaus on edelleen suhteellista.

Pidin kovasti tästä kirjasta, sen suorastaan ahmi. Tulevaisuuskuvaukset kiinnostavat ja Genesiksen maailma on sopivissa määrin outo ja samalla ymmärrettävä. Tekoälyn ja ihmisyyden vertaaminen ja niiden syvimmän olemuksen ymmärtäminen on kiehtova aihepiiri, johon Beckett tarttuu tuoreesti. Lukija pakotetaan pohtimaan omia käsityksiään, miettimään perusteitaan ja ymmärtämään useampaa näkökulmaa. Mikä lopulta tekee ihmisestä ihmisen? Missä kone loppuu ja ihmisyys alkaa? Onko sellaista rajaa olemassakaan?

Oli virkistävää lukea jotain omasta tyylistä hieman poikkevaa, etenkin näin vetävässä ja helpostilähestyttävässä muodossa. Dystopia ja scifi alkaa aina ajoittain kiinnostaa hieman enemmän, ja nyt voi olla, että joudun vallan jatkamaan seikkailujani sillä osastolla Genesiksen innoittamana.

____

Genesis on luettu myös näissä blogeissa: Anna minun lukea enemmän, Kirjavalas, Vinttikamarissa, Tarinoiden syvyydet, Kirjavinkit

Osallistun kirjalla Hei me lusitaan! -kirjahaasteeseen, jossa selviydyn eristyssellistä tavallisen sellin puolelle.

23. helmikuuta 2014

Maria Peura: Vedenaliset



Maria Peura: Vedenaliset
Teos 2008
166 s.

Kirjaston poistokirja.


Mirja on kasvanut kalastajavanhempien kanssa syrjäisellä saarella. Lapsesta asti hän on tottunut veteen ja luonnon läheisyyteen. Saaressa eletään luonnon kanssa samassa ajassa, otetaan se, minkä luonto antaa ja annetaan oma panos kokonaisuuden ylläpitoon. Mirjan vanhemmat ovat omasta tahdostaan eristäytyneet yhteiskunnasta, ja vain pakottavat syyt tuovat heidät ajoittain kaupunkiin. Askeesi on ankaraa, elämäntapa tarkkaan noudatettu.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Mirja muuttaa kaupunkiin, Tampereelle, ja aloittaa saksan kielen opinnot yliopistossa. Yksinäisyys ja hektinen, sykkivä kaupunkiympäristö on paikoin liikaa luonnonrauhaan tottuneelle nuorelle tytölle, jolla ei ole oikein käsitystä siitä, kuinka yhteiskunta toimii. Yhteisön kaipuu on kova, Mirja haluaa olla osa jotain suurempaa, olla jäsen laumassa, kaltaistensa kanssa. Hinnalla ei ole väliä.

Olen pitänyt todella paljon Maria Peuran romaaneista On rakkautes ääretön ja Valon reunalla. Pitänyt ja kammonnut, sillä Peuran aihevalinnat ovat raskaita ja käsittelytapa paikoin karkea, armoton. Myös Peuran kieli haastaa lukijan, se on samaan aikaan runollista, arvoituksellista ja raakaa.

Vedenaliset on Peuran teoksista selvästi arvoituksellisin. Se sekoittaa kuvitelmia ja todellisuutta, muistoja ja pelkoja, tunteita ja luuloja. Mirjan perhe-elämä on erikoista, syrjäänvetäytyvää ja yhteiskunnan laidalla hädin tuskin roikkuvaa. Omien, koettujen ja keksittyjen syiden vuoksi vanhemmat ovat päättäneet erakoitua ja pitää myös lapsensa poissa tavanomaisesta arjesta. Mirja ei esimerkiksi käy lainkaan koulua.

Kontrasti saarella vietetyn lapsuuden ja kaupunkiin muuton välillä on suuri. Mirjan on vaikea sopeutua, vaikka halua on. Lisäksi hänessä on selviä masennuksen ja ahdistuneisuuden piirteitä, eikä elämästä ole helppoa saada kiinni kun on yksin. Lopulta lauma löytyy, mutta silti Mirja tuntee itsensä aina hieman ulkopuoliseksi, erilaiseksi, yksinäiseksi.

Minun oli vaikea saada tästä kirjasta kiinni. Oli vaikeaa päästä sisälle tarinaan, kiinnostua siitä ja kiintyä siihen. Käytännössä mitään niistä ei tapahtunut. Paikoin, selkeämmän kerronnan hetkillä viehätyin Mirjan tarinasta, surin hänen huonoa tilannettaan ja koin ahdistusta hänen puolestaan. Mutta unenomaisemmat jaksot menivät ohi, yli ymmärryksen. Enkä jaksanut nähdä minkäänlaista vaivaa ymmärtääkseni, mistä oli kulloinkin kyse.

Vedenalisissa on paljon symboliikkaa ja sen tunnelataus on vahva. Lukukokemus oli silti epämiellyttävä, väkinäinen ja teksti tuntui paikoin teennäisen hankalalta. Ainakin se oli liian vaikeaa tälle lukijalle. Olen pettynyt, sillä kuten sanottua, aiemmin lukemistani Peuran kirjoista olen vaikuttunut ja pitänyt, vaikkeivät nekään ole mitään miellyttäviä kirjoja. Mutta niistä on jäänyt mieleen vahva muistijälki ja voimakas lukukokemus. Tämän kirjan sen sijaan pikemminkin haluan unohtaa.

___

Vedenaliset muualla: Kirjamielellä, Tarinauttisen hämärän hetket, Jokken kirjanurkka, Kiiltomato-sivusto.

Jälleen yksi kuittaus TBR90+10-listallani.

22. helmikuuta 2014

Maratonmietteet



Jatketaan nyt vielä hetki torstaisen lukumaratonin parissa. Ensinnäkin: hauskaa oli! Suosittelen kokeilemaan lukumaratonia, jos haluaa pakoraon arjesta, haastetta ja lukemisen iloa. Kokeilu kannattaa: vasta sittenhän voi tietää, sopiiko maraton itselle vai ei. Hyvä idea voi olla myös lyhennetty maraton, vaikkapa 12 tuntia. Tai ihan mikä itselle tuntuu sopivan.

Luin tällä kertaa 7 kirjaa ja yhden novellin, yhteensä 1338 sivua. 24 tunnista käytin lukemiseen 14, muun ajan tein ruokaa, söin, pyykkäsin, päivitin blogia, osallistuin yhteen skypepalaveriin ja nukuin. Tällä kertaa luin tunnin ja noin 50 sivua enemmän kuin viime kesän maratonilla.

Kirjoista 4 oli miesten ja 3 naisten kirjoittamia, novelli naiskirjailijan. Samoin neljä kirjoista oli kotimaisia, yksi Yhdysvalloista, yksi Ranskasta yksi yhdysvaltalais-iranilais-italialainen ja novelli Kanadasta. Varhaisinta tuotantoa edusti Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiili vuodelta 1926, tuoreinta taas Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset, joka ilmestyi 2013 loppuvuodesta. Välissä oli muutama 1950-luvun kirja, loput 2000-luvun alkupuolelta.

Lukuhaasteetkin etenivät hieman. Maailmanvalloitukseni eteni Jakarandapuun lapsien avulla Iraniin, TBR-lista taas lyheni kahden kohdan verran, kun sain lopulta luettua Aamiaisen Tiffanylla ja Langin. Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen nappasin yhden uuden ammatin Nuoren opettajattaren varaventtiilistä (arvannette, minkä). Nobel-voittaja J. M. G. Le Clézion Alkusoitto oli varsinainen haastepotti: se sopi 14 nobelistia-, Vive la France!- ja Ihminen sodassa -haasteisiin.

Olipas taas kivaa! Seuraavan kerran kesällä, luulen.

Mukavaa viikonloppua!

20. helmikuuta 2014

Talvilomailijan lukumaraton alkaa

Hip hei, nyt aloitan lukumaratonin vuosimallia 2014. Silmät ja pääkoppa ovat hyvin levänneet, kirjat valittu pääosin oman hyllyn valikoimista, suihkussa käyty ja kahvikupposet nautiskeltu. Urheilujuhlan tuntua, ilman muuta.



Kirjapino näyttää pääasiassa tältä, mutta muitakin vaihtoehtoja vielä on. Taidan aloittaa vuorokaudenaikaan sopivalla Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla, joka on ollut lukulistallani jo iät ja ajat. Sitten mennään fiiliksen mukaan.

Päivitän maratonin etenemistä tähän postaukseen. Koettakaa pysyä housuissanne, vaikka tietenkin tiedän, että tämä on aivan mahdottoman jännittävää seurattavaa. Näkeehän sen jo Virallisen Lukumaratonseuralaisenkin olotilasta, josta ei adrenaliinia ja hurjaa menoa puutu:



Nyt mennään!

***

Klo 10.00–12.00

Ensimmäinen kirja oli Truman Capoten novellikokoelma Aamiainen Tiffanylla vuodelta 1958. Niminovelli tai pikemminkin pienoisromaani vaikutti suuresti: tarinan kertoo nimettömäksi jäävä nuori kirjailijamies, joka tutustuu toisen maailmansodan aikana erikoiseen naapuriinsa Holly Golightlyyn. Sodanaikainen New York on kiehtova miljöö, ja vaikka Holly jää ikuiseksi arvoitukseksi, hänen kohtaamansa käänteet tekevät tarinasta huikean. Kokoelman kolme novellia Kukkien talo, Timanttikitara ja Joulumuisto ovat sen sijaan jotakuinkin tympeitä, joskin Joulumuistossa on kyllä vahva ja surumielinen tunnelma.

Jotain ihan muuta sitten seuraavaksi. Katsotaan, mikä kirja valikoituu.

Aikaa kulunut: 2 h 10 min, josta lukuaikaa 2 h.
Luettuna: 1 kirja / 175 sivua

***

Klo 12.15–14.20

Toinen luettu kirja oli vuoden 2008 Nobel-voittajan, ranskalais-mauritiuslaisen J.M.G. Le Clézion Alkusoitto (Ritournelle de lai faim, 2008, suomentanut Annikki Suni 2009). Kirja kertoo 1930-luvun Pariisista, nuoren Ethel-tytön kasvusta naiseksi kuohuvalla vuosikymmenellä ja myös sodasta. Todella hieno kirja, kieleltään ja rytmiltään mukanaan vievä, kaunis ja surullinen. Le Cléziota luen ehdottomasti vielä lisää!

Nyt täytyy hieman lounastaa, jotta jaksaa lukea lisää. Ihan mukavasti sujuu lomapäivän vietto ja kirjojen ahminta. Ei valittamista!

Aikaa kulunut: 4 h 30 min, josta lukuaikaa 4 h 5 min.
Luettuna: 2 kirjaa / 353 sivua

***

Klo 15.00–16.00

Lounaan päälle teki mieli hypätä muumien matkaan, joten kolmanneksi kirjaksi valikoitui Tove Janssonin Muumipapan urotyöt (1950, 133 sivua). Muumipappa kirjoittaa muistelmiaan opiksi ja ojennukseksi Muumipeikolle ja tämän tuleville jälkeläisille. Ja melkoinen menneisyys papalla onkin! Lapsuus hemulin pitämässä lastenkodissa, karkaaminen sieltä, keksijä-Fredriksonin ja tämän ystävien Juksun ja Hosulin kohtaaminen, tahmatassut, drontti Edvard, laiva Merenhuiske, Itsevaltiaan 100-vuotisjuhlat, siirtokunnan perustaminen ja eräänä myrskyisenä yönä erään suloisen muumitytön kohtaaminen... Siinä on jo aineksia vaikka millaiseen menestyskirjaan.

Edellisestä lukukerrasta on vuosia aikaa, joten oli ihanaa palata Muumipapan nuoruuteen. Tämä on yksi ehdottomia suosikki-muumejani, edelleen.

Nyt on iltapäiväteen ja pienen suklaatankkauksen vuoro. Sitten jokin uusi kirja kehiin, mutten vielä ollenkaan tiedä, mikä se on...

Aikaa kulunut: 6 h 20 min, josta lukuaikaa 5 h 5 min.
Luettuna: 3 kirjaa / 486 sivua

***

Klo 16.35–18.55

Piti vähän asetella pyykkejäkin kuivumaan, mutta lopulta pääsin neljännen kirjan kimppuun. Tähän väliin valitsin Kjell Westön Langin (2002, 254 sivua). Lang on hieman erilaista Westötä, ja se kertoo romaanikirjailija ja tv-juontaja Christian Langista ja tämän tuhoon tuomitusta suhteesta monimutkaiseen Saritaan. Tarinan kertoo Langin nuoruudenystävä, niin ikään kirjailija, joka katsoo tapahtumia jälkikäteisellä viisaudella ja surumielisyydellä.

Kiinnostava muttei aivan timanttinen tuttavuus suosikkikirjailijaltani. Ei tosiaan ihan tavanomaisinta tyyliä, mutta etenkin näin kerralla ahmaistuna lopulta aika koukuttava ja tunnelmaltaan eheä. Jossain määrin petyin muutamiin teemoihin, jotka tuntuivat hieman väkisin mukaan otetuilta ja siten vain pintaraapaisun saavilta. Mutta ehkä lukukokemus kypsyy ajan kanssa.

Huh, nyt on jo vähän humiseva olo päässä. Taidan pitää pienen tauon ja jatkaa vasta kunnolla levähdettyäni. Nytkään en osaa vielä päättää, mitä nappaan luettavakseni seuraavaksi. Ehkä jonkin hieman lyhyemmän teoksen, veikkaan.

Aikaa kulunut: 9 h 5 min, josta lukuaikaa 7 h 25 min.
Luettuna: 4 kirjaa / 740 sivua

***

Klo 19.25–19.55

Tuli selkeä tarve Munrolle, joten luin Liian paljon onnea -kokoelman (2009, suom. Kristiina Rikman) aloitusnovellin Ulottuvuuksia (36 sivua). Tarina on surullinen ja traaginenkin, mutta jälleen kerran Munro saa sanansa, henkilönsä ja aiheensa aseteltua niin, ettei lukijalle jää lohduttomuus vaan pikemminkin pieni toivonkipinä. Ulottuvuuksia kertoo perhetragediasta ja äidin selviytymisestä, pahuuden ja anteeksiannon teemoista. Karmiva, mutta vaikuttava.

Nyt on aika päivällistankkauksen ja aivojen lepuutuksen. Sitten taas lukuhommiin! Jokohan seuraavalla etapilla menee tuhat sivua rikki?

Kivalta tuntuu, on hyviä kirjoja ja lukemisen iloa!

Aikaa kulunut: 10 tuntia, josta lukuaikaa 7 h 55 min.
Luettuna: 4 kirjaa + 1 novelli / 776 sivua

***

Klo 20.50–22.10

Nyt alkaa selvästi jo vauhti ja olotila hiipumaan. Menin sitten kaiken kruunuksi valitsemaan seuraavaksi kirjaksi Markku Pääskysen Vihan päivän (2006, 117 s.), raadollisen kertomuksen masennuksesta ja säpäleiksi menevästä perheestä. Tämä kirja mainittiin Hesarissa, Tiina Raevaaran Laukaisua käsittelevässä kritiikissä, ja pakkohan se oli kirjastosta ottaa mukaan. Onneksi otin. Vaikka teos on kamala, se on hirveän hyvä. Se kuvaa jossain määrin tuttuja mielen aallokoita, hetkiä, jotka voin tunnistaa. Ja kaikki johtaa pahempaan kuin saattoi pelätä.

Haudutan vielä kupin teetä ja pohdin tarkkaan, minkä kirjan valitsen yötä vasten luettavaksi. En mitään yhtä raskasta. Ehkä yksi Munron novelli ensin?

Aikaa kulunut: 12 tuntia 15 minuuttia, josta lukuaikaa 9 h 15 min.
Luettuna: 5 kirjaa + 1 novelli / 893 sivua

***

Klo 22.30–00.15

Illan viimeisenä kirjana aloitin Sahar Delijanin Jakarandapuun lapsia. 1980-luvun kuohuvaan Iraniin sukeltava sukutarina ei ole vetävin mahdollinen, mutta niin vain lukaisin kirjan ensimmäiset 161 sivua vajaassa kahdessa tunnissa. Tarina ei vielä aivan vakuuta, mutta onhan sitä vielä 120 sivua jäljellä. Ne jäävät kyllä suosiolla aamuun, sillä nyt alkaa uni painaa maratoonaajan silmiä. Bis morgen!

Aikaa kulunut: 14 h 15 min, josta lukuaikaa 11 tuntia.

***

Klo 7–10

Huhhuh! Maraton saatu kunnialla maaliviivan yli! Heräsin aikaisin, jotta ehtisin vielä lukea kunnolla ennen maratonajan päättymistä. Ja hyvin ehdinkin. Sain loppuun Jakarandapuun lapset, joka ei valitettavasti ollut kovin kummoinen lukukokemus. Suuria tunteita ja dramaattisia tapahtumia, mutta ei iskenyt ei.

Iranista poistuttuani aikaa oli vielä hyvin jäljellä, joten tartuin ystävältäni joululahjaksi saamaani Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiiliin (1926, 160 sivua), joka osoittautui erinomaisen hauskaksi ja näpsäkäksi kirjaksi 1920-luvun nuoren naisopettajan ensimmäisestä työvuodesta.

Olo on kaikkensa antanut ja pöhnäinen. Mutta ei se mitään. Kolmanneksi viimeinen lomapäivä meneillään ja kaikenmoista epäkirjallista puuhaa tekeillä, joten jostain varmaankin löytyy energiaa myös maratoninjälkeiseen elämään. Palaan aiheeseen vielä myöhemmin, mutta juuri nyt täytyy ottaa pieni lepotauko. Kiitos kannustusjoukoille!

Aikaa kulunut: 24 tuntia, josta lukuaikaa 14 tuntia.
Luettuna: 7 kirjaa + 1 novelli / 1338 sivua.

18. helmikuuta 2014

Talviloman lukumaraton torstaina



Ihana, odotettu talviloma alkoi ja kestää koko tämän viikon. Kiitos suomalainen koululaitos! On ollut mahtavaa laahustaa pitkin kämppää verkkareissa, lukea ja hengailla. Jätin kaikki työasiat töihin, enkä todellakaan aio tehdä minkään valtakunnan töitä tämän viikon aikana.

Sen sijaan ajattelin haastaa itseni jälleen lukumaratonille tämän viikon torstaina. Viime kesänä osallistuin kirjabloggaajien yhteiseen lukumaratoniin, jonka suoritin osin junassa. Se oli varsin hauskaa. Ihka ensimmäistä kertaa maratoonasin kesällä 2012.

Lukumaratonin idea on aika simppeli: lue vuorokaudessa niin paljon kuin ehdit ja jaksat. Muitakin versioita voisi ilman muuta kehitellä, mutta itse jatkanen tätä hyväksi havaittua tyyliä. Jotkut eivät pidä lukumaratonin ideasta, mutta onneksi lukea voi juuri sillä tyylillä, joka itseä miellyttää. Tai jättää lukematta.

Kahdella edellisellä kerralla olen lukenut vajaat 10 kirjaa + novelleja ja noin 1300 sivua. Katsotaan, miten tällä kertaa käy. En ole vielä tehnyt varsinaista maratonkirjapinoa, mutta osa kuvan kirjoista päätynee siihen. Otan mielelläni myös vastaan vinkkejä siitä, mitä kirjoja lukumaratonilla kannattaisi ehkä lukea. Teen kirjastoreissun vielä keskiviikkona.

Aloittelen torstaina aamupäivällä, kunhan olen herännyt ja tankannut riittävästi. Siitä homma jatkuu sitten 24 seuraavaa tuntia perjantaihin.

Ja jos joku innostuu lähtemään kanssamaratoonaajaksi, en suinkaan pane sitä pahakseni!

17. helmikuuta 2014

Doris Lessing: Viides lapsi



Doris Lessing: Viides lapsi
Suomentaja: Heidi Järvenpää
Kansi: ?
Otava 2009 (1. painos 1989)
160 s.
The Fifth Child (1988)

Kirjastosta.


David ja Harriet tietävät ensi silmäyksellä olevansa toisilleen tarkoitetut. He tapaavat firman juhlissa ja yhteinen tie ja tulevaisuus on sillä selvä: naimisiin, iso ja viihtyisä talo, paljon lapsia. Vasten modernisoituvan ja vapaamielistyvän aikansa normeja Lovattit haluavat keskittyä siihen, mikä heidän mielestään on elämän perusta – perhe.

Suuri talo työmatkan päässä Lontoosta on unelmien täyttymys nuorelle parille, vaikka he tajuavat jo kauppoja tehdessään, ettei heillä ole siihen oikeastaan varaa. David on vakavaraisesta suvusta ja hänen isänsä James alkaakin tukea Lovatteja monin tavoin. Kun lapsia sitten alkaa syntyä varsin tiuhaan tahtiin, niin taloudellinen kuin henkinenkin tuki ovat tarpeen. Luke, Helen, Jane ja Paul ovat suloisia lapsia, rakkaudella odotettuja ja sampanjalla syntymässään voideltuja, ja iso talo täytyy aika ajoin sukulaisten iloisista äänistä, elämästä ja tunteista. Harriet saa lastenhoitoapua äidiltään Dorothylta ja James muistaa perhettä säännöllisesti isolla shekillä.

Mutta sitten sattuu vahinko, ja Harriet tulee viidennen kerran raskaaksi, vaikka muuta suunniteltiin. Jo raskausaika on erilainen kuin aiemmin: kohdussa kasvaa selvästi isompi lapsi, joka tuntuu raatelevan äitinsä sisältäpäin. Vain vaivoin hankitut rauhoittavat lääkkeet suovat Harrietille pienen levon. Onneksi synnytys käynnistyy etuajassa, lopulta.

Syntyy viides lapsi, Ben, joka on aivan erilainen kuin kaikki muut.

Benin syntymän jälkeen mikään ei ole ennallaan. Harrietin ja Davidin suhde joutuu koetukselle, iso talo hiljenee vähitellen, perheen muut lapset jäävät erityisen pikkuveljen varjoon. Alkaa epäilys monesta asiasta: yhteiskunnasta, erilaisuuden kohtaamisesta, väkivallasta, etiikasta, äidinrakkaudesta, oikeutuksesta.

Miten kohdata niin suuri erilaisuus, miten ymmärtää sitä, kun ymmärrys on totuttujen moraalikoodien mukaan mahdotonta?

Olen hullaantunut Doris Lessingiin, myönnettäköön se nyt. Luin vasta hänen esikoisteoksensa Ruoho laulaa, joka oli voimakas, mieleenpainuva ja syvälle vaikuttava lukukokemus. Viides lapsi on kirjoitettu lähes 40 vuotta esikoista myöhemmin, se on tarkkaan hiottu, tiivistetty ja väkevä. Yhtä lailla kuin esikoinenkin se kuvaa kiellettyjä tunteita, aiheita, joista ei saisi ääneen puhua.

Viides lapsi on ristiriitojen, vastakohtaisuuksien ja kontrastien kirja. Harrietin ja Davidin elämä on liiankin hyvää, liian idyllistä ja omahyväistä. He saavat paljon – sellaistakin, mitä eivät suoranaisesti ansaitse. He eivät ole pahoja ihmisiä, ainoastaan omien unelmiensa ja periaatteidensa sokaisemia. Heillä on valtava halu kapinoida omaa aikaansa vastaan aseenaan sovinnaisuus ja eräänlainen universaali hyveellisyys: he haluavat vain onnellisen suurperheen, se on ainoa, mitä he haluavat. Ja juuri tähän onni kompastuu, omaan mahdottomuuteensa.

Sillä ei elämää voi kirjoittaa ennalta, ei voi päättää haluavansa onnea ja rakkautta. Jälkeläisilleen voi antaa geeninsä ja kasvuympäristön, mutta lopulta kyse on aina sattumasta, vahingosta, pienestä säröstä. Beniin henkilöityy kontrolloimattomuus ja määrittelemättömyys. Hän on kaikkien kategorioiden ulkopuolella, eikä hän tunne rajoja. Tätä ei määrittelyistä elävä perhe voi kestää.

Kiinnostava on myös yhteiskunnan asenne. Lovattit jäävät yksin: perhelääkäri ei sinänsä löydä Benistä vikaa, koulu ei tue muttei myöskään rankaise (vaikkei Ben opi kunnolla edes lukemaan ja kirjoittamaan), viranomaiset pysyvät poissa. Tuntuu kuin perhe tipahtaisi viidennen lapsensa myötä jonkinlaiseen kaninkoloon, pois näköpiiristä ja rekistereistä. Voisiko se tänä päivänä olla mahdollista?

Lähisuku kyllä näkee ongelman ja huolestuu, mutta tuki, jota sukulaiset tarjoavat, ei ole sitä, mitä etenkään Harriet haluaa. Niinpä talo vähitellen autioituu, yhteydenpito hyytyy ja lakkaa kokonaan. Sosiaalisuudesta, yhteisöllisyydestä ja kiintymyksestä polttoaineensa saanut perhe hajoaa.

Ihailen, kuinka Doris Lessing saa kirjoitettua näin lyhyeen mittaan niin monta kiinnostavaa teemaa ilman, että niistä jäisi pintaraapaisun maku. Viides lapsi on taidonnäyte, puheenvuoro ja näkökulma, joka saa lukijan pohtimaan omaa suhtautumistaan erilaisuuteen, perhesiteisiin, äitiyteen ja ihanteisiin.

Miksi ymmärrämme maailman nimenomaan kategorioiden ja luokittelun kautta? Miksi kategorioihin sopimaton on uhka, miksi koemme sen niin? Miksi ihanteemme ja periaatteemme ovat lopulta niin haavoittuvaisia, yhdestä puhalluksesta horjuvia?

____

Viidennestä lapsesta on kirjoitettu monessa blogissa. Tässä muutama linkki: Miia/Komas linja, Hanna/Kirjainten virrassa, Sara/Saran kirjat, Karoliina/Kirjava kammari, Susa/Järjellä ja tunteella, Zephyr/Kirjanurkkaus, Katri/La petite lectrice

Osallistun kirjalla 14 nobelistia -haasteeseen.

16. helmikuuta 2014

Marguerite Duras: Rakastaja



Marguerite Duras: Rakastaja
Suomentaja: Jukka Mannerkorpi
Kansi: Kauko Allén
Otava 1987 (1. painos 1985)
121 s.
L'Amant (1984)

Kierrätyskirja.


Viisitoista ja puoli vuotta vanha silkkimekkoinen siirtolaisperheen tytär ylittää lossilla Mekong-jokea, kun hän kohtaa limusiinissaan matkustavan miehen. Mies on yli vuosikymmenen tyttöä vanhempi, aikuinen ja kiinalainen. On selvää, että tyttö ja mies päätyvät yhteen – mitä muutakaan he voisivat?

Seuraa intohimon täyteinen ja kaikkia sovinnaisuuden sääntöjä rikkova suhde, joka kasvattaa ja muuttaa epäsuhtaista paria peruuttamattomasti ja järkyttää seurapiirejä perustuksiaan myöten. Tytön perhe on jo muutenkin matkalla syöksykierteeseen: isä on kuollut, äiti konkurssin partaalla, isoveli väkivaltainen ja tunteeton, pikkuveli liian heikko. Opettajataräidin häpeäksi tyttö ei suostu niihin ranskalaisnaisen muotteihin, jotka tälle on suunniteltu ja tarkoitettu.

Tietenkin suhde on tuhoon tuomittu.

Mutta intohimoa se vain kasvattaa.


Marguerite Durasin Rakastaja on kiihkeä, tempoileva ja hyökkäävä lukukokemus. Lyhyin kappalein Duras kuvaa omaelämäkerrallisia keinoja käyttäen 1930-luvulla Ranskan Indokiinassa kokemansa suhteen ja sen vaikutukset myöhempään elämäänsä. Lukijaa hengästyttää, eikä Duras anna armoa: teksti ei anna taukoja eikä pehmennä mitään.

Rakastaja on myös paljon muuta kuin rakkaustarina ja eroottinen seikkailu. Se on kuvaus säpäleiksi menevästä perheestä, jonka jäsenet eivät osaa tai halua kohdata toisiaan, se on tarina yhden despoottisen ihmisen vallasta läheistensä yli, se kertoo heikosta, murtuvasta äidistä ja tytöstä, joka ei kasva sellaiseksi naiseksi, joka hänestä halutaan tehdä.

Kirja kuvaa 1930-luvun siirtomaa-aikaa Aasiassa, kulttuurien yhteentörmäystä ja yhteensulautumista, eroja ja yhtäläisyyksiä. Tytön ja rakastajan kautta kuvataan sekä sukupuolia että yhteiskuntaluokkia: sosiaalisesti mahdoton on ehdottoman mahdotonta etenkin yläluokalle, jonka toimia ei varallisuus tai muut resurssit muuten estä. Sen sijaan sosiaalisten normien häkki on sitäkin paksummin kalterein ympäröity. Myös silloin, kun varallisuus on jo mennyttä ja asema kolhittu.

Tarina ja kerronta tempoilee eteenpäin, eikä anna helpotusta lukijalle. Rakastaja on yhtä aikaa nuori ja kypsä, kokematon ja kaiken nähnyt. Ajat, kokemukset ja muistot sekoittuvat, ja se, mistä kirja lopulta kertoo, jää lukijan itsensä päätettäväksi.

En edelleenkään tiedä, pidinkö tästä kirjasta. Mutta vaikuttava se on, kokonainen ja hallittu, elämänkokemuksella kirjoitettu, kaikkensa antanut.

____

Muualla luettua ja koettua: Mia/Kirjojen lumo, essielina/Sabinan knalli, Marile/1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Osallistun kirjalla Vive la France! -haasteeseen.

15. helmikuuta 2014

Toni Morrison: Koti



Toni Morrison: Koti
Suomentaja: Seppo Loponen
Kansi: Markko Taina
Tammi 2014
133 s.
Home (2012)

Arvostelukappale.


Frank on Korean sodan veteraani, henkisesti ja fyysisesti sodan raatelema nuori mies, joka karkaa sairaalasta saatuaan sisartaan koskevan huolestuttavan kirjeen. Sisko Cee on vaarassa, ja Frank, joka on koko ikänsä suojellut pikkusisartaan, lähtee jälleen apuun. Hän on luvannut itselleen, ettei enää palaisi paikkaan, jossa joutui kasvamaan: georgialainen pikkukaupunki ja perhe, jossa Frank ja Cee lapsuutensa viettivät, eivät olleet hyviä tai kaipaamisen ja paluun arvoisia. Mutta siskon vuoksi on mentävä.

Cee on päätynyt hyväuskoisena ja vietävissä olevana ensin huonoihin naimisiin ja hulttiomiehensä karattua vielä huonompaan tilanteeseen: töihin rotuhygieniasta turhankin kiinnostuneen lääkärin avustajaksi. Hyväksikäyttö, jonka kohteeksi Cee on elämässään ehtinyt joutua, on niin monitasoista, että vaaditaan lopulta koko yhteisö häntä siitä pelastamaan. Hoiva on voimakasta, muttei ylenpalttisen hellivää. Sitä seuratessaan myös Frank alkaa vähitellen päästä kiinni omiin haamuihinsa. Menneisyys on voitettavissa. Koti voi löytyä kodittomallekin.

Toni Morrisonin uusin teos Koti on tiivis ja vahva. Kirjan sivumäärä on pieni, mutta tarina suuri. Se käsittää niin sodan kauheuden yksilön silmin koettuna, sodanjälkeisen tyhjyyden, ankeat perheolot, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden sekä sisarusrakkauden ja yhteisön voiman.

Frankin painiskelu sodan aiheuttamien painajaisten kanssa on jäytävää luettavaa. Korean sota ei aiheena ole mitenkään ylenpalttisesti kirjallisuudessa käsitelty. Frankin kohtalo lienee varsin tyypillinen ja siksikin surullinen: vaatimattomista lähtökohdista peräisin oleva nuori mies värvätään armeijaan ja lähetetään toiselle puolen maailmaa sotimaan sotaa, jonka merkitys ja tarkoitus jää hänelle hämäräksi. Sodassa hän menettää niin ystävänsä kuin oman kunniansa. Sotakokemusten varjo on pitkä ja niitä valotetaan sekä Frankin omasta että hänen tarmokkaan naisystävänsä Lilyn näkökulmasta, jolloin kokonaisuus rakentuu eheäksi.

Toisaalta Ceen kokemukset saavat lukijan pyörittelemään päätään ja toivomaan, että hänen tapaisiaan hyväuskoisia ja itsetunnoltaan heikkoja tyttöjä ja naisia olisi joku tukemassa. Cee joutuu kärsimään syntyperästään, eikä häneen satsata juuri mitään. Pahoja kokemuksia ehtii kertyä, ennen kuin yhteisön voima alkaa kantaa ja nostaa tytön jälleen kiinni elämän reunaan.

Morrison on koonnut kirjaansa suuria teemoja, mutta kokonaisuus pysyy silti lähestyttävänä ja hallittuna. Kirjailija on tällä kertaa varsin armollinen: pahuutta on sekä ihmisen itsensä aiheuttamana että  ulkopuolelta tulevana, mutta vähitellen sen yli on mahdollista päästä ja saada armahdus – oli paine sitten oman pään sisäistä tai muiden osoittamaa. Se on helpottavaa. Lopulta.

Tarinan henkilöistä etenkin Frank jää mieleen. Olen pohdiskellut aika paljon sodan yksilölle aiheuttamia kokemuksia luettuani viime syksynä Ville Kivimäen vaikuttavan Murtuneet mielet. Frank on esimerkki miehestä, joka joutuu sotaan, kun ei muutakaan voi, joutuu pohtimaan sotaa, jota ei ymmärrä, menettää paljon, eikä saa vastineeksi muuta kuin pään sisäisen jatkuvan kauhun ja itseinhon. Ja kuitenkin, kaikesta huolimatta, hän selviää. Jokaisen päivän, aamusta iltaan, vähitellen eteenpäin.

Näkisin, että Morrison antaa lukijalle Kodin kautta toivoa. Hän valaa uskoa siihen, että ihminen voi selvitä paljosta menettämättä itseään. Ihminen voi aina löytää takaisin kotiin. Ja se on suuri lupaus.

____

Kirjapolkuni-blogin bleue viehättyi kirjasta suuresti. Jarkko Perttula kuvaa sitä ilmiömäiseksi. Magentabooksin Marika olisi kaivannut jotain lisää.


Osallistun kirjalla haasteisiin 14 nobelistia (Morrison palkittiin Nobelilla vuonna 1993) ja Ihminen sodassa (Sodan liepeillä).

12. helmikuuta 2014

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi



Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi
Suomentaja: Tarja Härkönen
Kansi: Leena Kilpi
Tammi 1999
151 s.
El año del diluvio (1992)

Kirjastosta.


1950-luvun Kataloniassa eletään sisällissodan ja toisen maailmansodan muistojen varjossa. San Ubaldon kylä on pieni, ulkomaailmalta lähes unohtunut paikka, jonne luostarin nunnat suunnittelevat uutta vanhainkotia. Rahoituksen kanssa on pulmaa, ja vastikään abbedissaksi nimetty sisar Consuelo päättää kääntyä kylän suurmaanomistajan don Augusto Aixelàn puoleen. Nunna saapuu kartanoon ja tutustuu sen omalaatuiseen ja voimakastahtoiseen isäntään sekä tämän palveluskuntaan. 

Kuten ihminen ei voi estää rankkasadetta, myrskyä tai tulvaa, on hän usein liian pieni itseään suurempien tunteiden äärellä. Sisar Consuelo ja don Augusto löytävät yhteyden, jollaista kumpikaan ei ollut valmistautunut kokemaan. Tiellä on kuitenkin huomattavasti muutakin kuin sisar Consuelon nunnanlupaus. Alueella on levottomia sissijoukkoja, joita kansalliskaarti jahtaa, eikä koskaan kai voi tietää toisesta kaikkea. Rauhalliseen luostarielämään – joskin myös sairaanhoidon kaikkiin puoliin – tottunut nunna joutuu kohtaamaan maailman, jota luostarin muurien sisäpuolella ei ole.

Eduardo Mendozan Tulvan vuosi on kepeä mutta merkityksillä ladattu pieni kirja. Se on sekä rakkaustarina, uskonkriisi että yhteiskunnallinen kommentti. Kirjan henkilöt uppoutuvat tarinan sisään: he puhuvat paljon, mutta dialogeja ei ole eroteltu rivein tai välimerkein, vaan koko tarina kerrotaan samoin. Tämä vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta.

Kirja on haikea ja surumielinen, mutta mukana on myös ripaus piikikästä huumoria ja kritiikkiä. Yhteiskunnan lait saavat syrjäisessä vuoristokylässä aivan uuden merkityksen, etenkin kun eletään sotienjälkeistä Francon aikaa. Samalla moderni maailma ujuttaa lonkeronsa vuosisataisen luostariperinteen sisään ja muuttaa sekä järjestelmää että siinä eläviä ihmisiä. Sisar Consuelo on kaikkea muuta kuin alistuva nunna, hän on tehokas ja järjestelmällinen johtaja, ajatusmaailmaltaan ja uskoltaankin monin tavoin modernin ja liberaalin oloinen. Hän ei myöskään pelkää maailmaa.

Ihastuin Katalonian maisemiin, joita Tulvan vuosi kuvaa. Luonnonilmiöt ovat ihmisen tavoittamattomissa kuten ovat myös yhteiskunnan monet tasot – etenkin diktatuurissa elettäessä. Ja kuinka usein lopulta hallitsemme itsemme ja oman elämämme, saati tunteemme? Sisar Consuelo kokee asioita, joihin ei ole valmis, mutta kohtaa myös pettymykset ja uhkat rauhallisesti. Ja vaikka on nunna, hän ei perustele asioita pelkästään "Herran haltuun" -mentaliteetilla, vaan analysoi ja pyrkii ymmärtämään itseään, muita ja maailmaa.

Lukukokemus oli miellyttävä, mutta jollain tapaa etäinen. Uskon kirjan unohtuvan vähitellen kokonaan, vaikka sen lukeminen mukavaa olikin. Jossain määrin en jaksanut vaivautua lukemaan yhtään syvemmältä, ja luulenkin, etten siksi tavoittanut kaikkea sitä, minkä tarina olisi voinut kertoa. 

____

Tulvan vuosi on luettu myös Nannan kirjakimarassa.
Osallistun kirjalla ¡Hola! español -haasteeseen.

9. helmikuuta 2014

Teemu Keskisarja: Viipuri 1918



Teemu Keskisarja: Viipuri 1918
Siltala 2013
406 s.


Arvostelukappale.


Viipurin merkitys Suomen sisälllissodan tapahtumapaikkana on olennainen. Usein tärkeimmäksi kaupungiksi nostetaan Tampere, mutta Viipurissa koettiin yhtä lailla tärkeitä ja traagisia hetkiä. Rintama pysytteli pitkään lähellä kaupunkia ja sodan aikana siellä koettiin kaikenvärisen terrorin julma ja järjetön kosketus.

Teemu Keskisarja alkaa vähitellen nousta mielessäni kotimaisten historiantutkijoiden ja -kirjoittajien ehdottomaan kärkeen. Hän kirjoittaa kiinnostavista aiheista, tekee kattavaa taustatyötä, vakuuttaa tyylillään ja saa lukijan kiinnostumaan sellaisesta, johon on aiemmin suhtautunut ennakkoluuloisesti.

Keskisarja kuljettaa taitavasti sekä yleisempää näkökulmaa ja laajempia kokonaisuuksia että yksittäisiä henkilöitä ja elämänkohtaloita. Tämä ratkaisu luo kokonaisuuden, jossa on värejä, sävyjä ja toisensa lomittavia tasoja. Etenkin näin vaikeassa aiheessa kuin Suomen sisällissota tällainen laaja ja kiihkoton mutta syvälle pureutuva näkökulma on valttia.

Viipuri 1918 on yhtä aikaa kylmäävä ja ahdistava mutta silti tyyni. Viipuri oli liikenteen ja aselastien solmukohta, pakoon lähteneiden punaisten ohikulkupaikka ja lopulta valkoisten voitonmerkki. Talvikuukausina taisteluja käytiin parinkymmenen kilometrin päässä kaupungista, ja vaikka sota vei voimia, kaupunki tarjosi paikka paikoin huvittelumahdollisuuksia sotaväsymyksestä kärsiville. Keskisarja tuo esiin punaisten joukkojen ongelmakohtia, joista yksi merkittävin oli joukkojen sekava koostumus ja turhan voimakas "demokratia", joka johti siihen, ettei ylempien käskyjä aina noudatettu kuten sodankäynti edellyttää.

Samalla kuvataan ylemmän valkoisen sodanjohdon kiemuroita ja sisällissodan monimutkaisuutta. Siinä missä Keskisarja liikkuu suvereenisti yleisellä linjalla, hän tarjoaa myös yksittäisten henkilöiden kokemuksia. Viipurin kaduilla ja rintaman pakkasissa kohdataan monia henkilöitä, joista osa vain vilahtaa kirjassa jonkin, pääsääntöisesti traagisen, sattuman tai tapahtuman vuoksi ja osa muodostaa keskeisen rangan koko kirjalle. Esimerkiksi turkulainen sanomalehtimies ja tummanpunainen Gunnar Mörn ja tämän kohtalo kertoo omalla tavallaan hyvin surullisen tarinan aatteiden repimästä Suomesta. Keskisarja on käyttänyt ns. virallisten arkistolähteiden lisäksi monipuolisesti kirjeitä, muistelmia ja muistitietoa kuvatessaan sodan vaikutusta, merkityksiä ja kokemuksia.

Jälleen kerran huomaan etääntyneeni kovasti aktiivisesta historiatietoisuudesta, jos minulla sellaista on koskaan ollutkaan. En esimerkiksi muista juuri kuulleeni kirjan kuvaamista Viipurin vallien tapahtumista eli Suomen historian tiettävästi suurimmasta joukkoteloituksesta, joka tapahtui 29. huhtikuuta ja jossa tapettiin yli 200 ihmistä. Tarkoituksena oli tappaa Viipurissa olleita venäläisiä, mutta joukossa oli melkein ketä tahansa: lapsia, naisia, siviilejä, suomalaisia, puolalaisia ja valkoisia – koko kuvio tuntuu niin järjettömältä, ettei sitä lukiessa voinut kuin pyöritellä päätään.

Viipuri 1918 on kattava, monipuolinen ja antoisa lukukokemus. Se saa pohtimaan sodankäyntiä, sisällissodan problematiikkaa, uhoa, ihmismielen kiemuroita ja kokemusten moninaisuutta. Kirjaa kuvittavat vaikuttavat valokuvat ja kansia koristavat Viipurin kartat. Kirja on muutenkin fyysisiltä ominaisuuksiltaan kiitettävän tarkkaan harkittu ja tyylikäs. Tällaista historiantutkimusta lukee mielellään, vaikka aihe raatelee syvältä.

___

Kirjasta on kirjoittanut myös Amma.

Ylenen tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteessa vääpeliksi.

Vuosi kuvina – Helmikuu 2014

Minut haastettiin jo loppusyksystä osallistumaan Vuosi kuvina -haasteeseen (kiitos, Sara). Päätin odottaa haasteen aloittamista uuteen kotiin muuttamiseen saakka. Tuntui hauskalta idealta kuvata ensimmäinen vuosi uudessa kodissa – ja vieläpä koko ajan rakentuvalla ja muuttuvalla alueella. Toivottavasti tämä pieni panokseni dokumentoi omalta osaltaan Jätkäsaaren kehitystä. Se on ollut ja tulee olemaan hurjaa.




Vesi kuuluu keskeisesti tänne. Tuuli on myös navakka, kauniinakin päivänä.




Rosoista ja keskeneräistä pintaa pitkin näkee Lauttasaareen. Uusi ja vanha yhdessä – liitto tuntuu toimivan.




Kaupunki ja meri kohtaavat. Minusta tuntuu, että kuulun juuri tänne.

6. helmikuuta 2014

Lyhyehköjä päiviä



Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä
Suomentaja: Anne Mäkelä
Kansi: Kim Söderström
LURRA Editions 2013
256 s.
Kürzere Tage (2009)


Arvostelukappale.


Stuttgartissa on eräs katu, Constantinstrasse, jonka varrella talot ovat vanhoja ja huolella hoidettuja. Alue vetää puoleensa ylempää keskiluokkaa, vauraita ja hyvinvoivia ydinperheitä sekä uratykkejä. Kadun asukkaisiin kuuluvat antroposofiaa kasvatuksessaan käyttävä mutta ahkerasti mielialalääkepurkilla käyvä kotiäiti Judith kahden poikansa ja professorimiehensä kanssa, uraäiti Leonie tyttärineen – perheen isä on niin paljon töissä, ettei häntä voi aina perheen kokoonpanoon laskea –, vanha lapseton, paljon kokenut pariskunta Luise ja Wenzel, nuori, olemattomasta vanhemmuudesta kärsivä Marco sekä monia muita. Heidän tiensä kohtaavat pihalla, puistossa ja turkkilaisen siirtolaisen omistamassa pikkuputiikissa, jossa hedelmät maksavat paljon mutta tuovat tunteen elämänhallinnasta ja turvatusta yhteiskunnallisesta asemasta.

Päivät seuraavat toisiaan ulkoisesti hyvinvoivassa ja puitteiltaan moitteettomassa elämässä ja arjessa. Rutiinit rakentuvat päiväkodin, työpaikan, leikkipuiston, kodin ja kadun välille. Siinä missä yksi lahjoo lapset pitkän päivän jälkeen hiljaiseksi karkilla, toinen keskittää kaiken voimansa mahdollistaakseen luonnonmukaisen ja kokonaisvaltaisen elämän – jonka reunan takana on pelko rikkonaisen menneisyyden palaamisesta. Näennäisen tasainen pinta rikkontuu huomaamatta pienistä kolhuista, ja asiat saavat uusia mittasuhteita säröjen levitessä yhä laajemmalle.

Anna Katharina Hahnin Lyhyehköjä päiviä on vaativa ja röyhkeä kirja. Se ei pyytele lukijalta anteeksi, vaan painaa päälle, pakottaa olemaan tarkkana, eikä siltikään anna lopulta vapautusta. Eri henkilöiden näkökulmien vaihdellessa siloteltu elämä Constantinstrassella, siihen johtaneet asiat ja sen muodostamat kuviot ja tapahtumaketjut alkavat saada uusia puolia. Kaiken voi kääntää ympäri, kaikkea voi vilkaista vielä toiseltakin puolen. Ja se puoli on usein ruma.

Kirjan henkilöt ovat ristiriitaisia. Judith rimpuilee eroon epävakaista nuoruudenkokemuksistaan, köyhyydestä, mielenterveyden säröistä ja ihmissuhteista panostamalla lastenkasvatukseen steinerilaisin metodein. Epävarmuus on kuitenkin käsin kosketeltavaa, eikä Judith osaa tai voi päättää, onko hän valintoihinsa tyytyväinen. Leonie taas on itsevarma, mutta jatkuvat ristipaineen stressaama nainen, joka tahtoisi enemmän niin uraltaan, perheltään kuin puolisoltaan. Ulospäin hän saattaa näyttää täydelliseltä, muttei itse pidä itseään sellaisena. Luise ja Wenzel ovat olleet yhdessä vuosikymmeniä, ja vaikka kaiken luulisi olevan lähes itsestäänselvää, loplta oikeastaan mikään ei ole.

Lyhyehköjä päiviä on aikajänteeltään terävä ja tiivis. Sen näkökulmat vaihtelevat ja laajentavat tarkkailukulmaa. Kieli kuljettaa kertomusta, mutta samalla se haastaa lukijan. Virkkeet ovat paikoin pitkiä ja monimutkaisia, ja niiden äärelle on pakko pysähtyä ymmärtääkseen, mitä Hahn haluaa lukijalle kertoa. Aina se ei avaudu, vaikka kohdan tankkaisi muutamaankin kertaan.

Kirja ei imaise mukaansa, sillä vaikka se on intensiivinen, se myös etäännyttää. Tuntuu, kuin lukijaa ei edes haluttaisi aivan lähelle – ei, vaikka tarina nimenomaan pyrkii osoittamaan, kuinka virheet, säröt ja suoranainen rumuus ovat meitä kaikkia lähellä, aivan pinnan alla tai nurkan takana, heti seuraavassa hetkessä.

Henkilöt eivät ole erityisen miellyttäviä, mutta aitoja he ovat. Monine kasvoineen, väärine valintoineen, epärationaalisine tekoineen, hallitsemattomine tunteineen. Hahn näyttää ihmisluonnon lähes koko kaaren, ennen kaikkea negatiivisen puolen. Sen, minkä niin epätoivoisesti yritämme useimmiten peittää – vielä useammin siinä epäonnistuen.

____

Kirjan on lukenut myös Arja. Savon Sanomien arvostelu täällä.

5. helmikuuta 2014

Doris Lessing: Ruoho laulaa



Doris Lessing: Ruoho laulaa
Suomentaja: Eva Siikarla
Kansi: Markko Taina
Tammi 2007 (1. painos Kirjayhtymä 1978)
281 s.
The Grass Is Singing (1950)

Kirjakauppaostos.


Kaikki alkaa ja päättyy kuolemaan.

Itsellistä elämää pitkään viettänyt, eteläisessä Afrikassa asuva brittisiirtolaisten tytär Mary sattuu kuulemaan vahingossa tuttaviensa käymän keskustelun, jossa hänen elämänvalintansa asetetaan kyseenalaisiksi. Häntä ei pidetään avioliittoon sopivana tyyppinä. Mary hätkähtää ja määrätietoisena ihmisenä häneltä ei mene kauaakaan löytää itselleen sulhanen. Richard "Dick" Turner on ahkera maanviljelijä, yritteliäs ja periksiantamaton. Mary ja Dick avioituvat ja muuttavat Dickin syrjäiselle maatilalle.

Kaupunkilaisnaiselle maaseutu on pelättyäkin ankarampi. Dick ei yrityksistään huolimatta menesty, vaan pellot pysyvät kitukasvuisina, sadekaudet ja kuivuus piiskaavat ja yksinäisyys kalvaa etenkin Marya, joka on tottunut sosiaalisesti vilkkaaseen elämään, jota kykenee itse säätelemään. Mary ei tule toimeen Dickin palkollisten kanssa, vaan palvelusväki tulee ja menee. Kunnes lopulta palvelijaksi palkataan pistäväkatseinen Moses.

Doris Lessingin Ruoho laulaa on odottanut lukuvuoroaan kauan. Se on alelöytö jostain muutaman vuoden takaa ja se on aika ajoin tuijotellut minua hyllystä. Nyt tartuin siihen, ja mitä löysinkään.

Tähän saakka minulle lukematon Lessing yllätti. Kirja iski suoraan sisuksiin. Kovaa. Ruoho laulaa on upea, monisävyinen, voimakas ja koskettava teos. Se kertoo epäonnistuneesta avioliitosta, ihmisten kyvyttömyydestä kohdata toisiaan ja tulla toimeen itsensä kanssa ja se on yksi vaikuttavimmista masennuksen kuvauksista, joita olen koskaan lukenut. Mary Turner vaipuu hitaasti mutta varmasti hyvin syviin vesiin – eikä nouse sieltä enää. Lukijan kurkkua kuristaa.

Sen lisäksi, että kertoo yksilön kamppailusta vääränlaisissa olosuhteissa, Ruoho laulaa on kertomus siirtomaapolitiikasta ja rotusorrosta. Se kertoo ennakkoluuloista, syvällä versoavista oletuksista ja tabuista, joiden voima on mittaamaton. 2010-luvun ihmiselle 1900-luvun alkupuolen ajatusmaailma ja yhteiskunnallinen rakenne on kaukainen mutta pelottavalla tavalla tuttu. Jotain on säilynyt, valitettavasti, eikä aika tai ihminen ole muuttunut niin paljon kuin haluaisimme uskoa. Tai ainakin toivottavasti haluamme.

En voi riittävästi korostaa, kuinka suuren vaikutuksen Doris Lessing minuun tällä esikoiskirjallaan teki. Olen pöllämystynyt, hämmentynyt ja ihastuksissani. Lessing kirjoittaa kuulaasti, kauniisti ja sydämeenkäyvästi olematta piiruakaan selittelevä, alleviivaava tai yksinkertaistava. Tarina on vahva, henkilöt eläviä, tunnelma käsinkosketeltava. Tätä on hyvä kirjallisuus. Tällaista on onni saada lukea.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Vaikka lienen myöhäisherännäinen Lessingin suhteen, mitään ei ole menetetty. Viime syksynä kuolleen kirjailijan tuotanto tulee taatusti luettavakseni. Ehkä jopa parempi näin: kenties Lessing ei nuorempaan minuun olisi näin edes purrut.

Jos et vielä tätä suuruutta tunne, tee asialle jotain. Ruoho laulaa on upea, upea kirja, joka vaatii ja antaa paljon.

____

Myös Tarukirjan Margit on lukenut tämän.

Osallistun kirjalla haasteisiin 14 nobelistia (Lessing palkittiin vuonna 2007) ja Mikä minusta tulee isona? (kirja kuvaa maanviljelijän elämää viiltävästi). Lisäksi ruksaan yhden kohdan TBR-listallani.

3. helmikuuta 2014

Minä – kirjahyllyni

Sinisen linnan kirjaston Maria haastoi minut vastaamaan kysymyksiin oman hyllyn kirjojen nimillä. Senpä teen, mieluusti, nyt kun kirjat on saatu muuttolaatikoista hyllyyn.


Uuden kodin paras näkymä. Meren lisäksi.


1. Oletko mies vai nainen?  Tiedon tyttäret.

2. Kuvaile itseäsi. Minä olen monta.

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Sanat, kuvat, elämä.

4. Kuinka voit? Apina pulpetissa.

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Kotona maailmankaikkeudessa.

6. Minne haluaisit matkustaa? Eedenistä itään.

7. Kuvaile parasta ystävääsi. Ujostelemattomat.

8. Mikä on lempivärisi? Mustaa kahvia, keksinmuruja.

9. Millainen sää on nyt? Lumen maa.

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Yö on hellä.

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Tähdenlento pöytälaatikossa ja muita taivaan tarinoita.

12. Millainen on parisuhteesi? Liitto.

13. Mitä pelkäät? Syytettyjen sali.

14. Päivän mietelause. Syödään tähtiä!

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Tahdon maailman ilman sotaa.

16. Miten haluaisit kuolla? Valon reunalla.


Haastan Kaisa Reetta T:n, Katrin ja Jonnan samaan!

2. helmikuuta 2014

Uudet ympyrät

Kun selkänsä hetkeksi kääntää, lukutoukan
kissa löytää kyllä paikkansa...

Miten voi ihminen olla näin väsynyt? Siis ihan fyysisesti. Lihakset (kaikki nekin, joita en tiennyt olevankaan) aivan jumissa ja puhkikäytetty, jalat mustelmilla varpaista reisiin, jokainen kynsi haljennut, nostoliike aiheuttaa lähinnä kauhua...

Mutta se on tehty! Reilut viisikymmentä muuttolaatikkoa, huonekalut ja aina se raivostuttavin ylijäävä yleissälä sekä tietenkin kaksi ihmistä ja kissa on muutettu piirun verran etelään, upouuteen kotiin. Jossain vaiheessa perjantaita meinasi kyllä usko loppua, sillä vaikka muuttoapu oli korvaamattoman tehokasta ja hyvää, tekemistä, kantamista ja nostamista oli vain yksinkertaisesti niin paljon, että se ei tuntunut loppuvan koskaan. Pieni itkukin tuli väännettyä, kuten asiaan varmaan kuuluu. Vanha koti siivottiin äitien voimin, eikä se asunto ole varmaan koskaan ollutkaan niin puhdas... 

Koti on edelleen kuin räjähdyksen jäljiltä, mutta onneksi enää ehkä viidesosa laatikoista on purkamatta. Huonekalut ovat alkaneet löytää paikkaansa ja eilisen illan käytin tietenkin siihen tärkeimpään eli kirjahyllyjen järjestelyyn. Voi kyllä olla, että asiaan täytyy vielä palata, mutta tällä hetkellä lähes kaikki kirjat ovat jo paikallaan. Tai ainakin poissa laatikoista. Edistysaskel sekin. Purkamisoperaatiota nopeuttaa sekä halu saada asiat paikoilleen että se tosiasia, että vuokralaatikot haetaan huomenna pois. 

Eilen teimme toivioretken Kehä kolmosen ostoshelvettiin. Saimme auton lainaan ja päätimme olla tehokkaita ja hyödyntää mahdollisuuden ostella kaikenlaista tarpeellista yhdellä kertaa. Muuttobudjetin säästimme onneksi jo joulukuun veronpalautusrahoista, joten lovi lompakossa ei tuntunut niin suurelta. Löytyihän sieltä kaikenlaista, olohuoneen lamppu, kaksi mattoa, petauspatja, rahi... Mutta ei hätää, en esittele näitä kaikkia ostoksia blogin puolella sen tarkemmin. Meikäläisen pitämä sisustusblogi saattaisi jäädä aika säälittäväksi yritykseksi kaikin puolin.

Uuteen asuinalueeseen on myös ehditty vähäsen jo tutustua. Ainakin reitti kauppaan on selvitetty ja hyväksi havaittu. Tulee olemaan kriisin paikka, kun jouduimme luopumaan naapuritalon "aina auki" olevasta Alepasta. Tilalle saimme isot marketit, joiden aukioloajat pitää vissiin opetella muistamaan. Kymmeneltä illalla ei voi enää lähteä karkinhimon täydennysreissulle. (Selviämmeköhän?)

Yksi asia tässä uudessa kodissa on aivan ihmeellinen, ja siihen heräsin tänäänkin: tänne paistaa aurinko sisälle! Tällä hetkellä se johtuu ehkä eniten siitä, että verhot ovat vielä hukassa jonkin jätesäkin pohjalla, mutta ennen kaikkea minua hämmentää, että se tulee olemaan jollain tasolla pysyvä olotila. Edellisessä kodissa pidimme verhot aina (ja tarkoitan todellakin aina) kiinni, sillä se oli katutasossa. Nyt maailma näyttää kuudennesta kerroksesta aivan uudenlaiselta. Aurinkoiselta. Valoiselta.

Täällä tulee olemaan hyvä olla. Olen onnellinen.