31. elokuuta 2013

Kotimainen kasarikirjakesä on päättynyt



Syksy alkaa hiipiä esiin nurkan takaa. Selvimpänä merkkinä voisin pitää syysflunssaa, jonka olen epäilemättä onnistunut nappaamaan itseeni koulusta ja joka alkoi tietenkin opettajamaisesti perjantaina. Mistä vetoa, että olen sunnuntai-iltana jo sen verran hapessa, että lähden maanantaina töihin? Mitäpä sitä turhia kansantaloutta rasittamaan niinkin suurella heikkoudella kuin sairastamisella.

No, oli miten oli, tänään on elokuun viimeinen päivä ja kesä 2013 on loppuunkäsitelty. Sen mukana päättyy myös hauska lukuhaaste Kotimainen kasarikirjakesä, jota isännöi Albatrossia haavoitin -blogin Risto Uusikoski. Haasteen ideana oli lukea kesän aikana kotimaista kirjallisuutta 1980-luvulta. Erinomaista!

Itse luin neljä kirjaa tuolta kultaiselta syntymävuosikymmeneltäni.

Kaksi niistä oli Arto Paasilinnaa, nimittäin Ukkosenjumalan poika (1984) ja Ulvova mylläri (1981). Hyviä kirjoja molemmat, vaikka jälkimmäisen kohdalla aloin jo kyllästyä Paasilinnan naiskuvaan. Niinpä pidän jonkin aikaa taukoa, ennen kuin tartun seuraavaan herran kirjaan. Mutta kyllä senkin aika tulee vielä.

Lisäksi luin Veikko Huovisen Koirankynnen leikkaajan (1980), joka jäi mieleeni hieman surumielisenä mutta tarkkasilmäisenä teoksena. Sekä tämä että Ulvova mylläri sijoittuvat tarinansa osalta sodanjälkeiseen jälleenrakennuksen aikaan. Liekö sattumaa vai yleisempikin aihealue 1980-luvun kirjallisuudessa? Otantani ei ehkä vielä aivan riitä kattaviin päätelmiin.

Jatkoin myös hurmaantunutta matkaani Leena Krohnin tuotannon parissa lukemalla miniatyyrikokoelman Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (1983). Vankkumattoman näkemykseni mukaan Krohn ei ole enempää eikä vähempää kuin nero.

Neljällä luetulla kirjalla yllän tasolle Mikko Alatalo. En voi olla kuin tyytyväinen: lukusaalis on hyvä, sain uusia kirjavinkkejä, tuli mentyä vuosikymmenelle, jolla harvemmin missään muodossa vierailee ja tietysti helmenä huipulla teen kunniaa entiselle naapurilleni Tampereella. Terkkuja vaan sinne Pispalaan!

Kiitos haasteesta Ristolle! Viva kasari!

28. elokuuta 2013

Keitäs tyttö kahvia



Eveliina Talvitie: Keitäs tyttö kahvia – Naisia politiikan portailla
WSOY 2013
332 s.

Kirjastosta.


Keitäs tyttö kahvia on 17 suomalaisen poliitikon haastattelujen ympärille koottu reportaasimainen teos. Mukana ovat muun muassa Tarja Halonen, Mari Kiviniemi, Elisabeth Rehn, Suvi-Anne Siimes, Päivi Räsänen, Li Andersson ja Sirkka-Liisa Anttila. Kirjan keskeinen kysymys on pohtia, mitä on olla nainen suomalaisessa politiikassa. Haastateltavien kokemukset yltävät 1960-luvulta nykypäivään.

Ensin kehut. Kirja on todella helppo- ja nopealukuinen, sen sivut melkeinpä kääntyvät itsestään. Haastateltavina on kiinnostavia ja tunnettuja henkilöitä, ja heidän elämäntarinansa ja poliittisen uransa kuvaaminen on tehty onnistuneesti, joskin hieman toisteisesti. Poliitikot saavat itse puhua, ja heidän persoonansa ja omat äänenpainonsa pääsevät esiin. Talvitie pelaa avoimin kortein: jo esipuheessa hän ilmoittaa:

"En ole lähtenyt siitä, että selvittäisin, onko sukupuolella politiikassa väliä, vaan siitä, että sillä on." 

Turha on siis kenenkään inistä siitä, että kirja on tarkoitushakuinen. Totta munassa se on.

Kaikki haastatellut poliitikot ovat erittäin kiinnostavia henkilöitä. He ovat myös keskenään hyvin erilaisia niin taustoiltaan, perhekuvioiltaan, julkisuussuhteiltaan, työuriltaan että aatteiltaan. Yhdistävä tekijä on naiseus, vaikka poliittisesti oltaisiin aivan eri päädyissä.

Kirja on hyvin suora. Asiat kerrotaan niin kuin haastateltavat ne kertovat. Kunkin haastatteluosuuden perässä on eräänlainen väliluku, jossa paneudutaan vuorotellen eri teemoihin ja käytetään sekä edeltävän poliitikon että muidenkin haastateltujen kommentteja. Nämä väliluvut käsittelevät muun muassa poliitikkojen kuvaamista julkisuudessa, puolisoita, verkostoja, rooleja, iän vaikutusta, äitiyttä ja poliittisen uran päättämistä. Kiinnostavia teemoja, jotka jokainen voisivat ansaita ihan oman kirjansa. Nyt niiden lukemisesta (tai pikemminkin lukaisemisesta) jäi vain ohimenevän pintaraapaisun maku, eikä mitään oikeastaan ehditä sanoa. (Tai sitten kyse on niin hyvästä tiivistämisestä, ettei kaltaiseni haahuilija ehdi kärryille laisinkaan.) Lisäksi ihmettelin, miksi mukana oli useampaankin otteeseen esimerkiksi Paula Lehtomäen kommentteja, vaikka hänellä ei ollut laisinkaan omaa haastattelulukua.

On kuitenkin myönnettävä, että olen hieman pettynyt kirjaan. Ajattelin siihen tarttuessani, että onpas oivallinen hetki lukea jotain tällaista vihaista tykitystä ja saada siitä energiaa jaksaa kaikenlaista tuubaa omassakin elämässä (vaikken – herran tähden! – poliitikko olekaan). Kävikin niin, että kirja oli lopulta niin lepsu, että tulin vihaiseksi vain siitä, ettei se ollut tiukempi, ja etten saanutkaan vihastua itse aiheesta.

En väitä, etteivätkö haastattelut pääsisi oikeuksiinsa – kyllä ne pääsevät. Jokaisella kirjaan mukaan lähteneellä on todellakin sanansa sanottavana siitä, miten heitä on sukupuolensa vuoksi uransa aikana kohdeltu. On hyvä, että aihepiiri nostetaan esiin ja siitä puhutaan, uudelleen ja uudelleen. Asiat eivät muutu, ellei niistä pidetä meteliä, vaikka kuinka kyllästyttäisikin jo.

Mutta jokin uupui silti. Jokin terä on hioutunut pois, jonkinlainen kompromissin tuoksu leijuu ilmassa. Uskoisin, että rankemminkin olisi voitu sanoa. Olla vielä hieman rehellisempiä. Toisaalta haastatellut ovat poliitikkoja, onhan se varmaan ihan ymmärrettävää, että he ovat oppineet olemaan revittelemättä. Mutta silti.

Loppujen lopuksi kirja on makuuni liian tasapaksu. Syventää olisi voinut paljonkin, eikä kirja siitä mitenkään vaikeammaksi olisi muuttunut. Jäin pakostakin miettimään, onko tähän muotoon päädytty, jotta kirjaan olisi mahdollisimman matala kynnys tarttua kenellä tahansa. Ja onko ajateltu, että kirja myy itse itsensä sisältäessään niin monen kiinnostavan naisen haastattelun, terävyydestä viis.

Näppärä lukukokemus yhtä kaikki, herättelevä ja vaivaannuttavakin. Vaivaannuttava siinä mielessä, etten kykene ymmärtämään, kuinka jotkut enää kehtaavat tytötellä yhtään ketään. Ja silti sitä tapahtuu. Urpot.

___

Reetta kritisoi kirjan löyhää ja epäjohdonmukaista rakennetta, mutta pitää sitä tärkeänä puheenvuorona, Unni löysi pohdiskeltavaa ja purettavaa, Johanna huomasi kirjan luettuaan ajattelevansa naispoliitikoista hieman toisin kuin ennen.

Osallistun kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteeseen (Yhteiskunta).

25. elokuuta 2013

Kjell Westö: Kangastus 38



Kjell Westö: Kangastus 38
Suomentaja: Liisa Ryömä
Otava 2013
334 s.
Hägring 38 (2013)

Kirjakauppaostos.


Helsinkiläinen asianajaja Claes Thune pyörittää pienehköä asianajotoimistoa. Hän on vastikään eronnut vaimostaan Gabista, naisesta, joka lähti Thunen parhaan ystävän matkaan. Eronneen miehen päivät ovat hiljaisia, toistavat toisiaan. Kerran kuussa kokoontuva Keskiviikkokerho on ehkä ainoa asia, joka tuo Thunen elämään jännitystä. Lukioajoista yhtä pitäneet, ensin pojat, sitten aikuiset ja keski-ikäistyvät miehet, kokoontuvat väittelemään, keskustelemaan ja – jos sallitte – juoruilemaan. Yleensä maistellaan uusimpia drinkkejä – samoja, joita Hollywoodin tähdet juovat – joskus käydään jopa urheilukisoissa.

Thune palkkaa toimistoonsa konttoristiksi Matilda Wiikin. Rouva Wiik on hiljainen, jopa sulkeutunut, mutta hän tekee työnsä hyvin ja Claes Thune tuntee häneen jonkinlaista sielunkumppanuutta. Matilda itse elää vaatimatonta ja hiljaista elämää, eikä paljasta itsestään juuri mitään. Hän nauttii elokuvista ja valikoiduista Helsingin huveista.

Öisin Matilda on kuitenkin levoton. Häntä kiusaavat menneisyyden haamut, kahdenkymmenen vuoden takainen sisällissota ja sen jälkeinen vankileiriaika, varhain kuolleet vanhemmat ja nuoremmasta veljestä huolehtiminen – asiat, jotka kalvavat syvältä. Joskus peilistä katsoo aivan toinen ihminen, pilkallinen ja holtiton Miljaneiti.

Thunen ja Matildan elämät risteävät monin tavoin niiden kahdeksan kuukauden aikana, joista kirja kertoo. Heillä on paljon yhteistä, mutta siitä huolimatta heidän välissään on valtava kuilu. Thune on hyväntahtoinen porvari, liberaaliksikin haukuttu, eikä hän voi olla kauhistumatta jopa kaikkein läheisimmissään nousevaa äärioikeistolaisuutta ja rotuoppipuheita. Kaiken aikaa taustalla maailmanpalo muuttuu yhä korventavammaksi ja kansainväliset suhteet hiertyvät.

Kjell Westön uusin teos, Kangastus 38, on oikeastaan ainoa kirja, jota tältä kirjasyksyltä odotin. Pidempään kanssani kulkeneet tietävät, että Westö on minulle rakkain kotimainen kirjailija – ja John Irvingin kanssa huipulla, kun kaikista kaikkien aikojen kirjailijoista puhutaan.

Olin torstaina kuuntelemassa Westön haastattelua Akateemisessa kirjakaupassa. Se oli kiinnostavaa, sillä en ollut kuullut uudesta kirjasta etukäteen juuri mitään. Tiesin, että se sijoittuu 1930-luvulle, aivan talvisodan alle, mutta siinä kaikki. Haastattelussa ei itse kirjasta puhuttu paljoakaan, sillä se on vaikeaa paljastamatta juonikuvioita liikaa. Sen sijaan siinä keskityttiin keskustelemaan 1930-luvusta, historiallisesta proosasta ja erilaisista aatteista.

Ahmin kirjan. Westölle epätyypillisesti se on varsin kompakti, vain hieman yli 300-sivuinen. Kirja kuvaa ajanjaksoa maaliskuusta marraskuuhun vuonna 1938, sen henkilögalleria on tarkkaan rajattu, ja se on jollain tapaa hyvin erilainen tunnelmaltaan kuin kirjailijan aiemmat teokset.

Kirja on upea, sen sanon suoraan. Yritin lukea sitä rauhallisesti, maistellen, huolella henkilöihin tutustuen. Mutta eihän se onnistunut niin hyvin kuin ajattelin, vaan pakko oli lukea lisää, upota vielä syvemmälle. Matilda Wiikin hahmo on äärimmäisen onnistunut. Niin surullinen ja sydämeenkäypä, uskottava, ymmärrettävä ja silti salaperäinen ja arvaamaton. Matilda on tarinan selkäranka ja sisältö, vaikka ei Claes Thune hänelle paljon häviä. Näkisin, että tässä kirjassa Claes Thunen tehtävä on kuvata yleistä, Matildan yksityistä. Thunen kautta katsotaan 1930-luvun Helsinkiä ja Suomea, ylempien yhteiskuntaluokkien aatteita ja elämisen tapaa, yhteiskunnallista muutosta ja kuohuntaa, uuden sodan uhkaa. Tämä kaikki siitä huolimatta, ettei Thune ole yksioikoisen hyväosainen, ei laisinkaan. Mutta hänen elämänpiirinsä on. Matilda Wiik taas on oman persoonansa uhri ja menneisyyteensä väistämättä sidottu tavalla, joka ei ole oikeudenmukainen. Mutta eihän oikeudenmukaisuus olekaan mikään itsestäänselvyys, kuten Matilda huomauttaa Thunellekin.

Kangastus 38 on omalla tavallaan hyvin elokuvamainen. Sen aikajänne on lyhyt, leikkaukset ovat paikoin nopeita, tilanteet ja henkilöt vaihtuvat. Moni asia kuplii pinnan alla, mutta ei nouse esiin. Lukijan on oltava tarkkana, aistittava värähdykset, pysyttävä varpaillaan. Tunnelma tiivistyy vähitellen, melkein salaa, ja lopuksi lukija ei voi muuta kuin huokaista syvään. Palata mielessään askelia taaksepäin, muistella vihjeitä, rakentaa omaa kokonaiskäsitystään. Ehkä pyyhkäistä jotain märkää silmäkulmastaan.

Kohtaus vaihtuu. Leikkaus naisen kasvoihin. Surullisiin, vääristyneisiin. Katsoja nieleskelee: eikö hän saa koskaan rauhaa? Eikö edes pientä? Hetkeksi vain? 

Filmikelan ratinaa. Filmi katkeaa.

Ei, ei hän saa.  

24. elokuuta 2013

Kotimainen kasarikirjakesä: Ulvova mylläri


Arto Paasilinna: Ulvova mylläri
WSOY 2012 (1. painos 1981)
236 s.

Kirjastosta.


Gunnar Huttunen on hieman erikoinen mies. Hän ostaa peräpohjalaisesta kylästä hylätyn myllyn ja alkaa harjoittaa myllärin tointa. Eletään sotien jälkeistä jälleenrakennuksen ja eheytymisen aikaa. Luulisi pieneen kylään mahtuvan monenlaista tallaajaa, mutta ei. Gunnar on suoran toiminnan mies, omalaatuinen ja kuvia kumartamatona. Hermostuessaan ja muutenkin luonnon niin vaatiessa Gunnar vapauttaa ilmoille selkäpiitä karmivan ulvonnan. Tämä yhdessä muiden poikkeuksellisten tekojen ja sanojen kanssa saa kylän väen sekä virkavallan kääntymään yhdessä tuumin mylläriä vastaan. Seuraa hankaluuksia, mielisairaalakeikka ja lopulta pako järjestäytyneestä yhteiskunnasta.

Luin aiemmin kesällä Paasilinnan Ukkosenjumalan pojan (ja viime vuonna Jäniksen vuoden) ja nyt Ulvovan myllärin jälkeen alan huomata selkeitä temaattisia linjoja ja painoalueita, joihin hän kirjallisuudessaan keskittyy. Seuraa siis häpeämätöntä yleistämistä kolmen kirjan perusteella.

Päähenkilö on usein joko luonnostaan erikoinen tai sellaiseen pyrkivä henkilö. Tavallaan tavallinen kaduntallaaja ja kuitenkaan ei ollenkaan. Tätä päähenkilöä sitten kohtaa ongelma toisensa jälkeen, yleensä liittyen hänen tekemiinsä erikoisempiin ratkaisuihin. Pian yhteisö ja sen jälkeen virkavalta alkaa puuttua peliin hyvää hyvyyttään, piruuttaan tahi virkaintoisuuttaan. Nähdään yksinäisen sankarin taisto suurta koneistoa vastaan. Sankarilla on tosin pieni, joskus vain yhden henkilön (tai eläimen) samanmielinen kannustusjoukko. Lopullinen sanoma on, että kannattaa pitää puolensa. Erilaisuutta pitäisi osata sietää.

Kirjoitin Ukkosenjumalan pojan kohdalla, että minusta tuli Arto-fani. Näin se asia on edelleen, mutta Ulvova mylläri ei ihastuttanut aivan samaan tapaan kuin kaksi aiempaa lukemaani teosta. Paasilinnan henkilöhahmot ovat karrikoituja tahallaan, mutta väistämättä jään paikoin jumiin hänen ihmiskuvaukseensa. Fiksuja eivät toki aina ole miehetkään, mutta etenkin naiskuvaus on kyllä suoraan sanoen v-mäistä pidemmän päälle. Ulvovassa myllärissä on ainoastaan yksi keskeinen nainen, kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö, joka on yliherkkä, tunteellinen, idealistinen ja järkensä kadottanut. Ja tietenkin kaunis! Häneen mylläri rakastuu. Sivuroolissa on Siposen emäntä, joka kuvataan laiskaksi, lihavaksi ja pahansisuiseksi. Erään sattumuksen kautta hän antaa ymmärtää halvaantuneensa, mistä sitten revitään hupia loppukirjan ajan. Todella raivostuttava henkilöhahmo. Ja siinäpä ne, tämän kirjan naiset. Hohhoi.

Sen sijaan pidän suuresti tavasta, jolla Paasilinna hyökyttää byrokratiaa ja jäykkiä rakenteita sekä yhteisön kyseenalaista voimaa. Persoonallisuudella saa aiheutettua itselleen lähinnä hallaa, ja jos ei asetu määrättyihin muotteihin, joutuu kärsimään. Onneksi Suomessakaan ei enää eletä aikaa, jolloin kunnanlääkärin leima saattoi vaikuttaa ihmisen loppuelämään – ja jolloin leima annettiin usein pikemminkin henkilökohtaisista kuin ammatillisista syistä. Ihmisen luonteen pikkumaisuuksien kuvaajana Paasilinna on taitava, mutta kokonaiskuvaani häiritsee se, että monimutkaisemman luonteen saavat vain mieshahmot.

Jäkä jäkä.

Melkoinen yksinäisen hahmon ritarihan tämä mylläri Huttunen on. Ihan sympaattinen, vaikken lopulta päässyt selville siitä, mikä hän on miehiään. Ehkä niin oli tarkoitettukin. Eihän kaikki kuulu muille, tai ei ainakaan pitäisi kuulua. Edes pienessä peräpohjalaisessa kylässä.

___

Kirsi on kuunnellut Ulvovan myllärin hieman kohisevana äänikirjana, samoin Booksy, jolle tuli kielestä mieleen rouhesämpylä.

Osallistun kirjalla Kotimainen kasarikirjakesä -haasteeseen, ja saavutan tavoittelemani Mikko Alatalo -tason! (Vielä viikko elokuuta jäljellä, katsotaan ehdinkö vielä jotain muutakin!)

20. elokuuta 2013

Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä



Lady Warren: Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä
Suomentaja: Paula Hotti
Kansi: ?
Savukeidas 2012
188 s.
Alkuperäisteos: ?

Kirjastosta.


Lady Warrenin Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä on vinkeä matkakertomus 1920-luvulta. Lady pakkautuu kamppeineen moottoripyörän sivuvaunuun ja lähtee lähes 3000 kilometrin ajomatkalle Pohjois-Afrikan teille. Moottoripyörää ajaa hänen ystävänsä P.

Matkan varrella vieraillaan pienissä kylissä, isommissa kaupungeissa, aavikolla ja vuoristossa. Lady tekee tarkkoja ja teräviä havaintoja kohtaamistaan ihmisistä ja näkemistään asioista. Kaupunkien juutalaiskorttelit, satama-alueet ja aavikoiden heimoelämä tulevat lukijalle tutuksi, samoin moninaiset majoituspaikat hotelleista kotimajoitukseen ja aavikolla telttailuun.

Lady Warrenilla on sana hallussa, ja hänen seikkailuaan on kiinnostavaa seurata. Asenne matkaan on ihailtavan rento, ja vaikka vastoinkäymisiä tulee paljon, mikään ei saa ladya musertumaan. Tosin on muistettava, että teos on kirjoitettu matkan jälkeen, joten se on hiukan jälkiviisas ja nostalgisoiva.

Onneksi mukana on kartta, josta matkaa voi seurata. Algerian ja Tunisian seudut kun eivät ainakaan tälle lukijalle ole erityisen tuttuja. Kuvitus olisi ollut poikaa, mutta lady kirjoittaa filmirullien ja muiden muistojen kadonneen kotimatkalla kohti Britanniaa. Harmi.

Kirjaa oli hauska lukea, ja ladyn asenne ilahdutti alusta loppuun. Itse tuskin olisin yhtä rento, jos kulkupelini hajoaisi keskellä afrikkalaista erämaata tai jos koko päivän odottamani juna menisi nenän edestä. Mutta no, minäpä en ole menossa Afrikkaan ajamaan moottoripyörällä.

Toisaalta on myönnettävä, että jäin lopulta hieman epäilemään kirjan aitoutta. Lady Warren on täysin tuntematon henkilö, josta en saanut selville kirjan lisäksi muuta. Alkuperäisteoksestakaan en löytänyt tietoja – en tosin jaksanut kauheasti edes etsiä. Kaiketi ei pitäisi olla syytä olla uskomatta, etteikö Lady Warren olisi kuvaamaansa matkaa vuonna 1921 tehnyt, mutta epäilyähän maailmaan mahtuu. Eikä se lukukokemusta pilannut: hauska kirjahan tämä oli lukaista, vaikkei kovin mieleenpainuva olekaan.

___

Afrikan tähti: Algeria ja Tunisia. Maailmanvalloitus: Tunisia.

17. elokuuta 2013

Aino Kontula: Opettajan selviytymisoppi

Kuvan punaviini liittyy tapaukseen.

Aino Kontula: Opettajan selviytymisoppi – Vinkkejä vanhemmille
Helsinki-kirjat 2010
229 s.

Kirjastosta.


Millainen on hyvä opettaja?
En tiedä.
On kymmeniä hyviä opettajatyyppejä. On toinen mokoma vähemmän hyviä ja myös niitä, joiden ei pitäisi olla lainkaan opettajia – joko omasta mielestään tai lähinnä oppilaitten mielestä. (s. 150)


Kun uusi työni alkoi, minulle selvisi, että sen sisältö onkin hieman muuta kuin olin luullut. Joko olin kuunnellut huonosti työhaastattelussa tai sitten väärinymmärrys oli ihan molemminpuolinen. Haasteita tuli aimo kasa lisää, samoin hämmennystä ja epäilemättä monelle sieltä sun täältä tuttu en vaan osaa -fiilis. Nopein toimenpiteeni kauhunlievittämiseen oli tietenkin marssia kirjastoon selailemaan kasvatustieteen ja erityispedagogiikan hyllyjä. Mihinpä muuhun lukutoukka ja painettuun sanaan jykevästi uskova luottaisi yhtä paljon?

Silmiini osui Aino Kontulan houkuttelevasti nimetty Opettajan selviytymisoppi – Vinkkejä vanhemmille, jonka korjasin parempaan talteen silmänräpäystä nopeammin. Kirja osoittautui helposti lähestyttäväksi ja nopealukuiseksi tapaukseksi – toisin kuin suurin osa kasvatustieteen alan kirjallisuudesta yleensä.

Kirjan nimi saa kyllä hieman moitteitani, sillä se johtaa harhaan. Vanhemmille tarkoitettujen vinkkien osuus on marginaalinen, ja ihmettelenkin, miksi käsite on nostettu kirjan nimeen saakka, alaotsikoksi tosin, mutta silti. Ensisijaisesti kyse on opettaja emeritan nuorta opettajaa puhuttelevasta ja tälle vinkkejä tarjoavasta teoksesta.

Pidin kirjan tyylistä. Se on kepeä, sujuva, sarkastinen ja hieman provosoivakin. Luvut ovat selkeästi toisistaan erotetut ja teemoitetut, rakennetta on helppo seurata ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Tilaa on jopa omille muistiinpanoille, joskaan aivan niin käsikirjamaisena en tätä teosta näe, että se olisi ollut ehdottoman välttämätön ratkaisu.

Aino Kontula on elämäntyönsä peruskoulun biologian- ja maantiedonopettajana tehnyt, eläkepäivinään kirjoittamiseen keskittyvä kasvatus- ja opetusalan asiantuntija. Omista kokemuksista ja työurasta ammentava teos on siinä mielessä lohdullinen ja arkinen, että se on hyvin rehellinen. Tosin aika ajoin riveillä ja rivien välissä pilkahteli pienimuotoista itsekorostusta, mutta sellaisiahan me opettajat taidamme kaikki loppujen lopuksi olla...

Opettajan selviytymisoppi on jaettu yhdeksään lukuun. Ne käsittelevät opettajan ammattia yhteiskunnallisena ja henkilökohtaisena ilmiönä, koululaitoksen ja opettamisen historiaa, hyvää koulua, työnhakua, oppilaita, kurinpitoa, opettajatyyppejä, koulun arkea sekä kodin ja koulun yhteistyötä. Hyvin kattava skaala siis, tehokkaassa paketissa.

Jotain tällaista luettavaa olisin kaivannut auskultoinnin aikana kaiken maailman Pestalozzien sijaan. Jotain vastaavaa: arkista, käytännönläheistä, ravistelevaa, herättelevää, ärsyttävää – aitoa. Toki yliopisto-opintoihin kuuluu teoreettisuus, mutta opetusharjoittelun tarkoitus lieni kuitenkin olla nimenomaan käytännön harjoittelua. Miksi siis sen aikana ei voitu rehellisesti puhua opetustyön arjesta?

Aino Kontula ei väitä olevansa aina oikeassa. Tämä on hyvä taito opettajan oppia, vaikka kaikki opettajat eivät sitä koskaan opi. Itse ainakin tiedän olevani pääasiassa useimmiten kaikkea muuta kuin oikeassa. Oppilailta yritän sen kuitenkin salata parhaani mukaan. Eipä niillekään kaikkea kannata myöntää...

Opettajan selviytymisopissa on provokatiivinen ja herättelevä ote. Sen lienee tarkoitus kannustaa keskustelemaan, pohtimaan ja kehittymään sekä myöntämään ikäviäkin totuuksia tosiksi. Vaikka olen vasta opettajan urani alkuvaiheessa, tunnistin kirjan sivuilta monia tuttuja asioita. Mieleen tulivat myös ne monet virheet, joita viime keväänä tein. Toisaalta virheet opettavat – ainakin tietää, mitä ei ainakaan kannata tehdä, vaikkei oikeaa tapaa tietäisi edelleenkään. Saa siis nähdä, mihin tuleva lukuvuosi vie. Luultavasti teen uusia virheitä, mutta toivottavasti kuitenkin eri asioissa.

Pätkätöiden ilo on se, että näkee monta työyhteisöä ja monta tapaa toimia. Niiden haitta on se, että aina on aloitettava alusta. Mutta toistaiseksi olen iloinen pätkäelämästä, sillä ainakaan en ehdi leipiintyä, ja aina on oltava valmis muutoksiin. Sitä paitsi en vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Se voi lopulta olla jotain ihan muuta kuin opettaja. Mutta niin kauan, kun ensisijaisesti klikkaan itseni opetusalan avoimiin työpaikkoihin, aion totella Aino Kontulan ohjeita vähintäänkin yleisluontoisella tasolla: pysyn uteliaana, en ole lähtökohtaisesti muutosvastarintainen, pidän järjen päässä ja tolkun mielessä, muistan oppilaan ensin ja ennen kaikkea olen itselleni armollinen. Sillä tavalla saatan tulla ainakin ihan kohtuullisen hyväksi opettajaksi.

Tosin ennen uutta työviikkoa nautiskelen silti chileläistä punaviiniä. Antaumuksella.

___

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot – Yhteiskunta.

14. elokuuta 2013

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia



Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia
WSOY 2002 (1. painos 1983)
82 s.

Kirjastosta.


Olen häikäistynyt.

Tutustuin Leena Krohniin viime vuodenvaihteessa, jolloin luin Lukudiplomia varten Tainaronin. Jo silloin ymmärsin olevani mennyttä naista, Leena Krohnin talutusnuoraan väistämättä päätynyt ja siellä pysyvä. Hieman myöhemmin luin Krohnin uusimman teoksen, upean Hotel Sapiensin, johon rakastuin – mikäli mahdollista – vieläkin syvemmin kuin Tainaroniin (ja jota muuten äänestin Hesarin 2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit -äänestyksessäkin).

Nyt oli kolmannen Krohnin aika.

Ja sama tunnetila jatkuu.

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia on ohuen ohut kirja, kaiketi eräänlainen novellikokoelma. Kaikki pienet tarinat, miniatyyrit tai muotokuvat, liittyvät kuitenkin tavallaan toisiinsa. Keskeisin yhteinen tekijä on Donna Quijote, hahmo, joka elää ja kulkee kaupungissa ja kohtaa toisia. Kaltaisiaan ja toisenlaisia.

Miljöö on vahvasti kaupunkimainen, ja tarkemmin varsin helsinkiläinen, vaikkei sitä suoraan sanota, eikä sen ole pakko sitä olla. Ollaan meren äärellä, kallioilla, kaduilla, asfalttiviidakossa, raitiovaunun jyskeessä, pienissä asunnoissa ja mielentiloissa.

Kirja pureutuu syvälle. Se kertoo meistä ihmisistä ja siitä, mitä me voimme olla sekä yksin että yhdessä. Kuinka eroamme toisistamme, ja mikä tekee meistä saman. Mikä on yhteistä, mikä erottaa. Krohnin tarjoama kuultokuva on monitulkintainen, eikä mitään saa valmiina.

Yleensä närkästyn, jos luen liian haastavaa kirjallisuutta. En pidä siitä, että kirjailija tekee kaikkensa osoittaakseen säkenöivän älykkyytensä ja jyrätäkseen lukijansa. Tähän ei Krohn ryhdy.

En voi väittää ymmärtäväni kaikkea, mitä hän kirjoittaa. Toisaalta uskon, ettei niin ole tarkoituskaan. Krohn jättää paljon auki, rivien ja kappaleiden väliin. Hänen tekstinsä on kiireetöntä, kaikenlaista pakotusta vailla. Tämä rauhallisuus tuo mukanaan halun jäädä tulkitsemaan ja pohtimaan – ja paikoin vain jatkaa matkaa.

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia nostaa esiin erilaisia tapoja olla ihminen. Olla osa joukkoa, olla yksilö. Tämä outo ja kaunis kirja jättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Ja juuri siksi se on niin kiehtova, houkutteleva ja äärimmäisen taitava teos.

___

Tessa ihailee taitoa kertoa paljon pienessä tilassa. Satu löysi kirjasta paljon kehystettäväksi sopivia ajatuksia.

Osallistun kirjalla Kotimainen Kasarikirjakesä -haasteeseen (jota aion suorittaa elokuun loppuun saakka).

12. elokuuta 2013

Kohti ääretöntä (tai ainakin uutta lukuvuotta)

Laulu ja leikki tilaukseen tiistai-, torstai- ja perjantai-iltapäiviin minullekin!

Pyörällä on, pää nimittäin.

Tänään se alkoi. Uusi työ, uusi tehtävä, uusi työpaikka. Kyllä jännitti, voin sanoa. Onneksi satuin ensimmäisenä istahtamaan toisen uuden viereen, joten vertaistuki löytyi saman tien. Paljon on nyt tietoa, päivämääriä, nimiä ja käytäntöjä kuultu, luettu ja koetettu jo painaa mieleen. Huomattavasti enemmän niitä meni ohi korvien. Mutta onhan tässä tätä. Aikaa.

Ensimmäiset ajatukset uusista kollegoista ovat hyvät. Työparikseni saan napakan oloisen ihmisen, siitä olen iloinen. Olemme tosin molemmat ihan yhtä epäpäteviä ja kokemattomia hoitamiimme tehtäviin, mutta mikäs siinä. Samassa veneessä ainakin ollaan. Siitä on ollut hyötyä ennenkin, miksei nyt.

Oppilaat ovat toistaiseksi vielä nimiä papereissa, mutta huomenna heilläkin alkaa koulu. Jännää nähdä, minkälaisia sankareita siellä on. Nyt, kun olen itse vielä niin kokematon, ennakko-oletuksia on aika vähän. Tänään kuulemani alustuskin lupailisi, että hieman helpommalla ehkä pääsen kuin edellisessä työpaikassa. Mutta ainahan ne teinit voivat yllättää, ja asiat ja tilanteet muuttuvat, tietenkin. Ja teen sitä paitsi eri työtä nyt kuin keväällä – täytyy miettiä vielä sitäkin ja jopa sisäistää se.

Tuntuu hassulta olla taas kiinni työn ja leivän syrjässä. Kesä oli pitkä, ja vapaani pidempi kuin kertaakaan vuosikausiin. Nyt se on ohi, vaikken sitä ehkä ihan vielä tajuakaan. Teki se kyllä hyvää, ehdottomasti. Mutta nyt alkaa sitten ensimmäinen kokonainen lukuvuosi opettajana. Jännää! Tämä se kai on sitten se aikuisuus.

Ainakin intoa riittää, vaikka kaikki on vielä yhtenä suurena kaaoksena mielessäni. Laukussa on pino uusia juttuja, työtiloissa paljon tutustuttavaa materiaalia, sähköposti aktivoimatta, opettajainhuoneesta oma paikka löytymättä. Mutta tässä sitä mennään taas, pää edellä hyiseen veteen. Enkä edes malttaisi odottaa!

8. elokuuta 2013

Kjell Westö: Rennot suosikit



Kjell Westö: Rennot suosikit – Kertomuksia 1989–2004
Suomentajat: Jaana Koistinen & Katriina Savolainen
Otava 2010 (1. painos 2004)
349 s.

Kirjakauppaostos.


Kjell Westön Rennot suosikit sisältää 11 novellia sekä alustavan ja kokoelman lopettavan kommentin. Novellit, tai kertomukset, on kirjoitettu vuosien 1989–2004 aikana ja ne vaihtelevat mitaltaan muutamista sivuista lähes 100-sivuiseen. Kaikilla kertomuksilla on yhteys Helsinkiin ja suomenruotsalaisuuteen.

Kjell Westö on kotimaisista mieskirjailijoista minulle rakkain ja paras. (Naiskirjailijoista sanoin ennen Vivi-Ann Sjögrenin olevan suosikkini, mutta nykyisin titteli on siirtynyt itseoikeutetusti Leena Krohnille. Siv. huom.) En ole kuitenkaan vielä lukenut läpi koko hänen tuotantoaan, vaikka olen sitä antaumuksella hyllyyni kerännyt. Pian ilmestyy herran uusin teos, Kangastus 38 (Otava), jota odotan kuin mielipuoli.

Mutta sitä ennen oli aika lukea tämä novellikokoelma.

Westö on mielestäni kertojana vahvimmillaan, kun hän rakentaa pitkää tarinan kaarta ja antaa henkilöidensä kehittyä ja kasvaa. Siksi novellien lukeminen vaati asennoitumista, tarkkasilmäisyyttä ja rauhoittumista – sen muistamista, että nyt ei ole kyse laajasta kokonaisuudesta, vaan lyhyemmästä proosasta.

Luin novelleista neljä ensimmäistä lukumaratonin aikana. Elsie-täti (1989) on kertomus kesästä, jolloin nuoren pojan maailma ja käsitys elämästä muuttuu. Novellissa boheemi Elsie-täti saapuu jälleen sekoittamaan sukuhuvilan rauhaisaa kesäelämää ja asettaa kuviot uusiksi. Hienointa tarinassa on pojan kasvu ja asioiden näkeminen uudella tavalla. Kesähuvilaelämässäkään ei mitään vikaa ole.

Kabana (1989) on tarina nuoresta miehestä, joka kapinoi bättre folk -taustaansa vastaan ja pestautuu mutterivaraston työmieheksi. Hän joutuu väistämättä kohtaamaan yhteiskunnan eri tasot ja niiden ristiriitaisuuden, suorastaan väkivaltaisen kovaa. Novelli pohtii identiteettiä ja nuoruutta ja kuvaa sitä hetkeä, kun asioita ymmärtää uudella tavalla.

Pätkästy kitarasoolo (1989) jäi ehkä kaikkein tympeimmäksi lukukokemukseksi. Elttaantunut kitaristi päätyy säälistä vierailevaksi tähdeksi nousussa olevan bändin levylle, mutta joutuu huomaamaan, ettei enää ole sellainen kuin ennen ja etteivät kuviot ole lainkaan niin pyyteettömät kuin voisi luulla. Aihealue ei minua kiinnosta, joten se saattoi vaikuttaa lukemisen takkuiluun.

Merkitty (1989) sekoittelee kiinnostavasti eri kirjallisuudenlajeja ja leikittelee reportaasin, haastattelun ja perinteikkäämmän proosan yhdistelmällä. Novellin teemana on pohtia journalistin etiikkaa ja se kuvaa sitä hidasta romahdusta, johon toimittaja joutuu kohdatessaan oman moraalinsa rajat.

Kolmio (1989) kertoo ystävysten välisestä kolmiodraamasta, jolla on arvaamattomat seuraukset. Aihepiiri lie varsin tavanomainen, mutta novellin tunnelma on vaikuttava: melankolinen, väistämättömästi muuttuva, sortuva. Tällaisessa kerronnassa Westö on lyömätön. Vaikka henkilöt eivät herätä kiintymystä, heidän kanssaan haluaa elää viimeiseen pisteeseen saakka.

Iiro ja poika (1992) on kuvaus epävarmasta isyydestä ja ikuisesti jatkuvan nuoruuden illuusion saamista säröistä. Iiro on matalalentoa vetänyt nuori mies, jolla on poika toisessa kaupungissa. Kun poika tulee isänsä luo kesänviettoon, isyydestä vieraantunut mies joutuu kovan paikan eteen. En pitänyt Iirosta, ja mieleni teki vähän ravistella häntä kohtaamaan elämänsä valinnat aikuisten tapaan, mutta toisaalta kai tällaisia tossukoitakin on yritettävä ymmärtää.

Melba, Mallinen ja minä (1992) on se lähes satasivuinen, jo pienoisromaanin tapainen novelli, joka jätti pysyvimmän jäljen. Tämä johtuu epäilemättä siitä, että edelleen pidän eniten pitkästä proosasta ja etenkin Westön pitkästä proosasta. Toisaalta Westö itse toteaa saatesanoissaan, että "jokaisella kertomuksella on oma pituutensa ja oma kielensä", eikä pitkää novellia tule venyttää pienoisromaaniksi, jos se ei ole kertomuksen hengen mukaista. Melba, Mallinen ja minä on lapsuus- ja nuoruuskuvaus, kertomus helsinkiläisestä elämästä ja kerrostalon pihan kuninkuudesta, kiusaamisesta, väkivallasta ja ystävyydestä. Se on paras tämän kokoelman kertomuksista.

Ackermanin kertomus (1992/2003) käsittelee luottamusta, sen rikkomista ja voimattomuutta, joka syntyy, kun seuraa vierestä toisen ihmisen alamäkeä. Myös syyllisyys on keskeinen teema, jota novelli herättelee pohtimaan.

Erotuomari (1997/2004) kertoo keski-ikäistyneen miehen nuoruuden muistelusta ja oikeiden ja väärien valintojen tekemisen vaikeudesta ja moni-ilmeisyydestä: onko yksi teko aina välttämättä parempi tai oikeampi kuin toinen? Samalla pohditaan urheilumaailmaa ja etenkin junnu-urheilua.

Rennot suosikit (2004) oli minulle mieluisa. Siinä suuri uusioperhe elää arkeaan huippuineen ja aallonpohjineen perheen teini-ikäisen pojan silmien kautta kuvattuna. Tarina ja sen henkilöt ovat kiinnostavia ja kerrontatapa tuore ja uskottava.

Kokoelman lopettaa novelli nimeltään 1968 (kirjan mukaan vuodelta 1968, painovirhe, oikeaa vuotta en saanut selville), surumielinen ja samalla toiveikas pieni kertomus ajasta ja ajan muutoksesta sekä perheen kivuista. Kaunis lopetus hyvälle kokoelmalle.

Huomaan, etteivät kaikki novellit ole jääneet kovin vahvasti mieleeni. Yritin olla ahmimatta, yritin maistella hitaasti kutakin vuorollaan, mutta eihän siitä aina mitään tullut. Olen malttamaton lukija, etenkin hyvän kirjallisuuden äärellä, joten luulen, että näistäkin olisi voinut saada enemmän irti rauhallisemmin luettuna.

Vaikka novellikokoelman lukukokemus oli mieluisa, pidän silti edelleen enemmän Westön pitkästä proosasta. Tässä kokoelmassa on kuitenkin nähtävissä paljon mieluisaa: epätäydellisyydessään uskottavat henkilöt, lapsuuden ja nuoruuden herkkä kuvaus, identiteetin rakentamisen haaste, melankolinen muttei koskaan toivoton tunnelma ja ennen kaikkea upea, täyteläinen, elävä ja hengittävä Helsinki-kuvaus. Kiitos siitä, herra Westö. Jatkakaa.

7. elokuuta 2013

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär



Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kansi: Ralph Del Pozzo
Otava 2010
678 s.
The Gravedigger's Daughter (2007)

Kirjakauppaostos.


Rebecca Schwart syntyy toisen maailmansodan alla New Yorkin satamassa, pakolaislaivan saastassa, saksalaisen pakolaisperheen kolmanneksi lapseksi. Schwartit ovat paenneet natsien vainoja ja asettuvat Yhdysvaltoihin monien muiden kaltaistensa tavoin. Perheen isä Jacob ei kuitenkaan kykene sopeutumaan, ja vaikka hän tekee kaikkensa, jotta sekä hän itse että koko perhe saisivat karistettua menneen elämän niskastaan, se ei onnistu. Uusi maa, uusi kieli, uusi kulttuuri – kaikki se on liikaa vihaa tihkuvalla katkeruudella höystetyssä elämässä.

Rebecca päätyy rikkonaisen lapsuuden jälkeen työskentelemään hanttihommissa ja ollessaan hotellin siivoojana hän tapaa hurmaavan Niles Tignorin, joka vie nuoren naisen sydämen ja siveyden. Epäsuhtainen pari alkaa elää avioliittoaan, ensin kiertolaisina Nilesin liikkuvan työn vuoksi, lopulta syrjäisessä maatalossa. Rebecan suurin toive, lapsi, syntyy lopulta. Hän on poika, Niley, jota Rebecca palvoo sydämestään.

Olosuhteet pakottavat Rebecan lopulta jälleen tien päälle ja lopulta vaihtamaan identiteettiä kokonaan – jälleen kerran. Kuinka sopeutua yhteiskuntaan, johon on kasvanut suhtautumaan varauksella, vierautta kokien? Kuinka kiintyä ihmisiin, jotka haluavat hyvää sen jälkeen, kun on elänyt niiden kanssa, jotka haluavat satuttaa? Rebecan tie maailmansodan jälkeisessä Amerikassa on kuopilla täytetty.

Olen hengästynyt ja hämmentynyt. Parin viikon matka Joyce Carol Oatesin voimakkaan kerronnan mukana päättyi viime yönä. Haudankaivajan tytär on ollut lukusuunnitelmissani kauan, ja etenkin hyytävän upean Sisareni, rakkaani lukemisen jälkeen se huusi päästä luettavaksi. Joyce Carol Oatesissa on vain se vika, että hän on kirjailijana yksinkertaisesti viiltävän nerokas. Ja raskas. Kauhistuttavan raskas.

Raskaus ei tule tekstistä tai tarinasta sinänsä. Oatesin kynä liitää ja leijuu, pyörii ja viekoittelee, hämää ja hidastaa. Tarina, juoni, jonka hän kokoaa, on runsas ja houkutteleva, upea. Kokonaisuus on se, joka tekee lukemisesta kaikkea muuta kuin yhdentekevää tai puhdasta viihtymistä. Oatesin käsittelemät teemat ovat suuria, satuttavia ja niin tosia, että ne tuntuvat syvällä. Siksi lukeminen on minulle raskasta.

Haudankaivajan tytär kertoo monista asioista. Se on ensinnäkin siirtolaisperheen tarina. Siirtolaisten, joiden uusi elämä ei ota sujuakseen, ja joka lopulta hajoaa tuhkaksi tuuleen. Schwartin perhe kohtaa maailman, joka ei halua tuhota heitä – miten virkistävää natsivainon jälkeen! – mutta sen jäsenet eivät silti onnistu aloittamaan uudelleen elämäänsä. Katkeruus, viha, itsetunnon tuho, sopeutumattomuus, ennakkoluulot. Kaikki nämä yhdessä ilman uskoa parempaan tulevaisuuteen ovat yksinkertaisesti liikaa.

Rebecan osalta tarina jatkuu nuoren naisen selviytymiskamppailuna yhteiskunnassa, jossa hän on altavastaajana. Hän päätyy yhteen miehen kanssa, joka on peto hymynsä takana, jonka rautainen nyrkki kurittaa ja jonka häilyvä mieli ja terävä kieli iskevät suoraan heikoimpiin kohtiin. Väkivallan kuvaukset Haudankaivajan tyttäressä ovat kuvottavan aidon tuntuisia, ja onneksi, onneksi niitä ei lopulta ole enempää.

Lisäksi kirja kertoo äidinrakkaudesta, lahjakkuudesta, luottamuksen rakentamisesta ja ihmiselämän kokonaisuudesta. On myös onnea, rakkautta, kiintymystä ja menestystä. Puhdasta synkkyyttä voi ihmisen elämässä olla – mutta onneksi vain hetkittäin. Jokin toinen polku voi aina viedä sieltä pois.

Joyce Carol Oates ei päästä lukijaa helpolla. Hän ei tarjoile kaikkea valmiina, eikä hän pyydä anteeksi sitä, mitä kirjoittaa. Se on joko otettava tai jätettävä, jossittelemaan on turha jäädä. Ihailen tämän naisen vahvaa ääntä, kantaaottavuutta ja kunnianhimoa. Vaatii pokkaa huutaa vielä silloin, kun muut käskevät olemaan hiljaa.

Kolmen luetun teoksen perusteella – tämän, Sisareni, rakkaani ja Kosto: rakkaustarinan – myönnän: tämä nainen on nero. Hän tietää, mitä tekee – ja hän tekee sen.

___

Haudankaivajan tytärtä on luettu paljon. Suosittelen tekemään saman. Muutamia muiden ajatuksia mainitakseni: Jaana häikäistyi, Katja ei voinut tämän jälkeen hetkeen lukea mitään muuta, Leena löysi Suuren Kertojan.

Kirja edistää TBR-listaani jälleen yhdellä ruksilla.

6. elokuuta 2013

Kigalin (veriset) sunnuntait


Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kansi: ?
Like 2003
223 s.
Un dimanche à la piscine à Kigali (2000)

Kirjastosta.


Kanadalainen toimittaja Bernard Valcourt on päätynyt monien vaiheiden jälkeen Ruandaan perustamaan tv-kanavaa. Hän on osa Kigalin länsimaisten asukkaiden yhteisöä, joka pääasiassa kuluttaa aikaansa hotelli Mille-Collinesin uima-altaalla. Siellä ovat sulassa sovussa diplomaatit, avustusjärjestöjen työntekijät, toimittajat ja prostituoidut.

Kun Bernard tapaa nuoren hutunaisen Gentillen, se on menoa. Monin tavoin epäsuhtainen pari rakastuu, ja samalla kun heidän suhteensa kasvaa ja kehittyy, yhteiskunta heidän ympärillään kuohuu ja valmistautuu veriseen ja käsittämättömään konfliktiin hutu- ja tutsiväestön kesken. Bernard ja Gentille elävät sekä yhdessä että omien yhteisöjensä osana: jossain välimaastossa, kiihkoilua välttäen ja ihmetellen. Moni kuitenkin aistii vaaran ja eri tavoin sekoittuneet yhteisöt alkavat muodostaa sisälleen rajoja – varmuuden vuoksi.

Kigalin sunnuntait on jälleen osoitus kirjasta, jonka pituus ei päätä huimaa, mutta raskaus ahdistaa ja hidastaa lukemista. Tarina alkaa varsin viattomasti uima-altaan ympäriltä, ja vaikka prostituutio ja räjähdysmäisesti leviävä HIV ovat osa sitä alusta alkaen, kirjailija pääsee yllättämään. Juuri kun uskoo, ettei pahempaa voi enää tulla, sitä tulee.

Kirja ei ole mikään mässäilyteos, vaikka siinä on peittelemätöntä väkivaltaa. Pikemminkin se on melankolinen ja surumielinen ja pyrkii nostamaan verhon lukijan silmien edestä. Se tarjoilee inhimillisen kriisin ja ihmisyyden vähittäisen kuoleman varsin eleettömästi, vastuun lukijalle itselleen jättäen. Ruandan kansanmurha hivuttautuu lukijan tajuntaan kuin huomaamatta, ja leppoisat päivät uima-altaalla ja Kigalin kaduilla muuttuvat kuin varkain väkivaltaisiksi raiskauksiksi, järjettömäksi verilöylyksi ja kadunkulmiin kootuiksi ruumiskasoiksi.

Samalla kun hätä kasvaa ja paniikki kuristaa kurkkua, Bernardin ja Gentillen rakkaustarina versoo ja kasvaa. He elävät suhteensa eräänlaisella pikakelauksella, sillä rakastuminen on nopeaa ja siitä edetään vauhdilla eteenpäin. Molemmat tietävät kuolevaisuutensa ja ajan rajallisuuden, mutta se ei vähennä tunteen paloa vaan pikemminkin vahvistaa sitä. Paikoin pidin rakkaustarinan osuutta hivenen epäuskottavana, mutta jälkeenpäin, kokonaisuutta tarkastellessani totesin sen olleen hyvä juuri niin. Rakkauden, inhimillisyyden ja arkisuuden kontrasti järjettömään väkivaltaan on selkeä ja puhutteleva monella tapaa. Kaikki ihmisyys ei koskaan katoa, edes pahimmissa kriiseissä.

Kigalin sunnuntait on ahdistava mutta silmiä avaava lukukokemus. Se kertoo kauhuista, joista on vasta vähän aikaa, ja jotka jatkuvat liian monessa paikassa edelleen. Hyvää mieltä tästä kirjasta on turha hakea, mutta ajattelemisen aiheita se tarjoaa senkin edestä.

___

Osallistun kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen (Ruanda).

5. elokuuta 2013

Aino Kallas: Marokon lumoissa


Aino Kallas: Marokon lumoissa
Otava 1931
173 s.

Kirjastosta.


Aino Kallaksen (1878–1956) Marokon lumoissa on matkakirja, mielikuvakirja ja haavekirja. Siinä Kallas tarjoaa lukijalle pieniä kirjeitä Marokosta, ja niissä kirjeissä on laajalti Marokkoa.

Kirja on julkaistu vuonna 1931, joten Kallaksen matkat sijoittuvat 1920–30-lukujen vaihteeseen. Hän ihmettelee avoimesti islamilaista yhteiskuntaa, kauniita, historiaa pullollaan olevia rakennuksia, äänekkäitä toreja, pieniä sivukujia. Kallas on siitä onnekas matkaaja, että hänellä on etuoikeus päästä myös paikallisten ihmisten koteihin, sinne, joka on paikalliselle naiselle linnoitus, vankila ja turvapaikka yhtaikaa. Lalla Mulatin henkeäsalpaavan runsaat pidot jäävät Kallaksen mieleen pitkäksi aikaa.

Edes Marokossa elämä ei kuitenkaan ole täydellistä. Orjuus on paperilla lopetettu jo muutama vuosikymmen sitten, mutta käytännössä Kallaksen kohtaamissa perheissä käytetään edelleen orjatyövoimaa taloudenhoidossa, ja kaikki tietävät, mistä orjia voi hankkia nyt, niin kuin vuosisatoja aiemminkin.

Kulmia saa kohotella myös kuvaukselle Marrakechin juutalaiskaupunginosasta, mellahista, jota Kallas pitää Danten Löyhkien Helvetin maanpäällisenä vastineena. Sujuvasti esitetyt näkemykset rodun erikoistunnuksista, verisekoituksesta ynnä muusta muistuttavat osuvasti ajasta, jolloin Kallas on matkaansa tehnyt ja kirjaansa kirjoittanut. Sama näkyy kirjassa kautta linjan: ihmeellinen on eksoottisten rotujen elämä, jota pohjoiseurooppalainen tarkastelee kuin mikroskoopissa olevaa vierasta elämänmuotoa. Hieman huvittuneena, hieman kauhuissaan, aina uteliaana.

Marokon lumoissa on tunnelmaltaan nimensä mukainen. Vaikka paljon outoa ja ihmeellistä kohdataan, päällimmäiseksi tunteeksi jää lumoutuminen. En tiedä, kuinka aitoina kokemuksina alunperinkin julkaistuksi tarkoitettuja matkakertomuksia voi koskaan pitää, mutta toisaalta on kiinnostavaa pohtia, miksi mikäkin asia on kirjaan tuotu ja mistä käsittelytavat kumpuavat. Rikasta ajankuvaahan tämä on, mutta ehkä lopulta ennen kaikkea kirjoittajastaan kertovaa ajankuvaa kuin niinkään marokkolaista 1930-lukua.

Ehkä minäkin vielä joskus matkustan Marokkoon, ja teen huomioitani Aino Kallaksen jalanjäljissä. Ja paljastan jotain 2000-luvun ajankuvasta. Ken tietää.

___

Haasteet: Afrikan tähti ja Maailmanvalloitus (Marokko).

3. elokuuta 2013

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Kuvan laadukas pakkausviini maistuisi varmaan Irmallekin.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Kansi: Jenni Saari
Teos 2013
302 s.

Kirjastosta.


"Niin että kumpi vaihtoehto on parempi?" Irma kysyi. Hän ei halunnut mennä vanhainkotiin tai dementiaosastolle, eikä Suomi voinut olla maa, jossa 92-vuotiaat rintamalotat heitettiin kadulle kerjäämään.
"Varokaa vain, saatatte löytää minut puistotien Alepan edestä, siinä minä laulan lottapuvussa sen komean romanialaisen haitaristin vieressä Aukusti-laulua tyhjä kahvimuki jalkojen juuressa." (s. 287)

Ehtoolehto on helsinkiläinen Vanhusten Hoiva ja Rakkaus Säätiön ylläpitämä palvelutalo, jossa asukkailla on viihtyisät asunnot, aikaa kortinpeluuseen sekä erilaista viriketoimintaa, kuten keppijumppaa ja muistipelejä. Samalla se on laitos, jossa suljetulle dementiaosastolle joutumista pelätään enemmän kuin mitään muuta ja paikka, jossa jokainen toimenpide lampunvaihdosta tarkastuskäyntiin laskutetaan hinnaston perusteella – pyysi sitä tai ei.

Siiri Kettunen on 94-vuotias, virkeä naisihminen, entinen konekirjoittaja ja kolmen lapsen äiti. Hänen paras ystävänsä Ehtoolehdossa on Irma, ikänsä perheelleen omistautunut äiti ja isoäiti, jolta kullanmurut ovat vaan sattuneet myymään töölöläisasunnon alta. Aikaa tulee vietettyä myös entisen suurlähettilään, Lierihatturouvan ja entisen äidinkielenopettajan Anna-Liisan kanssa. Päivät muistuttavat toisiaan, mitä nyt välillä tulee käytyä hautajaisissa ja raitiovaunuajelulla, toisinaan juotua punaviiniä pohjanmaan kautta.

Ehtoolehdossa alkaa kuitenkin tapahtua kummia. Eräs miesasiakas joutuu seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, kaikkien rakastama kokkipoika Tero kuolee oudosti ja ihan hyvin pärjääviä asukkaita aletaan toimittaa suljetulle dementiapuolelle kuin liukuhihnalla. Siiri ja Irma päättävät ottaa asioista selvää, ja huomaavatkin pian joutuneensa despoottisen osastonhoitajan Virpi Hiukkasen mustalle listalle. Naiset eivät ole kuitenkaan mitään eilisen teeren tyttöjä, ja kun apuun saapuu nahkaliivinen enkeli Mika, moni synkkä salaisuus alkaa paljastua.

Ihastuin Minna Lindgrenin Sivistyksen turhaan painolastiin tässä taannoin, joten ei ollut epäilystäkään, ettenkö lukisi myös tätä hänen ensimmäistä romaaniaan. Palvelutalomiljöö ja yhdeksänkymppiset päähenkilöt kiehtoivat, ja kun minulle alkoi selvitä, että romaanissa on humoristisen poljennon ohella terävästi kriittinen pohjavire, innostuin entisestään.

Kirja lunasti odotukseni. Sen huumori osoittautui sillä tavoin kepeämmäksi kuin luulin, että ääneen en tällä kertaa pyrskähdellyt kuin pari kertaa. Mustaakin mustempaa se paikoin kyllä on, mikä sopii useimmiten mielentilaani, niin nytkin. Kriittisyys ei ole liian osoittelevaa, vaikkei sitä toki tarvitse mitenkään erityisemmin myöskään kaivaa esiin: jo pelkkä palvelutaloarjen kuvaaminen riittää näyttämään, millaista on elää vanhan ihmisen elämää nykypäivän Suomessa. Samalla esiin nousevat julkishallinnon, byrokratian, ketjutuksen, kilpailutuksen ja yksityistämisen nurjat puolet. Ja yksinäisyys: kuinka jokainen päivää tuntuu samalta, kuinka aamulla herätessä on väistämättä pettynyt, ettei vieläkään ole kuollut pois. Ja kun kukaan ei ehdi käymään.

Omakohtaiset kokemukseni vanhustenhuollosta ovat omaisen näkökulmasta. Kohta neljä vuotta sitten kuollut mummini ei koskaan ehtinyt saada palvelutalopaikkaa, vaikka olisi todellakin sellaisen tarvinnut. Hän viettikin viimeiset elinkuukautensa sairaalassa, täyteentupatulla kroonikko-osastolla kuunnellen kaikki yöt Karjalan kannaksen kauhuja uudelleen elävän naapuripotilaan huutoa. Ironiaa tai ei, mummille tarjottiin lopulta palvelutalopaikkaa – puoli vuotta kuolemansa jälkeen.

Toinen mummini on nyt vuoden päivät asunut palvelutalossa, jonka en halua uskoa olevan aivan Ehtoolehdon kaltainen. Ilmeisesti hän viihtyy suhteellisen hyvin, vaikka omasta kodista pois muuttaminen oli raskas asia. Vaihtoehtoja ei vain ollut. Harmi tietysti, että kaikki mummin kolme lasta ja me lapsenlapset asumme monen sadan kilometrin päässä. Näemme siis liian harvoin, ja mummin asioiden hoitaminen vaatii paljon etätyötä. Mutta haluan uskoa, että parhaamme teemme, kuitenkin.

Kuolema Ehtoolehdossa sai minut ajattelemaan. Minua ahdistaa ajatus siitä, että vanhuksia kohdellaan kuin lapsia, että ihmiseltä viedään hänen persoonallisuutensa ja viisautensa, että viimeisinä vuosinaan ei saisi enää olla oma itsensä. Toki monet sairaudet vaikuttavat persoonaan ja olemiseen, ja kai ihminen hieman höperöityy vanhemmiten joka tapauksessa, mutta että periaatteessa tervettä ihmistä aletaan kohdella kuin hän ei ymmärtäisi tai kestäisi mitään, saa ihoni kananlihalle. Haluan uskoa siihen, että monet (suurin osa!) vanhustenhuollon henkilökunnasta tekevät työtään ammattitaidolla ja sydämellä, mutta valitettavasti poikkeuksiakin on. Kuten kaikkialla.

Romaanina Kuolema Ehtoolehdossa on painavasta asiastaan huolimatta helppolukuinen, sujuva ja viihdyttävä. Sen henkilöt ovat ihastuttavia ja raivostuttavia, sen juoni etenee mallikelpoisesti, se tuntuu aidolta, vaikka kärjistetty onkin. Miinuksen annan siitä, että varsinainen arvoitus ei lopulta ratkea ihan selkeästi (tai sitten en vain ollut skarppina?), vaan jää turhan avoimeksi. Muuten kirjan loppu on valoisa ja jättää hyvän mielen.

Ikääntyvän Suomen pitäisi vähitellen ihan vakavissaan havahtua tilanteeseen, jossa monin tavoin jo ollaan. Ihmiset elävät terveempinä ja pidempään, ihmisiä ei voida säilöä laitoksiin vuosikausiksi, yhteisöllisyys ja yhdessä asuminen voisi antaa paljon mahdollisuuksia. Yksilö on paljon enemmän kuin aiheuttamansa yhteiskunnallisten kulujen summa, ja niin sen on oltava jatkossakin. Ihmisarvoaan ei menetä kukaan, vaikkei enää mitään tuota. Ikinä.

___

Kuolema Ehtoolehdossa on ollut suosittua luettavaa kirjablogeissa, hakukone auttaa kyllä.

2. elokuuta 2013

Ante Aikio: Aigi I – Jänkäjärven syöverit


Ante Aikio: Aigi I – Jänkäjärven syöverit
Ulkoasu: Anne Lehtinen
Goranus & Texthouse 2013
219 s.

Arvostelukappale.


Aigi on perheensä traagisesti nuorena menettänyt lentonoitien suvun viimeinen vesa, vetreä saamelaispoika. Hän on kasvanut Saivomaailmassa tarunhohtoisten ja hyvinvoivien gufihtarien luona, mutta joutunut vartuttuaan palaamaan takaisin Eläväisten maailmaan, jossa elelee rauhallista elämää Njaiti-poronsa kanssa.

Aigin arki saa nopean käänteen, kun hänet kutsutaan auttamaan tärkeässä tehtävässä: kevään ensimmäisen auringonsäteen nappaamisessa. Siitä kilpailevat joka vuosi hyvät ja pahat voimat, ja jos paha on nopeampi, kesä ei ehkä tule ollenkaan. Alkaa jännittävä kilpajuoksu Ulda-tunturin huipulle, jossa Aigilla on vastassaan ilkeämielinen jätti Stallu. Tarvitaan nopeutta, älyä ja ongelmanratkaisutaitoja.

Toiseen, hieman monimutkaisempaan seikkailuun Aigi päätyy, kun hän saa odottamattoman vieraan Saivomaailmasta. Gufihtarien kylänvanhin Huuva tulee pyytämään Aigilta suurta palvelusta ja apua, sillä noita on kaapannut hänen tyttärensä Ristenin ja piilottanut tämän pelottavan Jänkäjärven pohjassa olevaan luolastoon. Aigin neuvokkuutta tarvitaan jälleen, eikä hän voi kieltäytyä auttamasta: onhan Risten kaiken lisäksi hänen nuoruudenrakkautensa. Matka Jänkäjärven syövereihin on vaarallinen ja ongelmatilanteita täynnä, mutta noitien sukua oleva Aigi ei jää sormi suussa pohdiskelemaan, vaan toimii. Edes kalojen kuninkaat, verenhimoiset skaimmadakset, eivät päihitä Aigia.

Aigi-saagan aloitusosa Jänkäjärven syöverit tarjoaa seikkailua ja kansanperinnettä, mytologiaa ja jännittäviä hahmoja. Kirjan alussa esitellään tarinoiden hahmot ja näiden merkitys, lopusta löytyy sanasto niille, joille saamelainen ja pohjoinen kulttuuri yleensä on vieraampaa. Lisäksi mukana on upeita kuvia keskeisistä hahmoista.

Kirjaa lukee innolla ja saamelainen elämäntapa ja mytologia herättää uteliaisuutta ja kiinnostusta. Itse tarina ei kuitenkaan ole niin monipuolinen ja jouheva, kuin mihin olisi aineksia. Kirjassa on kaksi seikkailua, joista ensimmäinen, valonsäteen metsästyksestä kertova kilpajuoksu, pysyy vielä hyvin jännitteisenä, vaikka onkin tematiikaltaan ja toteutukseltaan varsin perinteinen. Sen sijaan toinen tarina, jossa Aigi pelastaa Ristenin Jänkäjärvestä, on vähän venytetyn tuntuinen. Siinä on turhan monta nostatusyritystä ja uutta käännettä, ja ilmeisesti loppuhuipennukseksi tarkoitettu pahan noidan kohtaaminen tuntuu enää pakolliselta loppulässähdykseltä. Toisaalta se toki jättää monta ovea avoimeksi seuraavia seikkailuja ajatellen, joita ilmeisesti on jossain vaiheessa tulossa.

Aihealue ja miljöö ovat onnistuneita ja ammentavat piirteitään kiehtovasti saamelaissaagoista. Tunnelma ei sen sijaan pääse nousemaan huippuunsa, vaan jää pikemminkin hieman latteaksi. Kerronnassa on jonkin verran turhaa selittelyä ja alleviivaamista, ja erilaisia saamelaiskulttuurin ilmiöitä selitetään turhan holhoavasti. Paikoin kirjailija ei tunnu luottavan lukijan päättelykykyyn, vaan esimerkiksi Aigin ajatuksia ja tekemisiä selitetään auki aivan liikaa.

Kirja on naputuksestani huolimatta vetävä ja hyvää mieltä tuova. Varsinaista jännitystä se ei tarjoa, mutta toimii oivallisena kurkistuksena pohjoiseen elämäntapaan ja mytologiaan sekä antaa mahdollisuuden pohdiskella klassisia teemoja hyvästä ja pahasta, rohkeudesta ja avunannosta.