4. marraskuuta 2012

Sudenveri


Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Teos 2012
313 s.

Kirjastosta.


Varga on sukunsa otteesta paennut kuvataiteilija, kaupungin urbaanissa yksinäisyydessä viihtyvä nainen, jonka rauhallinen ja tasapainon lopulta löytänyt elämä keikahtaa sijoiltaan, kun hän eräänä iltana löytää oveltaan sukulaispojan, myöskin Laumaa paenneen nuorukaisen. Poika, Rasmus, on epämuotoinen, ei kokonaan ihminen eikä kokonaan susi.

Sillä Varga, vanhalta nimeltään Hanna, on susien sukua. Hän on Rasmuksesta poiketen kokonainen, sekä ihmisen että suden identiteetissä elävä. Varga oli tärkeä Laumalle, mutta hän lähti. Rasmus taas ei ollut epämuotoisuutensa vuoksi kuin tiellä, ja siksi hän lähti, vaikkei olisi saanut.

Lauman johtaja on Martta, sodat kokenut, kovaotteinen, ankara ja aina Lauman etua ajatteleva iäkäs nainen. Hän on nähnyt niin susivainot kuin Lapin polttaneet saksalaiset, hän on kasvattanut Laumansa sudet, epämuotoiset ja kokonaiset, hän on menettänyt avioliiton ja liian monta läheistään. Henkilökohtainen ei kuitenkaan voi koskaan ylittää Laumaa, vaan Laumaa on suojeltava aina ja kaikelta. Se ei saa paljastua kellekään ulkopuoliselle tai tuho on varma.

Kaupungissa Varga koettaa yhtäaikaa piilotella, ohjastaa ja tukea Rasmusta, jossa näkee paljon itseään. Vargan tyttöystävä Marraskuu ihmettelee yhtäkkiä Vargan asuntoon ilmestynyttä erikoista "koiraa", pohtii päänsä puhki, miksei Varga halua puhua menneisyydestään ja kieriskelee omassa ja suhteensa epävarmuudessa.

Kun Martta päättää lähteä kaupunkiin hakemaan Rasmusta takaisin kodin seinien sisäpuolelle, kuvio on vaarassa mennä kaikilta osin pahalla tavalla sekaisin.

Sudenveri on mielenkiintoinen ihmissusitarina, sillä siinä ei ole oikeastaan mitään niistä elementeistä, joita olisin osannut odottaa. Ensinnäkään kyse ei ole ihan perinteisimmän ihmissusikaanonin mukaisista olennoista, vaan paljon monimuotoisemmista ja ehkä jopa kiehtovammistakin suden ja ihmisen välimuodoista. Sudeksi muuttuminen ja sutena oleminen ei toisekseen ole mitenkään uhkaavaa, vaan yhtä luonnollista kuin ovat vaikka mielialan- ja tunteenvaihtelut. (No, kieltämättä en todellakaan ole mikään ihmissusiasiantuntija, mutta tässä tarinassa esimerkiksi täysikuulla ei ollut mitään tekemistä sudeksi muuttumisen kanssa, eivätkä uudet sudet syntyneet viattomia ohikulkijoita puremalla, vaan äitiensä ja emojensa kohdusta.)

Suden ja ihmisen identiteetin, ylipäänsä ihmisen minäkuvan ja olemassaolemisen pohdinta muodostaa Sudenveren selkärangan. Miellyttävän tuoreena valintana pidän sitä, että seksuaalinen identiteetti ei ollut millään tavoin keskeisen pohdiskelun tai alleviivaamisen kohteena, vaan identiteetin sekasotkuisuus ja monimuotoisuus käsitettiin paljon laajemmassa mittakaavassa. Toisena keskeisenä teemana kirjassa on valta ja vallankäyttö, joka kulminoituu Lauman johtajaan Marttaan, mutta joka ilmenee myös muilla tavoin, osaltaan esimerkiksi Vargan ja Marraskuun suhteessa, jossa Marraskuu on selvästi se, joka alistuu, vaikkei Varga ehkä edes tiedosta omaa valta-asemaansa. Martta on sen sijaan melko epämiellyttävä hahmo – ja hyvin onnistunut kuvaus despoottisesta matroonasta, joka on vuosia valtaa ja vastuuta väsymättä käytettyään kykenemätön näkemään asioita enää muista kuin omasta perspektiivistään.

En kuitenkaan lukenut kirjaa erityisen suuressa hurmiossa. Sudenveri on aika ahdistava kirja, sillä kukaan sen henkilöistä ei ole onnellinen tai loppujen lopuksi edes tyytyväinen siihen, mitä on. Kolmen näkökulman, Vargan, Martan ja Marraskuun, käyttö toimii ja antaa tukea tarinankerronnalle paljastamalla uusia puolia henkilöistä ja tapahtumista. Mielestäni Kangasvuo onnistuu taidokkaasti rakentamaan henkilöistään kokonaisempia juuri näin: esimerkiksi Vargan minäkerronnallisten osuuksien vertaaminen Marraskuun vastaaviin näyttävät satuttavasti sen, miten paljon kertomatta jättäminen ja luottamisen vaikeus nakertavat pohjaa ihmissuhteelta.

Kohottelin kulmiani Marraskuun ja kämppistensä pakanapuuhille, sillä en oikein keksinyt, mikä merkitys niillä lopulta oli. Pyrittiinkö tällä luonteenpiirteellä osoittamaan se, että itsekin erilainen hyväksyy helpommin erilaisuuden muissa (onko asia muka niin?) vai mikä siinä oli taustalla? Ihan alkupuolella tarinaa on siis kuvaus siitä, kuinka Marraskuu kahden kämppiksensä kanssa tekee jotain Maan jumalattarelle osoitettuja taikoja, ja harkitsin vakavasti lukemisen lopettamista siihen, sillä pelkäsin koko loppukirjankin olevan jotain samantyyppistä uuspakanallista luonnonhenkien perään huutelua. Onneksi jatkoin, eikä vastaavia kohtauksia enää tullut. (Mikä tosin aiheutti nimenomaan tuon hämmennyksen siitä, mikä pointti touhulla oikein oli.)

Sudenveren fantasiaelementit solahtavat helposti osaksi arkista maailmaa. Kirjaa lukiessa en hetkeäkään epäillyt, etteikö jossain Pohjois-Suomen perukoilla voisi olla korpimökkiä, jossa elää maan viimeinen (tai itsensä viimeiseksi uskova) ihmissusilauma. Ja etteikö ihmissusien, kuten minkä tahansa muun tiiviin yhteisön kanssakäyminen ympäröivän yhteiskunnan kanssa olisi aina monin tavoin hankalaa ja haasteita täynnä. Sudenveri on mielenkiintoinen yhdistelmä mielikuvituksen liitoa ja arkisia aamupalahetkiä pienen kaupunkiasunnon keittiönpöydän ääressä. Mitenkään iholle se ei tullut, mutta lukukokemus oli varsin mukaansatempaava – tässä hetkessä. Tuskin se ikuisesti mieleeni jää, mutta eihän kaikkien tarinoiden tarvitsekaan jäädä, vaikka hyviä ovatkin.

Anki pohtii omassa tekstissään Sudenveren teemoja, valtaa ja erilaisuutta, Q+Black piti susilauman elämän, käyttäytymisen ja hierarkian kuvauksesta, vaikkei muuten hurmaantunut, Ahmulle Sudenveri oli vuoden parhaita lukukokemuksia, Anu osasi odottaa erilaista, muttei näin hyvää ihmissusikirjaa, Jaana Märsynaho kiittelee kirjan omaäänistä ja monitasoista kerrontaa.


Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Fantasia- ja scifikirjallisuus

2 kommenttia:

  1. Jee, luit tämän!
    Niin, minulle tämä tuli iholle asti. Koin kirjan itselleni läheiseksi ja tärkeäksi. Mutta hyvä, että kuitenkin pidit. (:
    Minä en kummemmin pakanallisuutta pohdiskellut. Minulle se vain oli yksi erilaisuuden muoto sekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinun tekstisi Sudenverestä on kyllä niin aito ja koskettavakin. Hienoa, miten kirjallisuus voikin napsahtaa kohdilleen niin mainiosti.

      En oikein tiedä, miksi se pakanahomma minua niin vaivasi. Ehkä siksi, että pidän sitä vähän "hömppänä" ja kun se esitettiin niin vakavasti heti tarinan alkuun, ajattelin, että onko tämä nyt jotenkin keskeisempikin asia tässä kirjassa, apua, en ollut varautunut. :D

      Mutta totta, erilaisuutta sekin tietenkin "vain" on.

      Poista

Kiitos kommentistasi!