28. kesäkuuta 2012

Tämä siunattu, siunattu koti




Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
Suomentaja: Kersti Juva
Tammi 2001
(Pokkaripainos 2010)
221 s.
Interpreter of Maladies (1999)

Omasta hyllystä.


Jo ensimmäisen novellin kohdalla tiesin: tästä minä pidän. Tätä haluan lukea lisää. Tämä on minun kirjailijani, minun kieleni ja minun mielenmaisemani. Kerrankin elin kohtuudessa ja säästelin, enkä ahminut kaikkia kokoelman yhdeksää novellia yhteen menoon. Annoin niille aikaa.

Hassua, miten suurta yhteyttä saatan tuntea aivan toisesta kulttuuripiiristä peräisin olevaan kirjailijaan ja hänen kuvaamiinsa teemoihin, jotka eivät nekään ole samoja, joita itse elän tai koen eläväni. Jhumpa Lahiri on intialais-yhdysvaltalainen, minä supisuomalainen. Lahirin Tämä siunattu koti kertoo tarinoita Intiasta ja Yhdysvalloista. Niistä, jotka ovat lähteneet ja niistä, jotka ovat jääneet. Niistä, jotka ovat sopeutuneet ja niistä, jotka eivät vielä toisessakaan polvessa koe olevansa kotonansa oikeastaan missään. Minä en ole maahanmuuttaja, en elä vieraassa kulttuurissa (vaikka joskus sitä kokeekin massiivista ulkopuolisuutta, ihan kotonaan), en ole joutunut pohtimaan kastijärjestelmää, odottamaan järjestettyä avioliittoa, asumaan kerrostalon katolla ja lakaisemaan päivät pääksytysten portaita, toivomaan tuoreelta aviopuolisolta lahjaksi jääkaappia tai värjäämään jakaustani sinooperilla, jotta kaikki tietäisivät minun olevan nuorikko.

Ja silti pääsin pinnan alle, elämään kaoottisiin intialaisiin suurkaupunkeihin, mukaan turistitaksiin ja yksinäiseen poikamiesboksiin, ihmettelemään uutta maata, uutta kieltä, uutta kulttuuria, kokemaan pettymyksiä ja vieraantumista puolisosta, jota en edes tunne. Surin menetettyä lasta, menetettyjä mahdollisuuksia, menetettyä rakkautta. Toisaalta tunsin kaikkien voimakkaiden mausteiden tuoksun, kuorin valkosipulia muiden naapuruston naisten kanssa (ja kaipasin sitä ollessani yksin), ahdistuin väenpaljoudesta, maistoin juuri merestä nostetun kalan herkullisen maun.

Jhumpa Lahirin novelleissa on jonkinlaista taikaa, sillä ne ovat hyvin arkisen oloisia, kertovat pienin siivuin elämästä, jota me kaikki elämme, kukin omalla tavallamme, paikoin toisillemme sokeina ja vieraina, paikoin yllättävää yhteyttä tuntien. En osaa edes valita suosikkiani, sillä vaikka novellit eivät ole toistensa kopioita vaan hyvinkin erilaisia, enkä nyt missään hurmoksessa ollut koko ajan lukiessani, tuntuisi väärältä erotella näitä. Tunnelma oli ratkaiseva tekijä omassa lukukokemuksessani, ja se nousi rauhallisesta rytmistä, pienistä koukuista, hyvin tavallisista ja sitäkin uskottavammista henkilöistä ja kauniista kielestä.

Mutta jos valittava on, ja joskushan sitä on, Tuskien tulkki, alkuperäisteoksen niminovelli nousee ehkä voittoon. Siinä turistien taksikuskina lisäleipänsä ansaitseva, mutta päätoimisesti Intian kielipolitiikan sekametelisopassa lääkärin ja potilaiden tulkkina työskentelevä vanhempi mies ihastuu kuljettamansa intialais-yhdysvaltalaisen perheen nuoreen äitiin, eikä tarvita kuin yksi meno-paluumatka temppelille kokonaisen ihmissuhteen idean kaaren läpikäymiseen.

Olen vieläkin puoliksi Tämän siunatun kodin tunnelmassa, vaikka olen jo aloittanut sen perään aivan toisenlaista kirjaa. Jos et vielä ole lukenut Lahiria, lue. Minä aion lukea kaiken, mitä hän on koskaan kynästään päästänyt ja tulee päästämään.

Muiden mietteitä: Katri, Mari A., Valkoinen kirahvi, Zephyr

So American: Immigrant Background (3/3, hihii!) ja Modern Women Writers.
Lisäksi yksi ruksi lisää Pulitzer-listaani.

27. kesäkuuta 2012

Syksyn kirjat - jotta lukeminen ei vahingossakaan loppuisi kesken


Minulla ei ole ollut mitään kovin suurta himoa saada lukea uutuuskirjoja painolämpiminä. Toki suosikkikirjailijoiden uutuudet on saatava käsiin mahdollisimman pian, mutta noin muuten olen aina ollut kirjaston BestSeller-hyllyn satunnaisuuden ja ehkä varausjonon varassa. Täytyy myöntää, että kirjablogien seuraaminen on aiheuttanut uudenlaisen olotilan, sillä olen ensinnäkin huomattavasti paremmin kartalla siitä, mitä kirjoja Suomessa juuri kulloinkin julkaistaan ja toisekseen bloggarikollegojen kiinnostavia uutuuskirjoja käsittelevät tekstit innostavat hankkimaan uunituoreitakin kirjoja lukupinoon mahdollisimman pian. Ja nälkä kasvaa syödessä, tai siis lukiessa, hyvin helposti...

Monet ovatkin jo tehneet katsausta tulevaan kirjasyksyyn, ja ajattelin liittyä joukon jatkoksi. Mikäs sen mukavampaa kuin odotella kieli pitkällä uusia kirjatuttavuuksia saapuviksi. Osa onkin jo ilmestynyt, mutta olkoon nekin syksyn kirjoja. Kuka tässä niin tarkkana jaksaa olla.

Teos

Rosa Meriläinen: Nainen punainen. Kiinnostaa tietää, miten Meriläiseltä taipuu proosa. Ja millainen on Tampereen punaisen naiskaartin tie...

Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys. Kirjailijan ystävän itsemurhasta ystävyyteen, Euroopan historiaan, ihmiseen ja menneisyyteen, köyhyyttä ja rikkautta, Lapinlahden sairaala... Kuulostaa kiinnostavalta combolta.

Tiina Raevaara: Hukkajoki. Pidän Raevaaran tyylistä, etenkin novellikokoelma En tunne sinua vierelläni oli hieno lukukokemus. Joten lisää mysteeritarinoita tältä kirjailijalta, kiitos.

A. S. Byatt: Pieni musta kirja. Viisi tarinaa magiikasta, taiteesta ja kansantaruista. Joo-o.

Hilary Mantel: Syytettyjen sali. Tämä minulla on jo alkuperäiskielellä, mutten ole vielä lukenut. Ehdinköhän edes ennen suomennoksen ilmestymistä...

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia. Uutta lyhytproosaa Sinisalolta, kelpaa.

Tammi

Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa. Tietokirjoittajana nohevaksi toteamani Kortelaisen esikoisromaani, vieläpä historiallinen 1900-luvun alun kuvaus, ilman muuta se on luettava!

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Ulkosuomalaista unimaailmaa, todellisuuden rajojen hämärtymistä... Niin, ja koska tämä on Kirjavan kammarin emännän esikoisteos.

John Irving: Vapauttakaa karhut! Irvingin esikoisromaani suomennoksena, aaaaaaaaaaaaaaaa! Kirjallisen kuninkaani kaikki kirjat saavat varauksettoman intoni osakseen. Näin se vain on, en harrasta kritiikkiä Irvingiä kohtaan. Piste.

José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi. 1930-luvun Portugali, runoilija Fernando Pessoan (jonka erikoisen Anarkistipankkiirin luin keväällä) jalanjälkiä, kahviloissa luuhaamista ja ajankuvaa...

Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala. Elly-tytön matka 1960-luvun Englannista 2000-luvulle, "ripaus sadunomaisuutta", tragikoominen perhe, vertaus Anne B. Ragdeen... Kiinnostuin.

Riikka Forsström: Yön valtakunta. Kulttuurihistoriallinen katsaus yöhön. Tästä on otettava selvää.

Otava

Riikka Pulkkinen: Vieras. Koska Pulkkinen on eri hyvä.

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki. Herran edellisetkin teokset ovat viihdyttäneet minua oivallisesti, miksi siis jättäisin tämänkään lukematta?

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi. Vuosisadan mittainen sukusaaga, joka alkaa vuonna 1913 Iso-Britanniassa. Jo nuo lähtökohdat riittävät minulle.

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani. "Hurja perhetarina ahneista vanhemmista ja häiriintyneistä mielistä". Voiko kirjalta pyytää vielä muutakin?

Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin miekka. Olen lukenut Hämeen-Anttilan kirjoja usemmankin, ja pidän niistä. Tämä uutuus porautuu islamin nimissä käytyihin sotiin ja käsitykseen islamista sodan uskontona.

Like

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Voiko tätä jättää lukematta?

Gummerus

Ernest Cline: Ready Player One. Virtuaalitodellisuus ja pelimaailma meets Paluu tulevaisuuteen meets High Fidelity.

Siltala

Herman Koch: Illallinen. Perhedraama illallisella, joka ei mene suunnitelman mukaan.

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697. Lappalainen osaa historiasta kirjoittamisen taidon.

Ignacio Ramonet (toim.): Fidel Castro - Elämäni. Luettava. Piste.

WSOY

Cormac McCarthy: Veren ääriin. "Lännenromaani, joka kääntää päälaelleen tavan, jolla Lännestä kerrotaan".

Pete Suohonen: Hitlerin kylkiluu. "Huikea ja törkeä seikkailusatiiri ääriliikkeistä ja niiden puoleensa vetämistä ihmisistä". Kiinnostaa, kyllä.

***

Huh, meinasi tulla hiki jo katalogeja selatessa. Eikä tässä todellakaan ole kaikki kiinnostava, mutta joku roti nyt tässäkin asiassa on pidettävä. Kuinkahan monta noista sitten todellisuudessa edes tulee luettua, etenkään vielä syksyllä? Jää nähtäväksi.

Kyllä kirjallisuus on ihanaa, en voi muuta sanoa. Aina on jotain uutta nurkan takana, tai jotain vanhaa kellarissa, eikä lukeminen lopu tästä maailmasta ikinä.

26. kesäkuuta 2012

Nälkäpeli... njääh



Suzanne Collins: Nälkäpeli
Suomentaja: Helene Bützow
WSOY 2009
389 s.
The Hunger Games (2008)

Kirjastosta.


Maa, joka joskus tunnettiin Amerikan Yhdysvaltoina, on kärsinyt luonnonkatastrofin toisensa perään ja muodostanut rääppeistään uudenlaisen valtion, Panemin. Panem on jaettu 13 vyöhykkeeseen, joista jokainen on erikoistunut tuottamaan tiettyä hyödykettä: ruokaa, kivihiiltä, ylellisyystavaroita ja niin edelleen. Vyöhykkeiden kärsiessä ja kituuttaessa niukkuudessa pääkaupunki Capitol elää yltäkylläisyydessä. Kerran vyöhykkeet yrittivät nousivat kapinaan, mutta huonosti kävi. Vyöhyke 13 tuhottiin täysin ja jäljelle jääneiden olot kurjistuivat entisestään.

Muistutuksena siitä, ettei valtaapitäviä vastaan pidä edes haaveilla asettuvansa, Capitol on kehittänyt Nälkäpelin. Se on vuosittain järjestettävä ison budjetin tosi-TV-ohjelma, johon valitaan jokaiselta 12 vyöhykkeeltä 12–18-vuotias tyttö ja poika tribuuteiksi. Mielikuvituksellisella areenalla käytävässä kisassa on vain yksi tavoite: voittaa. Ja voittaja on viimeinen elossaolija. Muita sijoja ei ole.

Vyöhyke 12 on kivihiilen tuottaja ja elinoloiltaan surkea. Salametsästäjänä perheelleen ruokaa hankkiva Katniss lähtee vapaaehtoisena Nälkäpeliin, kun elonkorjuujuhlassa arpa osuu hänen pikkusiskoonsa Primiin. Poikatribuutiksi arvotaan leipurin poika Peeta. Katniss on tottunut luonnossakulkija ja luonteeltaan selviytyjä, mutta tribuuttina Nälkäpelissä oleminen on jotain ihan muuta kuin pelin pakollinen seuraaminen kotivyöhykkeellä -- on taisteltava hengestään. Samalla on tuotettava hyvää tv-viihdettä helposti kyllästyvälle ja kaiken nähneelle yleisölle.

Collinsin Nälkäpeli on vetävää nuortenkirjallisuutta, joka iskee epäilemättä helposti myös aikuislukijaan. Kirjailijan luoma yhteiskuntajärjestelmä on irvokas ja mielenkiintoinen. Se on myös osaltaan jo totta. Ei ehkä aivan yhtä selkein suuntaviivoin luonnosteltuna, mutta silti. Seksiä ja väkivaltaahan me haluamme televisiosta nähdä, viihdytämme itseämme äärimmäisyyksillä ja olemme kaiketi hiljaa hyväksyneet taloudellisen, yhteiskunnallisen ja elintasollisen epätasa-arvon maailmassamme. On ilmeisesti moraalisesti ihan ok hankkia taas kesäsesongin aikaan puutarhavälineitä ja uimaleluja, joiden tekijät paiskivat 13-tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa ilman mahdollisuutta järjestäytyä tai kieltäytyä ylitöistä, kuten Helsingin Sanomat tänään uutisoi, kunhan vaan halvalla saa just sitä mitä haluaa.

Kirjana ja tarinana Nälkäpeli ei kuitenkaan voittanut minua puolelleen. Kiehtovia yksityiskohtia, yllätyksiä ja vähemmän tavanomaisia henkilöitä se kyllä tarjoili, mutta en voi sanoa lämmenneeni erityisen tasaisesti. Katniss on mielenkiintoinen päähenkilö, joka uudistaa tyttösankarittaren kuvaa aika tehokkaasti, mutta noin yleisesti Nälkäpeli pääasiassa tympäisi minua. En osaa aivan tarkkaan eritellä, mistä se johtuu, mutta yritän.

Mitään ihan tolkuttomia odotuksia minulla ei ollut, joten siinä mielessä en voi sanoa pettyneeni niihin. Odotin vetävää stooria ja väkivaltaa, kiehtovaa ja kauhistuttavaa yhteiskuntaa, ja niitä kaikkia kyllä sain. Tosin huomasin, että olisin lukenut mieluummin Panemin historiaa kuin seurannut Nälkäpeliä sinänsä. Olenkohan niin turtunut väkivaltaan, että se enemmänkin kyllästyttää? En kyllä usko, mutta voihan siinä jotain perää olla. Katnissin selviytyminen hc-luonnonoloissa on kuvattu Nälkäpelissä koukuttavasti, ja vanhana partiolaisena ja jonkinmoisilla luonnossaliikkumiskokemuksilla varustettuna jäin useaan otteeseen pohdiskelemaan, mitenköhän itse mahtaisin selviytyä ilman edes välttämättömimpiä retkeilyvälineitä, vain jousipyssy apunani. (Huonohkosti.)

Yksi syy kylmäksi jäämiselle voi olla se, etten ole aikoihin, siis todella pitkiin aikoihin lukenut nuortenkirjoja, ja genre tuntuu siksikin ehkä vieraalta ja turhan painokas alleviivaaminen lukijan aliarvioinnilta. En syytä Collinsia aivan liiasta yksinkertaistamisesta, mutta minua kirjan yleistunnelma hieman vaivasi. Ja silloin on vaikeaa täysin rinnoin nauttia lukemisesta.

Ja ehkä olisin loppujen lopuksi kaivannut vielä jotain lisää. Vähän enemmän taustoja, vähän enemmän historiaa, vähän enemmän kommervenkkejä. Niin kuin kunnon Capitolin asukas konsanaan, jolle mikään ei ole tarpeeksi viihdyttävää.

Enköhän jossain vaiheessa lue ne kaksi muutakin osaa, mutta mitään yletöntä himoa niiden kimppuun pääsemiseksi ei ole.

Nälkäpeliä on luettu blogeissa paljon. Vastikään kirjasta ovat kirjoittaneet noora ja Aa.

So American: Modern Women Writers (kategoria täynnä, jihuu!)

25. kesäkuuta 2012

Saarimaista juhannuselämää / juhannusmaista saarielämää










Perinteiden ainekset olivat jälleen kasassa. 

Oli ruokaa kilokaupalla, keskiyön aurinko, pohjaton viinitonkka, itikoiden ininää ja noin neljäkymmentä puremaa, juttuja ja hiljaisuutta, luonnon aarteita, tulevan mustikkasadon ihailua, hieman ripsivää sadetta, Radio Novan Top 200 -lista (joka sai taas ihmettelemään monia asioita), ristikoita, iltapäivälehtiä, suklaabanaaneja, puutarhakeinun hiljaista kitinää, katiskan aarteita halsterilla kokon hiilloksessa, tutustumista, supinaa, naurua. 

Pidän juhannuksesta vuosi vuodelta enemmän. Se on ainoa kansallinen juhla, jonka valmistelusta olen oikeastaan millään tasolla kiinnostunut (uusivuosi on kyllä myös mukava), ja jonka olen yleensä viettänyt suhteellisen mukavissa tunnelmissa. Tänä vuonna erikoislaatuisen lisän toi oleminen samassa paikassa V:n kanssa – ensimmäistä kertaa ikinä kuluneiden vajaan kahdeksan vuoden aikana. Kävi se näinkin.

Saariolosuhteet eivät pettäneet tälläkään kertaa. Eikä seura. 

Kyllä minusta on aikamoinen mökki-ihminen tullut, sittenkin. 

Enkä ole edes ehtinyt lukea!


20. kesäkuuta 2012

Mittumaari, kesän juhla, tykkään susta!


Auto starttaa muutaman tunnin päästä. En malttaisi enää odottaa. Pohjois-Karjala, minun oma saareni, verkkarihousut, maailman mahtavin seura, vuoden paras juhla, kylmä olut, muurinpohjapannu ja sen täyttävät roinat, erämaan hiljaisuus. Kyllä kiitos.


Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.


Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.


Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.


Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailma tää minkä nyt mä nään.


- Tove Jansson


Muumipeikon juhannusrunon myötä haluan toivotella kipristelevän ihastuttavaa ja nautinnollista juhannusta, miten ikinä sen sitten vietätkään (tai jätät viettämättä).

Palataan asiaan, jahka joskus suostun palaamaan saaresta!

19. kesäkuuta 2012

Imre Kertész: Lopetus



Minun oli havahduttava siihen paljaaseen tosiasiaan, että ihminen on sekä fyysisesti että moraalisesti täysin suojaton; eikä sellaista tosiasiaa ole helppo sisäistää yhteiskunnassa, jonka periaatteita ja käytäntöjä määrää poliisin maailmankuva, josta ei ole minkäänlaista ulospääsyä ja jossa minkäänlainen selitys ei ole tyydyttävä, ei siinäkään tapauksessa, että noita vaihtoehtoja en tarjoaisi minä itse vaan jokin ulkoinen voima – niinpä minulla ei ole oikeastaan mitään tekemistä sen kanssa, mitä teen tai mitä minulle tehdään. (s. 55)

Imre Kertész: Lopetus
Suomentaja: Outi Hassi
Otava 2006
123 s.
Felszámolás (2003)

Kirjastosta.


Unkarilainen kirjailija B tappaa itsensä täysin varoittamatta ja ikävänä yllätyksenä läheisille. B:n kustannustoimittaja Keserü ei suostu uskomaan, että B ei olisi jättänyt jälkeensä valmista romaanikäsikirjoitusta eräänlaiseksi selitykseksi ja uran päätepisteeksi. Muista ihmisistä välittämättä, suruaikaa kunnioittamatta Keserü alkaa kaivella B:n jäämistöä ja menneisyyttä valtavalla innolla. Miksi Auschwitzissa syntynyt ja sieltä selvinnyt kirjailija tappaa itsensä juuri, kun diktatuuri murtuu ja vapaa yhteiskunta on vihdoin mahdollinen?

Mielenkiintoinen lukukokemus, tämä Nobelillakin palkitun Kertészin romaanisarjan päätösosa. Aiempia en ole lukenut, mutta kyse ei olekaan siis kronologisesta vaan pikemminkin temaattisesta sarjasta.

Tyylilajit ja kerronnan keinot vaihtelevat tiuhaan. On useampi kertoja, on jopa jokunen runo, on hieman näytelmää – kaikki tämä 123 sivussa. Minkäänlaista sekametelisopan tunnetta ei lukiessa kuitenkaan tullut, vaan ratkaisut tuntuivat perustelluilta.

Kyse on tavallaan hyvin yksinkertaisesta tapahtumasta, jonka ympärille kaikki kutoutuu. Ja toisaalta kyse on myös kaikkea muuta kuin yksinkertaisista asioista: keskitysleireistä, ihmisen pahuudesta, selviytymisen moraalisista ulottuvuuksista, syyllisyydestä, diktatuurista. Sekä yhteiskunnallisella että henkilökohtaisella tasolla vaikeista, kauheista ja lannistavista ilmiöistä.

Aloitin kirjan lukemisen kauhunsekaisin tuntein, sillä takakannessa lukee jotain, joka aiheuttaa minussa lähinnä allergiaa ja/tai välittömän tarpeen paeta paikalta. Siinä lukee:

"Kafkan ja Beckettin jälkeen kukaan ei ole saanut metafysiikkaa näin fiktiiviseen muotoon." –New York Times Book Review

Eeeeeeeeeeeeeiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii.......

Sykkeen tasaannuttua avasin kuitenkin kirjan kannet ja päätin, että minä selviän tästä. Minä olen selvinnyt Riku Jutin Johdatus metafysiikkaan -teoksessa melkein sivulle sata, kahdesti, minä selviän myös yhdestä pienoisromaanista.

Ja minä selvisin.

Kertész saattaa kertoa sellaistakin, jota minä en ymmärrä, mutta minkä ymmärsin, siitä myös pidin. Kirjailijan tyyli on hyvin jännittävä sekoitus melankoliaa ja hilpeyttä, yhdistelmä, jota en ensimmäisenä liittäisi juutalaisten joukkotuhoon tai poliittiseen diktatuuriin tai itsemurhaan.

Toisen maailmansodan jälkipyykki on raskasta käsitellä, mutta Kertész tekee sen mieleenjäävällä tavalla. Tämä on ohut viipale, mutta tässä on paljon päällystettä. Sain taas muistutuksen siitä, kuinka helposti isoissa ilmiöissä ja tapahtumissa unohtaa ja kadottaa yksilötason kokemuksen. Joka on kai kuitenkin melkeinpä se tärkein. Me olemme ihmisiä osana jotain suurempaa, jokainen yhtä arvokkaana. Mitään yhteiskuntia tai poliittisia järjestelmiä ei ole ilman yksilöitä. Ja yksilöt myös ovat ne, jotka kantavat sen taakan, kun jokin menee pieleen tai valtaa käytetään väärin. Kukin omalla tavallaan.

Loppuun vielä sana tiistaille, muistutus yhdestä selviytymiskeinosta:

Kirjallisuus on joka tapauksessa ansa, johon jää kiinni. Tarkemmin sanottuna lukeminen. Lukemisen huume, joka niin miellyttävästi häivyttää lukijaa hallitsevan elämän armottomat ääriviivat.  (s. 40–41)

(Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Unkari)

17. kesäkuuta 2012

Kirjailijoiden Helsinki




Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki
Gummerus 2012
289 s.

Kirjastosta.


Toimittaja Eino Leino (ei sukua) on koonnut ja kirjoittanut kiehtovan matkaoppaan kirjalliseen Helsinkiin. Teoksessa käydään kaupunginosittain, pääasiassa kantakaupungissa liikkuen, läpi pääkaupungissa asuneita ja vaikuttaneita kirjailijoita, heidän kotikatujaan, opinahjojaan ja kantakapakoitaan. Mukana on kirjallisuusluettelo, paikkahakemisto ja muutama kartta. Varsinaisen kronologian sijaan kirjassa edetään kaupunginosien mukaan, hieman siis pomppien. Lähestymistapana se on kuitenkin nähdäkseni perusteltu.

Teksti on kevyehköä, mukanaan helposti kuljettavaa. Henkilöitä marssitetaan areenalle tasaista tahtia, mutta suoranaista ähkyä en kokenut, sillä kirjailijat kiinnostavat minua niin paljon, että toivotin jokaisen uuden henkilön tervetulleeksi. Suurten kirjallisten linjojen sijaan Leino keskittyy kuvaamaan kirjailijoita nimenomaan Helsingin kautta: mitä he kaupungissa tekivät, miten se kokivat, missä asuivat ja liikkuivat. Kirjailijoista ei rakenneta elämäkertakuvia, vaan lukijan oletetaan tietävän, kuka kukakin on. Ainakin sen verran huomaa – ellei se jo ennen lukemista ole tiedossa – että pienet ovat piirit, aina olleet ja varmaankin aina tulevat olemaan.

Kirjan aihe on siis minulle mieluisa ja koin saavani Kirjailijoiden Helsingistä paljon irti. Mieluisia ovat siis nimittäin sekä kirjailijat että kaupunki itsessään. Puolitoista vuotta olen täällä jo (vasta?) asunut, ja Helsinki on vienyt sydämeni. Ehkä siihen vaikuttaa suuresti se, että saan etuoikeutetusti asua keskellä kaupunkia ja meren ääressä (rantaan on kotiovelta alle 200 metriä), mutta en usko tuntemusteni olennaisesti muuttuvan, vaikka asuinalue joskus vaihtuisikin (tai pikemminkin realistisesti ajatellen: kun se joskus vaihtuu).

Fiilistelystä huolimatta risujakin on annettavana. Kirjan taitto on nimittäin mielestäni epäonnistunut, sillä tekstin lomaan on sijoitettu jonkin verran valokuvia, jotka nyt jäävät aivan sivuseikoiksi: pienet mustavalkoiset kuvat tavallisella romaanipaperilla eivät pääse minkäänlaisiin oikeuksiinsa. Ehkä toisenlainen ulkomuoto houkuttelisi enemmän myös niitä lukijoita, joita ihan pelkkä tekstin aihe ei riitä sytyttämään. Lisäksi tekstissä on paljon suoria, paikoin varsin pitkiä sitaatteja kirjailijoiden kirjoista, kirjeistä tai muista lähteistä, jotka on isketty suoraan tekstin sisään, paikoin kursiivilla, paikoin pelkissä lainausmerkeissä. Rasittava tyyli.

Toinen seikka, joka paikoin tökkäsi vasten kasvoja, oli hieman turhan runolliseksi äityvä leipäteksti. En ole asiantuntija suomen kielessä, mutta mielestäni esimerkiksi seuraavissa lauseissa on jokseenkin häiritsevä sanajärjestys:

"Ystävyydessä ei merkinnyt mitään sosiaalinen asema." (s. 104)

"Naisten tupakointia nuori Mika Waltari ei kirjoituksessaan tuominnut." (s. 109)

"Samaa tietä kulki uudessa avioliitossaan Henrikin isä Kulosaaressa." (s. 186)

Vai onko vika vain lukijassa? Jep, hieman nillitystä ehkä, mutta kun huomasin, että sanajärjestys alkoi toistuvasti olla kielikorvani vastainen, en voinut enää olla kiinnittämättä siihen huomiota ja niin se nousi ehkä turhan keskeiseen asemaan lukukokemuksessani. Joku muu ei näitä varmaan edes lukiessaan huomaa.

Kolmas asia, ja mielestäni todella rasittava moka, on jäänyt kirjan ensimmäiseen lukuun, Kuninkaan Turusta keisarin Helsinkiin, Kruunuhakaan, jossa kerrotaan 1800-luvun suurmiehistä Helsingin pyörteissä. Vuosiluvut hyppivät tässä osiossa aivan miten sattuu, ja liian monessa kohdassa 1800-luku muuttuu 1900-luvuksi.

Runot saivat joksikin aikaa jäädä taka-alalle, kun työstettävänä oli väitöskirja ja tähtäimessä ura yliopiston opettajana. Runeberg ahkeroi ja sai väitöskirjansa valmiiksi jo kesällä 1930. (s. 19–20)

Minua eivät tahattomat kirjoitusvirheet sinänsä haittaa, kukaan ei ole erehtymätön, ei edes oikolukija, mutta Kirjailijoiden Helsingissä näitä mokia oli oikeasti aivan säännönmukaisesti.

Kirja ei tosiaan ole mikään kronologinen esitys, vaan henkilöt ja aikakaudet risteävät useamman kerran eri luvuissa. Yleisesti ottaen tämä oli minusta ihan hyvä rakenne, mutta toisaalta jotkin asiat tuli kerrottua kahdesti ilman, että se olisi ollut vaikkapa tematiikan vahvistamisen kannalta perusteltua. Esimerkiksi Maiju Lassilan onneton kohtalo matkalla teloitettavaksi Santahaminaan kerrotaan kahdesti.

Höh, kuulostanpa nyt ihan siltä kuin olisi mennyt hiekkaa vääriin paikkoihin. Oikeasti tykkäsin tästä kirjasta ja sen lukemisesta suhteellisen paljon, oli todella mielenkiintoista sukeltaa suosikkikaupunkini pyörteisiin kiehtovasta näkökulmasta. Leino on tehnyt ihailtavan paljon taustatyötä, rakkaudesta Helsinkiin. Mikäli siis suomalaiset kirjailijat ja/tai monikasvoinen ja merituulen hellimä pääkaupunkimme kiinnostavat, lue tämä kirja. Et kadu.

Kirjailijoiden Helsinkiin on matkustettu myös Sinisen linnan kirjastossa, Amman lukuhetkessä ja Kulttuuri kukoistaa -blogissa.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Tietokirjat.

Ps. Vaikka tämä onkin jo toinen tekstini tänään, ei hätää. En aio jatkaa tällä tahdilla mitenkään säännöllisesti. Nyt vain tuli luettua muutama kirja sopivasti loppuun, ja oli hyvin aikaa kirjoitella. En siis ole muuttunut superihmiseksi miltään kantilta tarkasteltuna.

Kohtalokas lipsahdukseni fantasiaan



Ja tapahtui niinä päivinä, että bloggaajan päässä kuului naksahdus ja hän teki varomattoman loikkauksen suureen tuntemattomaan: fantasiakirjallisuuteen...


George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Tulen ja jään laulu osa 1.
Suomentaja: Satu Hlinovsky
Kirjava 2011
725 s. + liitteet
A Game of Thrones (1996)

Kirjastosta.


Eletään Westerosissa, Seitsemässä kuningaskunnassa, kuningas Robert Baratheonin vallan alla. Kuningas saapuu pohjoiseen, Talvivaaraan, pyytämään vanhaa ystäväänsä lordi Eddard Starkia lähimmäksi neuvonantajakseen, kuninkaan Kouraksi. Edellinen Koura, niin ikään kuninkaan ja lordi Eddardin kumppani edellisistä sodista, koki karun ja arvoituksellisen kohtalon, josta lordi Eddard haluaa päästä selvyyteen. Alkaa hankala matka Kuninkaansatamaan, sekaantuminen hovin juonitteluihin ja vanhojen haavojen repimiseen. Sodan alkamiseen ei enää vaadita paljon.

Kuningas Robertin tieltä syrjäytetyn hullun lohikäärmekuninkaan Targaryenin perilliset, prinssi Viserys ja prinsessa Daenerys elävät maanpaossa idässä. Kootakseen joukkoja vastaiskua ja kruunun palauttamista varten Viserys naittaa siskonsa hurjan hevosklaanin johtajalle khal Drogolle. Epävarmasta nuoresta prinsessasta kasvaa kuitenkin vahvempi klaanikuningatar kuin veli koskaan uskalsi ajatella, eikä vettä pelkäävän sotajoukon pakottaminen laivoilla meren yli ole niin helppoa, kuin kärsimätön ja vallanjanon katkeruudessa itseään keittelevä Viserys tahtoo.

Varsinaisten valtapelien lisäksi ollaan valtakuntaa suojaavalla pohjoisen Muurilla, Yövartioksi kutsutun mustan veljeskunnan mukana. Yövartio on paikka valtakunnan hylkiöille, rikollisille, äpärille ja päähänpotkituille. Kerran valan vannottuaan Muurilta ei enää poistuta. Muurin takana olevista voimista ei tiedetä kaikkea, mutta uhka alkaa selvästi tiivistyä. Lordi Eddardin äpäräpoika Jon Nietos lähetetään Muurille oppia ottamaan, ja sitä hän myös tulee saamaan. Unohtaako sisällissodan partaalla oleva valtakunta suurimman uhkansa, sen, joka tulee Pohjoisesta, tuntemattomasta?

Tässäpä stooria kerrakseen! Valtaistuinpeli on avausosa ilmeisesti lopullisesti seitsenosaiseksi tarkoitetusta Tulen ja jään laulu -fantasiakirjasarjasta. Se on seikkailukertomus, sotakuvaus, aatelissukujen valtapeli. Siinä on seksiä, väkivaltaa ja hippunen viatonta rakkautta. On suurta kunniaa, toivotonta häpeää, punnittavaa uskollisuutta, yllättäviä petoksia. Keskiaikatyyppisessä maailmassa kun eletään, koetaan myös turnajaisia, haarniskojen kolinaa, hämyisiä kievareita, sankarimyyttejä menneisyydestä, kiveen hakattuja kohtaloita (ja niiden uhmaamista), linnoja ja jylhää luontoa.

Minun fantasiatuntemukseni on kapea ja vanhentunut, ehkä. Alkaessani lukea Valtaistuinpeliä koetin muistella, milloin viimeksi olen lukenut tällaista kunnollista miekkafantasiaa (tai ritarifantasiaa, jota termiä pyörittelin mielessäni) ja totesin sen olleen ehkä vuosituhannen vaihteessa. Silloin kahlasin läpi Margaret Weisin ja Tracy Hickmanin Dragonlance-Kronikat, joiden parissa kyllä viihdyin oikein hyvin. Sitten genreen tutustuminen vain jäi. Seuraava askel olivat Harry Potterit, joihin tartuin suuresti ennakkoluuloisena vuonna 2004, ja, no, se oli menoa. Tosin en edes tullut ajatelleeksi Pottereita, kun koetin muistella menneisyyttäni fantasiakirjojen parissa. (Niissä kun ei ole niitä ritareita, hmm.)

Oli miten oli, Valtaistuinpeli oli mielenkiintoinen tuttavuus. Siitä on hetki, kun olen lukenut todella tarinavetoista tiiliskiveä, ja vaikka olin ajoittain aivan pihalla, kenestä kulloinkin puhutaan ja kuka nyt olikaan kenenkin sukua ja niin pois päin, nautin Valtaistuinpelin lukemisesta täysin rinnoin. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin usean erilaisen henkilön näkökulman kautta, mikä antaa sille monipuolisen äänen. Toistoa ei siinä mielessä tule, että samoja tapahtumia ei jäädä selittämään useampaan kertaan, vaan asioissa edetään haipakkaan.

Tykkäsin myös siitä, että Valtaistuinpelissä varsinainen taikuus ja magia jäi (ainakin toistaiseksi) oikeastaan taustavaikuttajaksi, ei niinkään aktiiviseksi tekijäksi. Tässä tarinassa heilutetaan miekkaa, ei taikasauvaa. Toki en tiedä vielä, mitä tulevat osat tuovat tullessaan, eikä minulla nyt sinänsä ole mitään sitä magiaa vastaan, mutta pidin ratkaisua onnistuneena tässä avausosassa. Sen sijaan Westerosissa harjoitettua uskontoa olisi voitu taustoittaa huomattavasti enemmän (no, olenkin erityisen kiinnostunut uskonnoista, myös kuvitteellisista sellaisista, joten voi tämä olla ihan vain henkilökohtainen himokin), nyt se vain olla möllötti jossain olemassa, oli vanhat jumalat (ja Ensimmäiset ihmiset), joita vanhat suvut kunnioittivat, ja oli uudet jumalat, joihin jotkut olivat vaihtaneet. Ehkä tähän seikkaan pureudutaan myöhemmissä osissa enemmän?

Niin, ne myöhemmät osat. Pakkohan nekin on lukea. Ei tosin ihan heti, mutta myöhemmin kyllä. Perhanan Martin minkä teit, tässähän lentää genreuskollisuus samoin tein romukoppaan seikkailunhalun tieltä.

Lue Valtaistuinpelistä myös täältä: Salla, Norkku, Booksy, Morre ja Ahmu.
Kirjan (ja tv-sarjan) tapahtumien ruodintaa on tarjolla Juonittelua-blogissa.

Haasteista tämä sopii So Americaniin, osioon Modern Men Writers.

15. kesäkuuta 2012

Miten mainio viikko

Kuvan teepannu on synttärilahja veljeltäni, jonka rosoisen pinnan alla
taitaa sittenkin asua ei niin pieni design-ihminen!

Onpa ollut monella tavalla kiva viikko. Ensinnäkin nousin Nosferatun lailla kuukauden päivät kestäneestä graduhorroksesta ja annoin palaa. Tekstiä lähti tulemaan heti, kun olin taas pakottanut itseni kirjoittamaan sen kaikkein vaikeimman ensimmäisen lauseen sinne tyhjään tiedostoon. Tajusin naputellessani (kun en edes yöpaitaa ollut ehtinyt vaihtaa pois), että kyllähän tästä tulee vielä valmista. Eikä pelkästään valmista, vaan hyvää valmista. Itsetunto sai siis jälleen syvästi kaivatun lisäpotkun. Tänään kävin aamusta tarkistamassa yhden pienen aineiston, jonka olemassaolo selvisi minulle aivan täysin vahingossa toissapäivänä, ja ilmeni, että siitä on pikkiriikkinen mutta sitäkin keskeisempi hyöty minulle. Tunsin itseni melkein ihan oikeaksi tutkijaksi, kun hihkuin riemusta selatessani niitä paria vihkosta arkistonhoitajan naureskellessa hyväntahtoisesti innolleni. (Ei muuten ollut ihan yksinkertaista löytää tätäkään aineistoa, näemmä olen erikoistunut sellaiseen tavaraan, jota kukaan muu ei halua käyttää...) Nyt, jos kirjoitan tänne, että suunnitelmanani on saada jonkinlainen kokonaisuudeksi katsottava pökäle valmiiksi 19.7. mennessä, joudun ehkä myös toteuttamaan sen. Jotakuinkin julkiset julistukset toimivat yleensä aika hyvinä motivaattoreina. 19.7. valikoitui päiväksi siksi, että silloin alkaa reilu pariviikkoinen kesälomani, jonka aikana en halua miettiä gradua mistään suunnasta. Loman jälkeen, kun keitos on hautunut hetken aikaa, sen voi tuoreella katseella vilkuilla vielä läpi, ennen kuin vien sen proffalle esitarkastukseen. Rautainen suunnitelma, eikö? Niin minustakin.

Muitakin syitä hyvään viikkoon on. Kävin näyttämässä naamaani töissä, mikä oli yllättävän kivaa.  (Viime viikon vuorot jäivät tekemättä Lapin reissun vuoksi.) Kesäaika on armollinen sielläkin, kun on lomia, auringonpaistetta ja aikaa lukea kirjoja palkallisella työajalla. Ei tosin kannata olla kateellinen, sillä itse tekisin mielummin ihan oikeasti töitä sen pienen palkkani eteen, mutta minkäs teet. (Minä en pomona ehkä antaisi tilanteiden mennä noin pitkälle, ettei alaisillani olisi säällisiä työtehtäviä ja he hajoilisivat hitaasti ja varmasti motivaationpuutteeseen, mutta minä en olekaan pomo.)

Lisäksi mummi on paremmassa kunnossa, joskaan hän ei ole pääsemässä vuodeosastolta kotiin. Palvelutalojonossa hän sen sijaan on nyt lopultakin aivan virallisesti, mikä on suuri helpotus kaikille – eniten varmasti hänelle itselleen. Vaikea kuvitella, miltä tuntuu ajatella muuttavansa pois talosta, jossa on asunut melkein 65 vuotta. Aika hurjaa. (Jonon pituudesta ei tosin ole tietoa.)

Niin ja se melonta! Maanantaina kävimme parin ystäväni kanssa kokeilemassa kajakkimelontaa Itä-Helsingissä, ja sydämeni jäi sille tielleen. En ole hetkeen kokenut mitään niin meditatiivista kuin tasainen liike veden pintaa pitkin, tyyni sää ja Helsingin kaunis saaristo. (Iloa lisää se, etten ollut aivan totaalisen surkea meloja, vaan hoksasin pointin aika nopeasti ja pääsin kärryille ja hyvään vauhtiin.) Hehkutin melonnan riemuja äidilleni, joka oli ilmeisen hövelillä tuulella, koska lupasi sponsoroida minulle ainakin osan melonnan alkeiskurssin hinnasta, jos sellaiselle haluan mennä. Passaa!

Lukumaratonin jälkeen olen jatkanut kamppailuani Sinuhe egyptiläisen kanssa (olen jo melkein sivulla 600) ja siinä rinnalla on kulkenut eräpäivän ahdistama Valtaistuinpeli. Sori vaan sinulle, joka olet seuraavana varausjonossa – tämän kirjan kanssa minulla menee nyt muutama päivä ylimääräistä. (Noin sata sivua lukematta.) Ja aloitin myös Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti -kokoelman ja ja ja... Onhan näitä.

Tänään lukeminen jää kuitenkin hieman sivurooliin, sillä kohta vaihdan farkut mekkoon, hyppään junaan ja lähden Tampereelle juhlimaan ystäväni maisterivalmistujaisia. Se on kai sitten kesä nyt!

14. kesäkuuta 2012

Kuusi kovaa kotimaista II: Mustat morsiamet


Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
Otava 1998
288 s.

Omasta hyllystä.


Köyhä maalaistyttö Anna lähtee Kuopioon lapsettoman lääkäriperheen piiaksi 1920-30-lukujen vaihteessa. Ankean ja työntäyteisen lapsuuden kokenut nuori nainen on suuressa maailmassa alkuun hieman hukassa: niin moni asia on aivan toisin kuin kotona, on niin paljon ihmisiä, elämää, ääniä, vilskettä. Vähitellen ahkera työ ja ajoittainen huvi muodostavat Annan elämässä sopivan suhteen.

Sattumalta Anna tapaa Lassin, tummasilmäisen miehen ja rakastuu. Pariskunta avioituu ja vaikka perhe-elämä ei käynnisty aivan odotetulla tavalla, Anna alkaa tottua aikuisuuteen, omaan elämäänsä. Lassilla on kuitenkin poliittisia ambitioita, ja pian Anna huomaa olevansa Tammisaareen suljetun vangin vaimo, seitsemäksi vuodeksi itsekin tuomittu. Anna työskentelee vaneritehtaalla, elää elämäänsä niin hyvin kuin taitaa, koettaa pitää suhteita yllä appivanhempiinsa, opettelee tottumaan kaipaukseen. Vuodet tuomitun kommunistin vaimona ovat kuitenkin pitkiä maassa, jossa sisällissodan arvet ovat edelleen hyvin hellät ja poliittinen ilmapiiri kireä.

Olen vetkuttanut ja vetkuttanut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan lukemisen kanssa. Sain kaikki osat äidiltäni synttärilahjaksi jo viime vuonna, reilusti yli vuosi sitten ja samalla käskyn lukea ne pian. Oli kuulemma hyvää tavaraa luvassa. Jonkin aikaa siinä meni, ennen kuin otin äidin ohjeesta onkeeni, ja jälleen kerran äitee tiesi mistä puhui. (Minä olen perinyt lukutoukkuuteni suoraan äidiltä, joka lukee kaiken vapaa-aikansa, jota ei käytä liikuntaan.)

Varoituksen sanana todettakoon, etten nyt mitenkään totaalisesti rakastunut kirjaan, mutta eihän niin tarvitse käydä, jotta siitä voi nauttia ja sitä voi arvostaa. Minulla meni hetki, ennen kuin pääsin solahtamaan Kähkösen rakentamaan todellisuuteen, mutta kun se tapahtui, en halunnut sieltä enää pois. Tarina on lopulta varsin vähäeleinen, mutta sitäkin syvemmältä se kouraisee. Kähkönen kuvaa upeasti sekä kipeää yhteiskunnallista tilannetta ja ympäristöä että Annan mielenmaisemaa sortumatta silotteluun tai kärjistyksiin. Tasapaino on herkkä, mutta se säilyy, loppuun saakka.

Näin nykyaikaisen naisihmisen näkökulmasta Mustien morsiamien henkilöt herättivät kyllä hieman sääliä ja ärsytystäkin. Miksi ei voida sanoa asioita suoraan, miksi pitää kierrellä tai jättää kokonaan puhumatta? Miksi teot, eleet, äänenpainot ja tekemättä jättämiset tulkitaan niin voimakkaasti, miksei selvitetä sotkuja heti? Miksi tyytyä siihen, minkä armopaloina saa, miksei yrittää jotain enemmän?

Nähdäkseni nämä seikat kuitenkin loppujen lopuksi vain vahvistivat kokonaisuutta, tekivät sitä todemmaksi. Eivät ihmiset toimi aina niin kuin luulisi olevan "järkevää", ei siihen aina ole mahdollisuutta. Pitemmän päälle usein on syytä nimenomaan taipua ja suostua ylhäältäpäin määriteltyyn rooliin, sillä juuri se voi antaa jo valmiiksi ahtaisssa oloissa edes sen sentin liikkumavaraa.

En samaistunut henkilöihin, eivätkä he tulleet minulle erityisen rakkaiksi, mutta aina ei kirjoissa tarvitse olla sielunsisaruksia, jotta tarina toimisi. (Itse asiassa se kyllästyttäisi ja koko pointti katoaisi.) Kähkönen kertoo muutamien hyvin tavallisen oloisen ihmisen kautta tarinaa siitä Suomesta, jossa anteeksianto ja unohtaminen saivat väistyä vihan ja katkeruuden, koston ja mielivallankin tieltä.

Jatkan Kähkösen tarinan lukemista vielä, se on varmaa.

Muita kirjoituksia Mustista morsiamista: Maria, Amma, Paula, Anna Elina, Minna, Morre, Kuutar.

Mustat morsiamet on toinen Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen lukemani kirja. Lisäksi se pääsee osaksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia (Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat: Savonia-palkinto 1999) ja on myös jälleen yksi suoritus TBR-listallani.

13. kesäkuuta 2012

Miestä ei voi raiskata




Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata
Suomentaja: Kyllikki Villa
Tammi 1989
182 s.
Män kan inte våldtas (1975)

Kirjastosta.


...ihmisellä on sitä paitsi oikeus sanoa ei jos muuttaa mieltään. (s. 23)

Juuri 40 vuotta täyttänyt Tova Randers, eronnut kahden lapsen äiti raiskataan. Häpeä on suuri möykky rinnassa, eikä Tova halua ilmoittaa asiasta poliisille. Sen sijaan hän päättää kostaa ja maksaa raiskaajalle samalla mitalla takaisin. Hän haluaa osoittaa tälle, miltä raiskaaminen tuntuu, miltä tuntuu, kun alistetaan ja nöyryytetään. Mutta voiko miestä raiskata?

Välillä mietin, pakkoko minun on lukea tällaisia kirjoja. Miksen valitse niitä lempeitä ihmissuhdekuvauksia tai tarinoita, joissa ei ole väkivaltaa. Niitä on maailma täynnä. Ei tulisi huono olo.

Mutta kun en halua lukea vain niitä.

Märta Tikkasen raivokas kirja on suoraa huutoa vinoutuneelle yhteiskunnalle. Se pakottaa lukemaan vielä lisää ja se pakottaa lukijan aivot raksuttamaan. Kirja on kirjoitettu melkein 40 vuotta sitten, mutta monin tavoin se voisi kertoa juuri tästä päivästä. On asioita, jotka eivät ole muuttuneet miksikään.

Onneksi on myös asioita, jotka ovat muuttuneet. Esimerkiksi raiskaus avioliitossa on tullut lakiin. Ja kyllä, nykyään ymmärretään, että miehenkin voi raiskata.

Tova Randersin maailmassa miehen raiskausta ei kuitenkaan ole käsitteenä tai ideana edes olemassa. Vaikka Tova yrittää kaikkensa, hänen tekemäänsä rikosta ei ole olemassa. Miestä ei voi raiskata. Piste.

Tikkasen teos on todella selkäpiitä karmiva. Se kertoo myös paljon muustakin kuin raiskaamisesta sinänsä: se ottaa kantaa yhteiskuntaan, jossa ihmissuhteet ovat valtasuhteita ja jossa on alistettava, ettei itse tulisi alistetuksi. Lisäksi se kertoo kostosta. Mikä on koston oikeutus vai onko sellaista? Onko väkivalta joskus sittenkin oikein? Tova on eronnut nainen, jolla on kaksi nuorta poikaa kasvatettavanaan. Hän joutuu pohtimaan, millainen vaikutus äidin teolla saattaa poikiin olla. Millaiseen maailmaan hänen lapsensa kasvavat? Millaisia miehiä heistä vuorollaan tulee?

Eikä Tova pysty saamaan häntä käsittämään ettei maailmassa ole mitään väliä sillä kuka tekee mitäkin ja kenellä on suurempi palkka ja suurempi unentarve ja enemmän syytä kuunnella uutiset rauhassa ja lukea lehtensä ja tietää mitä maailmassa tapahtuu. Ettei siitä lainkaan ole kysymys. Että tärkeä on tämän kaiken taustalla oleva asenne. Että se joka ei piittaa toisen ajasta ja siitä mikä toiselle on kipeää. Ei piittaa myöskään. Siitä toisesta ihmisestä. (s. 45)

Tova käy läpi hajonnutta avioliittoaan osana raiskauksen jälkeistä toipumisprosessia. Hän on aina ollut sopeutuva, mukautuva ja empaattinen vaimo ja äiti, jonka oma elämä, omat halut ja toiveet, oma maailma joutuivat jäämään perhe-elämän jalkoihin. Kirja on kirjoitettu 1970-luvulla, mutten hetkeäkään epäile, etteikö samanlaisia pohdintoja käytäisi jatkuvasti tänäkin päivänä. Sen tarkemmin en aiheesta tiedä, koska se ei ole osa omaa elämääni, mutta uskallan silti väittää, ettei maailma ole muuttunut aivan niin paljon kuin sen voisi neljässäkymmenessä vuodessa olettaa muuttuvan.

Valintojahan on tietenkin aina tehtävä. Ja kompromisseja. Niihin ei Tovan mies halunnut tai pystynyt.

Pala kurkussa sai taas olla. Hyvä niin. Pelkästä hattarasta tulee myös pitemmän päälle huono olo.

Underbara finlandssvenskar vid papper: Finlandssvenska damer
Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua

12. kesäkuuta 2012

Ota riski ja rakastu kirjaan


Haastoivat lukemaan, hittolainen. Linnea ja noora nimittäin. Kuten tuolta Lukuhaasteet-välisivulta näkyy, olenkin tosi huono sanomaan haasteille ei... Ja kun kyse on vielä aivan erinomaisesta marjiksen Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteesta, se on menoa nyt!

Haasteen säännöt menevät näin:

1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan.
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi.
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.



No niin! 


Linnealta sain haastekirjaksi Hannu Rajamäen Kvanttivarkaan, joka onkin minulle ihan vieras kirja (nimen olen kuullut joskus). Homma selvä! Linnea saa luettavakseen Gaétan Soucyn Tulitikkutytön (Gummerus 2001), monin tavoin hämmentävän ja vinksahtaneen tarinan erikoisista sisaruksista suuressa kartanossa. (Pitäisi itsekin lukea se uudestaan.)


noora käytti diktaattorin oikeutensa Beate Grimsrudin Hullu vapaana -teokseen, johon tartun oikein kernaasti. Vastahaasteeksi heitän Helen Walshin Englantilaisen tragedian (Like 2009), jossa kerrotaan vähemmän kiiltäväpintaisesta Iso-Britanniasta monikulttuurisen ja -kerroksisen perheen kautta.


Jatkan haastetta eteenpäin Maukalle, jonka huomasin laillani ottavan osaa Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen: siihen liittyen islantilaisen Vigdís Grímsdóttirin Valosta valoon (Johnny Kniga 2004) voisi olla mielenkiintoinen kokeilu. 


Lisäksi haastan Unnin lukemaan värisyttävän vaikuttavaa likaista realismia ja Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Tammi 1986).


Jos joku on jo lukenut määräämäni kirjan, hän saakoon valita minkä tahansa muun ylläolevista teoksista haasteekseen. 


Hihii, jään innolla odottelemaan Maukan ja Unnin valintoja!


(Ps. Nukuin kuin pieni porsas – kaiketi se lukumaratoni sentään jonkinmoisena rasituksena tuntuu...)

11. kesäkuuta 2012

Makoisat jälkipelit

Voin sanoa, että teki aika hyvää lähteä ihan kunnolla ulkoilemaan lukumaratonin päälle: menimme parin ystävän kanssa kajakkimelonnan tutustumiskurssille Itä-Helsinkiin. Meren ja tasaisen melontaliikkeen meditatiivinen vaikutus oli autuaallinen vuorokauden mittaisen lukupinnistyksen päälle. (Ja olisi ollut ilman sitäkin, minua taisi puraista melontakärpänen nimittäin!)

Jonkinlaista koontia lupailin, jos jälkipelit vielä jaksavat kiinnostaa. ;)

Luin siis vuorokaudesta 14 tuntia ja 40 minuuttia. Nukuin tosi huonosti, päässä surrasivat lukemani kirjat ja seuraavan päivän lukemiset, mutta pantakoon se jännityksen piikkiin. Muuten käytin aikaa syömiseen ja blogin päivittämiseen. Pari kertaa vilkaisin myös Facebookiin. Pysyin todella kurinalaisesti lukemisessa kiinni, mistä olen ylpeä. Opiskeluvuodet ovat osoittaneet, että jos on pakko tehdä jotain, keksin aina verukkeita tehdä jotain muuta. Nyt ei verukkeita tarvittu, sillä halusin tosissaan testata itseäni kaunokirjallisuuden lukemisessa. Kello 13 aloitusaikana tuntui tosi sopivalta, sillä sain luettua ekana päivänä oivan siivun ja toisena päivänäkin oli vielä hyvin aikaa lukea kunnolla.

Luin yhteensä 9 kirjaa ja 1355 sivua. Olen todella tyytyväinen lopputulokseen, vaikka jossain vaiheessa meinasi epätoivo iskeä kokemani "hitauden" vuoksi. (Pieni suorittaja-Suketus nosti päätään.) Valitsemani kirjat olivat tähän tarkoitukseen pääasiassa hyvin soveltuvia ja keskenään riittävän erilaisia pitääkseen minut lukuvireessä. Leena kyseli tuolla maratonpostauksessa, miten pystyin niin nopeasti keskittymään uuteen kirjaan. Täytyy sanoa, että en oikein tiedä. Ehkä tilanne oli sen verran erikoinen tavalliseen lukemiseen verrattuna, että sitä vaan antoi palaa. Saatan minä muutenkin tehdä niin, että kun saan jonkin kirjan loppuun, aloitan melkein heti perään seuraavan sen kummemmin sulattelematta – etenkin jos lukemani kirja on ollut jollain tavoin yhdentekevä tai täysin keskinkertainen, eikä vaadi sen kummempaa jälkipuintia.

Ainoat hieman kyseenalaiset kirjavalinnat olivat Anne Swärdin Kesällä kerran ja Marie Darrieussecq'n Kummitusjuttu, mutta en jäänyt niihinkään lopulta liian pahasti jumiin. En muuten lukenut yhtään perus-yhdysvaltalaista kirjaa, mitä voi pitää aika erikoisena, sillä yleensä luen niitä todella paljon! Sen sijaan tarjolla oli kotimaista, eurooppalaista ja lähi-itäistä kirjallisuutta (josta tosin tuo Saudi-Arabian osuus on nyttemmin Yhdysvalloissa asuvan kirjailijan kynästä, mutta jätettäköön se kuitenkin laskuista). Tässä lukiessa tuli jatkettua monia eri lukuhaasteitakin, mikä ei ollut tarkalleen ottaen mikään tietoinen suunnitelma, mutta toteutui helposti, kun niin moneen olen innostunut ottamaan osaa.

Kirjat ja niiden myötä edenneet haasteet:

Anne Swärd: Kesällä kerran (Maailmanvalloitus ja Ikkunat auki Eurooppaan: Ruotsi)
Juhani Aho: Yksin (josta jätin esipuheet ja aikalaisarviot suosiolla tällä kertaa lukematta) (TBR90+10, Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Klassikot)
Tuomas Kyrö: Miniä (Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaiset miehet 2000-luvulla)
Marie Darrieussecq: Kummitusjuttu (jonka nimeä en edes nyt noin sadannen kerran jälkeen osaa lunttaamatta oikein kirjoittaa) (TBR90+10, Ikkunat auki Eurooppaan: Ranska)
Rajaa Alsanea: Riadin tytöt (Maailmanvalloitus: Saudi-Arabia)
Ian McEwan: Vieraan turva (TBR90+10, Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia)
Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki (Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaiset naiset ennen 2000-lukua)
Tove Jansson: Näkymätön lapsi (Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Klassikot, Underbara finlandssvenskar vid papper: Finlandssvenska damer)
Erlend Loe & Kim Hiorthoy: Maria & José (Ikkunat auki Eurooppaan: Norja)

Mm, mitähän vielä... Kotijoukot suhtautuivat lukuhaasteeseen kannustavassa hengessä: V valmisti ruoan (eikä kadonnut patonginhakumatkalla, Jennille tiedoksi!) ja suostui poikkeuksellisesti olemaan vuorokauden kuuntelematta musiikkia, mikä on hyvin poikkeuksellista musiikkimiehelle. Keskittymisrauhan takaaminen on kyllä ehdoton edellytys tälle haasteelle. Iso muisku sinne sohvalle ja kiitos!

Suosittelen kokeilemaan lukumaratonia, jos se vähääkään kiinnostaa! On todella hauskaa tarkkailla itseään lukijana poikkeustilanteessa ja haastaa itseään. Sonja kyseli, aionko kokeilla maratonia joskus uudestaan ja luulen, että vastaus on kyllä vaan. Tosin seuraavalla kerralla käyttäisin enemmän aikaa kirjavaihtoehtojen valitsemiseen ja pyrkisin ottamaan pinoon vain ihan ehdottomia ja nopealukuisia hittejä. 

Kiitos vielä kerran kaikille tsemppaajille! Kommentit piristivät ja oli kiva tietää, että ponnistelujani seurataan innolla – Facebookissa kun en halunnut haastettani mainostaa, kun ei blogini siellä muutenkaan esillä ole. 

Ihan huippukokemus, sen sanon!

10. kesäkuuta 2012

24h-lukumaraton


Kas niin! Kirjapino huojuu jo uhkaavasti ja houkuttelee kovasti käymään kimppuun. Lukumaraton alkaakin juuri nyt!

Valmistautumiseen on kuulunut eväiden hankinta ja aamulenkki. Huoltojoukot ovat luvanneet leipoa pitsaa myöhemmin päivällä, joten tankkaus on hanskassa.

En käy pinoa järjestyksessä läpi ja joitain yllätysnimiä saattaa tulla vielä sekoittamaan pakkaa, mutta jännitystähän pitää ihmisellä elämässään ollakin.

Päivitän kuulumisia tähän perään, jahka lukemiseltani kerkiän.

***

13.00–16.00

Tasan kolme tuntia meni Anne Swärdin Kesällä kerran lukemiseen (2003/2012, 234 sivua). Keskittyminen on ollut aika hyvää, joskin luulen, että tämä kirja olisi kaivannut vähän hartaampaa lukemista. Tunnelma kirjassa on painostava ja henkilöt ahdistavia. Ihan mielenkiintoinen tarina kyllä!

Kyseessä on ruotsalainen perhe, jonka elämää varjostavat häntäheikin isän seikkailut aviovuoteen ulkopuolella, vinksallaan olevat sisaruussuhteet ja menneiden kaivelu.

Huoltojoukkojen lupaama pitsa vaihtui tortilloiksi, mutta en valita. Seuraavaksi kirjaksi taidan valita Juhani Ahoa.

Aikaa kulunut: 3 tuntia.
Luettuna: 1 kirja, 234 sivua.

***

16.15–17.00 ja 17.15–17.55

Oh, miten hienon kirjan luin! Juhani Ahon Yksin (1890, 91 sivua) kertoo nimettömäksi jäävästä miehestä, joka aikansa rakkaudesta riutuneena Helsingissä vaelleltuaan lähtee Pariisiin unohtaakseen sen tytön, jota ei voinut saada. Yleensä en innostu juurikaan onnettomista rakkaustarinoista, ellei niissä ole jotain erityistä jippoa, eikä Yksin ehkä nyt niin erityislaatuinen tarina sinänsä ole, mutta se on hieno pienoisromaani, joka on kirjoitettu kauniilla kielellä, eikä se sorru melodraamaan. Lisäksi siinä kuljetaan pitkin ihanan Helsingin katuja, käydään myös sisämaassa kesähuvilalla ja matkataan sitten laivalla ja junalla Pariisiin. Ah! Skattan tyttöä lämmitti erityisen paljon päähenkilön öinen vaeltelu pitkin Katajanokkaa aina sen nenään saakka (jossa allekirjoittanut asuu, mutta joka Ahon aikana oli vielä kaiketi asumatonta satama-aluetta), jossa hän katselee kaivaten purjelaivoja... Itsekin juuri toissayönä istuskelin yhdellä Katajanokan mattolaitureista ja ihailin jäänmurtajia ja tummansinistä kesäyötä. (Joskaan minulla ei ollut sydänsuruja, vaan mielitietty siinä vieressä istumassa, hihi.)

Vielä ei näy väsymystä eikä turtumusta. Tietty suorittamisen maku toki on suussa, mutta se kuulunee asiaan eikä haittaa ainakaan toistaiseksi.

Kiitos kannustuksista, hyvät kollegat! Ne piristävät tätä maratoonaria kovasti!

Hmm... mitähän seuraavaksi? Ehkä jotain ulkomaista, kenties Darrieussecq tai Verbeke...?

Aikaa kulunut: 5 tuntia, josta lukuaikaa 4 tuntia 25 minuuttia.
Luettuna: 2 kirjaa, 325 sivua.

***

18.10–19.10

Kyllä nyt en ihan vaikuttunut. Viime hetkillä V huuteli sohvalta seuraavaksi kirjaksi ulkolaisten hömpötysten sijaan aitoa Sysi-Suomea eli Tuomas Kyrön Miniän (2012, 122 sivua). Senpä siis nappasin. Kirja oli todella nopeaa luettavaa, mutta täytyy tosiaan todeta, että ihan parhaintaan ei Kyrö tässä nyt näytä. Mielensäpahoittajan ja Kerjäläisen ja jäniksen kanssa olen itkenyt ja nauranut, Miniä herätti vain muutaman hörähdyksen. Siitä tosin plussaa, että Kyrö ei ole edes pyrkinyt apinoimaan Mielensäpahoittajaa, vaan vaihtaa rohkeasti näkökulman ja katsantotavan toiseen. Samasta porukasta silti edelleen selvästi puhutaan, eli "sarjalle" pysytään uskollisena. Oikein oivallinen välipalakirja tällaiseen maratoniin kylläkin!

Kahvi on tippunut (Moccamasteriin, joka ei meillä jäänyt varaston perälle), nyt nautiskelen siitä ja virittäydyn seuraavaan kirjaan, jota en vielä ole osannut päättää. Siiderin turvottamasta Hella Wuolijoesta kun tuli puhe jo Miniässä, voisi kyseisen rouvan Enkä ollut vanki olla ihan perusteltu valinta, mutta katsotaan!

Aikaa kulunut: 6 tuntia 20 minuuttia, josta lukuaikaa 5 tuntia 25 minuuttia (toivottavasti meikäläisen matikkapää pysyy mukana näissä laskelmissa...)
Luettuna: 3 kirjaa, 447 sivua.

***

19.35–21.30

Nyt alkaa olla jo ilmoilla hieman keskittymisvaikeuksia. Marie Darrieussecq'n Kummitusjuttu (1998, 122 sivua) vei tuplaten aikaa sivumäärältään samanmittaiseen Miniään nähden. Toki kirjan taitto on erilainen, mutta oli sisältökin huomattavasti haastavampaa.

Eräänä iltana mies katoaa jäljettömiin patonginhakureissulla. Vaimo jää yksin (ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen), eikä tiedä mitä tehdä. Hän vajoaa vuoroin uneen, horrokseen, maniaan ja välinpitämättömyyteen, mutta vaikeinta on totutella uuteen rooliin naisena, jonka mies katosi. Mikä on kuvitelmaa, mikä totta, mitä ihmiselle tapahtuu menetyksen hetkellä? Erittäin mielenkiintoinen kirja, suosittelen!

Jaa-a, paljonkohan tuota tulee luettua yhteensä? Olen ehkä nyt hitaampi lukija kuin oletin. Toisaalta tässä on huomannut, kuinka olennaisesti teksti itsessään vaikuttaa lukunopeuteen. Helppo on helppoa ja nopeaa, niin se vain on. Kahvi maistui hyvältä ja olen napsinut myös suosikkikarkkejani Turkinpippureita melkoista vauhtia.

Mitähän sitä seuraavaksi...

Aikaa kulunut: 8 tuntia 40 minuuttia, josta lukuaikaa 7 tuntia 20 minuuttia.
Luettuna: 4 kirjaa, 569 sivua.

***

21.45–22.45 ja 23.05–01.10

Huh! Tämän puoliskon viimeiseksi seikkailuksi pääsi Rajaa Alsanean Riadin tytöt (2005/2008, 265 sivua), varsin suloinen hömppäkirja saudiarabialaisten nuorten naisten elämästä ja rakkaussotkuista. Tarinaa kertoo nimettömänä pysyttelevä nainen sähköpostilistan kautta ja sen päähenkilöinä on neljä ystävystä Gamra, Michelle, Lamis ja Sadim. Naiset ovat ylhäisistä saudiperheistä, koulutettuja ja suhteellisen liberaaleissa ympyröissä eläviä. Siitä huolimatta vanhoillisen yhteiskunnan paine tuntuu heidän niskassaan, kullakin tavallaan.

Tämä kirja oli vieläkin kevyempi kuin etukäteen oletin. Tässä vaiheessa maratonia tällainen stoori oikeutti olemassaolonsa erinomaisen hyvin, sillä mitään raskaampaa tuskin olisin jaksanut enää tahkota – varsinkaan loppuun saakka. Riadin tytöt ei sinänsä ole kirja, joka edustaisi tavanomaista makuani, mutta voihan tuota ihminen hyvin tällaistakin silloin tällöin lukea. Olen aika ennakkoluuloinen nimenomaan Saudi-Arabiaa kohtaan ennen kaikkea naisten aseman vuoksi, ja tämä kirja hieman raotti toisenlaista todellisuutta kyseisessä maassa. Minun länkkärinäkökulmastani katsottuna tuntuu huojentavalta, etteivät kaikki saudiarabialaisetkaan nauti tiukoista säännöistä ja monin tavoin kaksinaismoralistisista vaatimuksista elämässään, vaikkeivät niitä kohtaan julkisesti voikaan kapinoida.

No, kello on jo paljon ja aihe tulenarka, joten jääköön sen käsittely johonkin toiseen ajankohtaan. Nyt menen nukkumaan ja jatkan urakkaani aamulla.

Hyvää yötä!

Aikaa kulunut: 12 tuntia 20 minuuttia, josta lukuaikaa 10 tuntia 25 minuuttia.
Luettuna: 5 kirjaa, 834 sivua.

***

8.10–9.30

Guten Morgen!

Valmentaja joutui lähtemään töihin, missä oli se hyvä puoli, että tulin heränneeksi hieman suunniteltua aikaisemmin. Tartuin saman tien päivän ensimmäiseen kirjan, joksi valikoitui Ian McEwanin Vieraan turva (1981, 138 sivua).

Colin ja Mary ovat lomalla Venetsiassa, mutta seitsemän vuoden parisuhteen paino alkaa olla turhan raskas. Sen sijaan, että nauttisivat lomailusta ja toisistaan, he lähinnä puhuvat toistensa ohi (jos puhuvat), tiuskivat ja odottavat kotiinpaluuta. Yllättävä kohtaaminen erikoisen Robertin ja myöhemmin hänen vaimonsa Carolinen kanssa vie tarinan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Pahaenteisyys on hallitseva piirre tässä teoksessa alusta alkaen ja McEwan pitää sen yllä kirjan viimeiseen lauseeseen saakka.

Hmm, reilut kolme tuntia vielä aikaa. Juon parhaillaan aamuteetä ja näkerrän jonkinmoista aamupalaa. Voisin ehtiä lukea vielä kaksi ohutta kirjaa, jos panen ison vaihteen silmään. Ainakin aion yrittää!

Kiitos Hanna kommentistasi sanavahvistuksesta! Pirulainen tämän Bloggerin kanssa – olen poistanut sen käytöstä monta kertaa ja sieltä se vain pompsahtaa aina takaisin. Toivottavasti se nyt pysyisi hetken poissa.

Muillekin tsemppareille iso kiitos, kyllä tässä vielä kalkkiviivat tavoitetaan kaikissa ruumiin ja sielun voimissa.

Aikaa kulunut: 20 tuntia 50 minuuttia, josta lukuaikaa 11 tuntia 55 minuuttia.
Luettuna: 6 kirjaa, 972 sivua. (No ainakin se tonni täyttyy!)

***

9.55–11.20, 11.25–12.30 ja 12.35–12.50

Done and done!

24 tunnista jäi kymmenen viimeistä minuuttia käyttämättä. Viimeisessä rutistuksessa ehdinkin sitten lopulta lukea kolme kirjaa.

Hella Wuolijoen Enkä ollut vanki – Tuokiokuvia vankilasta (1944, 188 sivua) on yhden naisen tarina kuudestatoista kuukaudesta vankilassa maanpetoksesta syytettynä. Tai itse asiassa se on monien naisvankien tarina, sillä Wuolijoki kertoo omien, poliittisen vangin tuntemusten ohella vankilassa tapaamistaan tavallisista naisista, varkaista, sikiönlähdettäjistä, aviorikoksen tekijöistä. Tämä kirja yllätti takavasemmalta: se on upea, elävä ja surullinen kokoelma ääniä, joita harvemmin on kuunneltu. Ahmin tämän tarinan kuin viimeistä päivää, enkä pelkästään siksi, että maratonilla alkoi tulla kiire vaan ennen kaikkea siksi, että se vie mukanaan koruttomaan vankilamaailmaan ja sota-ajan Suomeen todella erilaisesta näkökulmasta kuin mihin olen kai tottunut.

Viimeisenä luulin tarttuvani aina luotettavaan Tove Janssoniin, jolta luin nyt ensimmäistä kertaa (ainakin muistaakseni, lapsena lukemiani kirjoja en kaikkia muista) Näkymättömän lapsen (1962, 167 sivua). Muumilaaksossa riittää tarinoita kerrottavaksi: on kevätlaulun säveliä etsivä Nuuskamuikkunen, jonkinmoisen moraalisen opetuksen saava Toiseksi pienin homssu, onnettomuuksia pelkäävä Vilijonkka, maailman viimeisen lohikäärmeen löytävä Muumipeikko, hiljaisuutta rakastava huvipuiston lipuntarkastaja-Hemuli, näkymättömäksi muuttunut Ninni, salaperäisiä Hattivatteja, Nuuskamuikkusen tarinointia Nipsulle tavaroiden omistamisesta ja keskelle joulukiireitä yllättäen heräävä muumiperhe.  Aina vain jaksan ihastella Tovea ja hänen taikakynäänsä, ei sille mitään mahda. Tästä kirjasta sain lohtua ja viimeisen energiapiikin.

Muumeista erottuani huomasin, että minulla oli vielä puolisen tuntia lukuaikaa jäljellä, ja hetken arvottuani nappasin kirjahyllystäni sinne joskus jostain päätyneen Erlend Loen kirjoittaman ja Kim Hiorthöyn kuvittaman suloisen Maria & José -kuvakertomuksen (1994, 28 tekstisivua). José on hyvin hyvin pieni mies, joka tietää ketä rakastaa: hän rakastaa Mariaa, jonka korvassa asuu. Ihanat kollaasimaiset kuvat siivittävät tätä hyvin erikoista rakkaustarinaa, joka saa hymyn huulille ja aivan huomaamatta suun sanomaan aaaawwwwwww. Oikein hyvä lopetus tälle maratonille!

Lopulliset tulokset:
Aikaa kulunut: 24 tuntia, josta lukuaikaa 14 tuntia 40 minuuttia (mikäli laskelmani pitävät paikkansa).
Luettuna: 9 kirjaa, 1355 sivua.

Neljä kotimaista kirjaa, viisi ulkomaista. Kävin Ruotsissa, Ranskassa, Saudi-Arabiassa, Iso-Britanniassa (Venetsiassa) ja Norjassa. Neljä mieskirjailijaa, viisi naiskirjailijaa.

Suosikeiksi nousivat Hella Wuolijoki, Tove Jansson ja vaikeudestaan huolimatta Marie Darrieussecq.
Pettymyksenä koin Tuomas Kyrön, ehkä myös Anne Swärdin jollain tasolla.

Nyt päässä humisee siihen malliin, että hirveän syvällisiä analyysejä en osaa oikein mistään tehdä. Teen varmaankin jonkinmoisen koosteen illemmalla, jahka olen toipunut.

Tärkeimpänä nyt kuitenkin se, että tämä oli ihan huippua!

Iso kiitos kaikille tsemppaajille kommenteilla ja ilman, on tämä blogimaailma vaan ihmeellinen kaikessa yhteisöllisyydessään!

Nyt lähden ulos, nimittäin ensin juhlistamaan opiskelukaverin työsopparia ja illalla harrastamaan ruumiin kulttuuria melonnan alkeiskurssilla.

Maratoonari kiittää ja kuittaa.

9. kesäkuuta 2012

Lukumaratonin valmisteluja


Kuten kuvan lintu, joka oli muuttanut mummin naapuriin, huomenna minäkin sulkeudun pesäkolooni vuorokaudeksi lukemaan. Aion aloittaa lukumaratonin kello 13. Saapi tulla seuraamaan! Evästys on vielä suunnittelematta, mutta en ole koskaan ollut erityisen huono herkkujen hyötykäytössä, joten asiasta ei tule varmaankaan kovin suurta ongelmaa.

Tällä hetkellä kirjapinossa on seuraavanlaisia vaihtoehtoja:

Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Louisa M. Alcott: Tytöistä parhain
Marie Darrieussecq: Kummitusjuttu
Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin
Juhani Aho: Yksin
Anne Swärd: Kesällä kerran
Jane Austen: Uskollinen ystävänne
Annelies Verbeke: Nuku
Arvid Järnefelt: Onnelliset
Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki
Essi Tammimaa: Paljain käsin
Ian McEwan: Vieraan turva
Rajaa Alsanea: Riadin tytöt
Satu Grönroos: Lumen syli
Imre Kertész: Lopetus

Kolmea viimeistä lukuunottamatta kirjat ovat omasta hyllystä. Otannan perusteena on pitkälti ollut kirjan paksuus (en halua jurnuttaa minkään tiiliskivien kanssa iäisyyksiä tällä maratonilla, vaikka toki nekin voivat olla vetäviä ja nopealukuisia), en lähtenyt erikseen suunnittelemaan minkä tyyppisiä kirjoja lukisin. Lisäksi tämä suoritusajankohta tuli aika lyhyellä varoitusajalla, sillä alunperin meillä oli suunnitteilla muutamien ihanien naisten (esim. Sonjan) kanssa mökkireissu tälle viikonlopulle, mutta se jouduttiin ikävien yllätysten vuoksi siirtämään toiseen ajankohtaan. Poistin pinosta jo etukäteen Marilynne Robinsonin Gileadin Marian vinkistä, sillä hitaasti makusteltavat kirjat eivät nyt sovi tähän hektiseen elämään. Myös Annie Proulxin Lyhyt kantama jäänee muihin lukuhetkiin, sillä tajusin, etten halua holtittomasti ahmia hänen hienoja novellejaan ilman, että voin antaa niille aikaa hautua.

Saattaa olla, että jotain muitakin vielä luettavaksi päätyy, sillä hyllyni ovat täynnä (hmph) lukemattomia kirjoja, kuten TBR-listanikin osoittaa. (Sen laatimisen jälkeen hyllyt ovat saaneet jo uusia asukkaita, jännä.)

Onko vinkkejä? Kannattaako joku listan kirjoista jättää suosiolla vielä pois? Onko siellä sellaisia, jotka saattavat toimia erityisen hyvin tällaisen pitkänmatkanjuoksun energiapiikkeinä? Ja tärkeimpänä tietenkin: millaiset eväät kannattaa hankkia?

8. kesäkuuta 2012

Katso minuun pienehen + suunnitelma

Olen palannut etelään aivan tolkuttoman tylsän junamatkan jälkeen. Jätin mummin vähän raskain sydämin, vaikka hän kohtalaisessa kunnossa nyt onkin. Kyllähän sitä aina miettii kaikenlaista...

Nyt olen yrittänyt kääntää koko asunnon ympäri löytääkseni uusittavaksi menevän reseptin, mutta ei löydy ei. Saakeli. Kai se on uskottava, että se on hukassa. Huoh. Inhoan asioiden selvittelyä puhelimitse, sillä olen ehdottomasti nettityttö: kaikki, siis aivan kaikki asiat, jotka vaan voi hoitaa netissä, hoidan siellä. Puhelimeen tartun vain äärimmäisissä tilanteissa. Nyt taitaa sitten olla sellainen tilanne. (Kerrottakoon, että toki kykenen normaaliin puhelimen välityksellä tapahtuvaan kanssakäymiseen kuten kuka tahansa tavallinen ihminen, mutta en vain valitse sitä ensisijaiseksi kommunikointikeinoksi, jos muitakin mahdollisuuksia on tarjolla.)

No niin. Ennen Lapinmatkaa ehdin lukea yhden kirjan, josta tekee mieleni hieman jupista. Lisäksi se on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Karoliinan Underbara finlandssvenskar vid papper -haasteeseen, joten onhan siitä kirjoitettava!




Kaj Korkea-aho: Katso minuun pienehen
Suomentaja: Laura Beck
Teos & Söderströms 2009
288 s.
Se till mig som liten är (2009)

Kirjastosta.


Kasper on päälle parikymppinen pohjanmaalainen nuori mies, joka asuu edelleen kotonaan reumaattisen äitinsä ja hiljaisen isänsä kanssa. Hän käy töissä varastolla, trukkikuskina, ja työkaverinaan  hänellä on sanavalmis nuuskahuuli Porno.

Kasper tapa lukiota käyvän Linan ja rakastuu. Linan perheeseen kuuluu jo eläkkeellä oleva isä ja uskosta sairastunut äiti. Linakin kokee vetoa äitinsä kirkkoa kohtaan, mihin Kasper suhtautuu varoen. Nuori rakkaus on kuitenkin voimakas ja joustaa. Samalla, kun suhde Linaan kasvaa ja kehittyy, Kasper alkaa muistaa kipeitä asioita menneisyydestään. Käykö syyllisyys vielä liian raskaaksi kantaa?

Ei. En pitänyt tästä kirjasta ollenkaan. Melkeinpä ainoa syy, jonka vuoksi luin sen loppuun, oli Karoliinan haaste (halusin avata osallistumiseni vaikka hammasta purren! heh) ja toisaalta se, että tietyn pisteen jälkeen oli vain saatava tietää, mitä ihmettä stooriin vielä kuuluu.

Tässä oli ihan liikaa kaikkea, eikä oikeastaan mitään.

Tarinassa on potentiaalia, totta kai. Nuori jamppa ruotsinkielisellä Pohjanmaalla etsii itseään ja rakastuu. Ok. Tyttöystävä on muutaman vuoden nuorempi, kirkasotsainen ja uskonnollisesta perheestä. Seksi ei siis kuulu kuvioon, sillä sitä odotetaan aviovuoteeseen. Tämä aiheuttaa nuoressa miehessä tietynlaisia paineita. Ok. Anoppikokelas on hurahtanut Jeesukseen ja päätyy lopulta suljetulle osastolle. Ok. Syyllisyys kalvaa vanhaa koulukiusaajaa (siis Kasperia), kun hän huomaa kiusaamisen kohteen kuolinilmoituksen paikallislehdessä. Alkaa itsetutkiskelu ja menneisyyden ruodinta. Löytyy vähän uusiakin syitä tuntea syyllisyyttä. Ok. Nuoren miehen mieli ei ehkä olekaan niin vahva kuin ulospäin annetaan ymmärtää. Ok.

Ja loppuratkaisu, voi hyvänen aika. On siinä draamaa kerrakseen. Traagisia tapahtumia, joo-o, mutta minun piti tosissaan keskittyä, etten olisi alkanut tirskua holtittomasti.

Ai että kun harmittaa – olisin halunnut pitää tästä kirjasta. Mutta ei, siinä ei ole mitään, mistä ottaa kunnolla kiinni. Valitettavasti.

Pidin kyllä kirjan miljööstä, joka on minulle aivan vierasta Suomea. Mietin juuri eilen, kun puksutin junalla läpi puolen Suomen, että paljon olisi paikkoja ihan kotimaassakin, joissa en ole koskaan käynyt vaikka haluaisin. Esimerkiksi länsirannikko on minulle aivan vierasta seutua. Korkea-aho onnistuu kyllä kuvaamaan ympäristöä mielenkiintoisesti, siitä pisteet hänelle. Hiljaiset kylätiet ja humisevat metsät, ne tuntuvat. Harmi vaan, että tarinassa piti olla niitä ihmisiä.

Kirjan henkilöt ovat todellisen tuntuisia ja heistä on pyritty tekemään monivivahteisia – aluksi. Tarinan edetessä mennään kuitenkin niin paljon yli että roiskahtaa, ja oikeista ihmisistä tuntuu tulevan karikatyyrejä. Linan äidillä on vain uskosta sairas mielensä, Linan isällä perheen koossapitämisen vastuu, Linalla hyveellisyys (tai siihen pakonomaisesti pyrkiminen) ja Kasperilla syyllisyys vähän kaikesta.

Syyllisyys on hieno teema kirjallisuudessa, ja luen siitä mielelläni. Nyt on kuitenkin niin, että Katso minuun pienehen vetää sen niin pahasti yli ja alleviivatuksi, että minua ärsytti lukiessa toden teolla. Vähän enemmän olisi voinut jättää ilmaa ja tilaa lukijalle. Itse asiassa aika hiton paljon enemmän.

Kaj Korkea-aholta on tulossa syksyllä uusi romaani, Tummempaa tuolla puolen, Teokselta, ja voi olla, että joudun sitä kuitenkin tästä kokemuksesta huolimatta (tai juuri siksi) vähäsen vilkaisemaan. Teoksen katalogi lupaa "hyytävää kauhua ja hykerryttävää naurua samassa romaanissa". Katsotaan, mitä Kaj seuraavaksi tarjoilee.

Myös Jaakko on lukenut Katso minuun pienehen.

Tästä kirjasta siis aloituspiste Underbara finlandssvenskar vid papper -haasteeseen (Finlandsvenska herrar) sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (vaikka aarre jäikin löytymättä) osioon Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset 2000-luvulla (sillä Korkea-aho ei taida enää olla haasteen tarkoittama esikoiskirjailija uuden romaanin ollessa jo melkein painossa).

---

Kerrottakoon vielä, että olen vähän tehnyt suunnitelmia, joista (tärähtänyt) kuva saattaa antaa jonkun vihjeen...


Saattaapa nimittäin olla, että tulevana sunnuntaina tässä osoitteessa huhkitaan 24 h -lukumaratonilla, ellei nyt mitään ihmeitä satu. Katsotaan!

6. kesäkuuta 2012

Olen Lapissa yllättäen järjestyneellä mumminmoikkausmatkalla. Muori on nimittäin sairaalassa ja lähtö oli jo lähellä. Tuli etelän variksille vähän kiire painaa kaasua...

Nyt tilanne on kumminkin vakaa, mutta kotiin mummi ei enää pääse yksin olemaan. Palvelutalopaikat ovat vaan kiven alla.

Pelkäsin vähän perille päästyämme, millainen haurastunut vanhus siellä sairaalasängyssä makaa. Tilannearvion tekoon riitti kuitenkin erinomaisesti mummin ensikommentti: "Mitä varten sulla on tuommoset kepulaiset vaatteet päälläs? Hmph!"

Nauru tekee hyvää kun on sitä ennen nieleskellyt kyyneliä 800 kilometriä.

Huomenna hyppään junaan, eikä sillä matkalla tarvitse liikoja murehtia. Nyt mennään päivä kerrallaan.


3. kesäkuuta 2012

Naimapuuhia



Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
Suomentaja: Arto Schroderus
Otava 2012
599 s.
The Marriage Plot (2011)

Oma ostos.


Ollaan Yhdysvaltojen itärannikolla, Rhode Islandissa, Brownin yliopistossa. Ollaan myöhemmin myös Cape Codissa, Pariisissa, Intiassa, New Yorkissa, Monacossakin. On kolme nuorta: Madeleine, Mitchell ja Leonard ja heidän kolmiodraamansa. On unohtumattomat yliopistovuodet, vaihtuvat pääaineet, mielenräjäyttävät luennoitsijat, merkittävät kandidaatintyöt. On pohdintaa tulevasta, muistoja menneestä, oman paikan hakemista, maailmanmatkailua. On rakkautta, pettymystä rakkaudessa, rakkauden etsintää. Ja on maanis-depressiivisyyttä kaikissa vaiheissaan.

Kesti aika pitkään, ennen kuin uskalsin tarttua Jeffrey Eugenidesin uuteen kirjaan. Luin alkuvuodesta miehen edellisen teoksen, Middlesexin, johon rakastuin täysin ja estoitta. Sellainen hullaantuminen syö naista ja hänen rohkeuttaan, sillä väkisin tulee pohtineeksi, miten mikään kirja voi koskaan ylittää sellaisen lukukokemuksen.

No, Naimapuuhia ei ylittänytkään.

Kyseessä ei ole huono kirja, ei missään nimessä. Eugenides on sanalla sanoen nero, hän osaa tarinankertojan taidon, ja hän osaa käyttää sitä just eikä melkein. Naimapuuhien tarina kerrotaan pirstaleina, vuorotellen kolmen päähenkilön näkökulmasta, ajassa ja paikassa hyppien. Välillä hieman raotetaan verhoa, sitten se taas kiskaistaan eteen ja menee oma aikansa, ennen kuin seuraava kurkistus on mahdollinen.

Naimapuuhia pohtii, onko onnellista rakkautta edes olemassa muualla kuin vanhoissa romaaneissa. Se on täynnä kirjallisuusviittauksia, kirjallisuustieteen kiemuroita ja niiden keskellä elämistä. Siinä on myös voimakasta oman paikan, oman maailmankuvan ja oman uskonnollisuuden etsintää, mutta kaikki ne esitetään hyvin tuoreesti – ihan kuin olisi muka mahdollista niin puhkikaluttuja aiheita vielä ravistella! Kyllä se vain on! Kaikki kolme kirjan sankaria ovat aitoja, he ovat ihan kuin oikeita ihmisiä, ja heidän elämänsä, valintansa ja tekonsa kiinnostavat lukijaa alusta loppuun.

Mistä sitten kiikastaa, miksi en rakastunut Naimapuuhiin?

Ehkä lukukokemus oli loppujen lopuksi liian pitkään liian tasainen. Pirstaleisuudestaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi) paikoin tuntui, että samaa asiaa kierrätetään loputtomiin samalla, kun itse tarinaan upotetut akateemiset viittaukset alkoivat tökkiä. Minäkin olen Derridaa yrittänyt lukea, enkä tajunnut yhtään mitään. Toisaalta Naimapuuhien rakenne on osaltaan oiva: kirjan alkuosa on kuorrutettu akateemisella jargonilla (no ei sitä oikeasti niin paljon ole, että kirjasta katoaisi proosallisuus, ei todellakaan), ja juuri kun lukija alkaa pohtia, kertookohan kirja lopultakaan niistä muista aiheista, tyyli ja tempo muuttuvat ja aletaan rakentaa draaman kaarta. Pidin Naimapuuhien loppupuolesta – ajasta yliopiston jälkeen – alkua enemmän, vaikka rakastankin yhdysvaltalaisten yliopistojen maailmaa.

Ennen kaikkea Naimapuuhia oli minulle kuitenkin kuvaus maanis-depressiivisyydestä. Kyseistä sairautta en ole läheltä kokenut, mutta olen itse sairastanut lievän masennuksen ja varmaankin siksi Leonard tuli hyvin, hyvin lähelle. Hänen sairautensa eri vaiheet tuntuivat niin iholla, että pahaa teki. Eugenides kuvaa upeasti sitä, miltä tuntuu tajuta sairastuneensa johonkin, jota ei päälle päin näe, ja kuinka kovaa se ihmistä alkaa syödä sisältä. Myös läheisen ihmisen tuntemusten ja epätoivon pystyy aistimaan täysin. Kyse ei ole "pelkästä" sairauskertomuksesta, mutta keskeisessä roolissa se kuitenkin on, kun pohditaan, miten monitahoisia me ihmiset kaikessa epätäydellisyydessämme olemme. Eugenidesin henkilöhahmot ovat aitoja romaanihenkilöitä, mutta heistä tulee myös mieleen joku, jonka on joskus tavannut, joku, joka on oikeasti olemassa.

Niin, kaikki ei todellakaan mene maailmassa niin kuin viktorianistisissa romaaneissa. Sen oppivat kaikki Naimapuuhien nuoret. Ja ehkä lukijakin, jälleen kerran.

Tästä kirjasta on kirjoitettu (ja tästä on tykätty) todella, todella monessa blogissa, ja tekstejä löytyy Googlesta hyvin helposti.

Avaan Naimapuuhilla osallistumiseni nooran Mieleni on rajaton -haasteeseen ja jatkan So American -haastetta (Modern Men Writers).

2. kesäkuuta 2012

Lauantai-illan lätinää

Oih, mikä lauantai. Olen käynyt kolistelemassa rautaa salilla, ravinnut itseäni kaikin puolin tervehenkisesti ja lukenut monta tuntia ylhäisessä yksinäisyydessäni. Olen myös nukahtanut Sinuhe egyptiläinen naaman päällä ja herkistynyt Naimapuuhien parissa (hmm). Jälkimmäisen kannet iskin juuri äsken kiinni, mutta joudun nukkumaan yön yli, ennen kuin saan pohdittua lukemaani tarkemmin. Sinuhen kanssa jatkan painimista myöhemmin, nyt ei riitä paukkuja siihen.

Sen sijaan piristän vähintään itseäni esittelemällä uusia hankintoja, joita hyllyyni on viime aikoina päätynyt.


Nämä kolme kirjaa lähtivät mukaani HESY:n kirjamyynnistä Lasipalatsin kulmalta viime viikolla. Kirjoja myytiin hinnalla kolme kappaletta eurolla, jota ei voi erityisen kalliiksi haukkua. Nappasin mukaani Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Anteckningar från en ö -teoksen, jonka suomennoksen Haru, eräs saari luin viime syksynä loppukesän Pellinki-reissun jälkimainingeissa. Koetan onneani ruotsinkielentaitoni kanssa jahka rohkaistun tarpeeksi. Ja ainakin kirjassa on ihanat kuvat.

Lisäksi poimin kolmen kimppaan Matti Koskenniemen Vanhan pedagogin pakinoita, kokoelman vuosina 1951–1966 Opettajain Lehdessä ilmestyneitä kirjoituksia. Katsotaan, miten käy, kun sukellan 50- ja 60-lukujen suomalaiseen koulumaailmaan pakinahengessä...

Kolmas kirja on epäilemättä oivallinen vastaus aina aika ajoin voimakkaana heräävään superhömpän tarpeeseen: Jodi Thomasin Rosa Leen salaisuudet, joka vie lukijan Teksasiin aidossa harlekiinihengessä ratkomaan tyhjillään olevan Altmanien talon kohtaloa. Jännittävää!



Olen superhuono katsomaan telkkaria, mutta se ei tarkoita, ettenkö pitäisi monistakin tv-sarjoista. Supersuosikkini Frendit löytyy hyllystä lähes puhkikatsottuina, samoin Sinkkuelämää ja Frasier. Pitkään pallottelin tätä hankintaa, mutta nyt tartuin härkää ja CDONia sarvista ja tilasin itselleni koko Mullan alla -sarjan sekä kaupan päälle True Bloodin kolmannen tuotantokauden. Vaikka kuinka jostakin sarjasta pitäisin (kuten vaikka True Bloodista, johon koukutuin täysin heti ensimmäisen näkemäni jakson aikana), saatan unohtaa sen – viimeistään kun sarja jää tauolle. En tiedä, mikä reikä minulla on aivoissani, mutta näin on käynyt lähestulkoon kaikkien useampikautisten sarjojen kanssa. No, tilanne on korjattavissa, kuten kuvasta näkyy. Eri asia on se, milloin ehdin/jaksan/muistan alkaa näitä katsoa. (Nytkin tietysti on lauantai-ilta, eikä huomenna menoa minnekään, minkä voisi ajatella olevan oivallinen aika harjoittaa dvd-laitteen käyttöä, mutta mielummin menen kohta lukemaan.) (EN tosin Sinuhea enää tälle päivälle, sillä en halua nukahtaa ihan vielä...)

Näin täällä tänään! Mukavaa viikonlopun jatkoa!