20. huhtikuuta 2012

Vedettömän maailman Teemestari



Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012
266 s.

Kirjastosta.


Maailmaa on kohdannut katastrofi, maat ja meret ovat vaihtaneet paikkaa, kartat on piirretty uusiksi. Vesi on ehtyvä luonnonvara, josta soditaan, jota kaupataan mustassa pörssissä ja johon liittyvien, hallitsevan sotilasdiktatuurin määrittelemien vesirikosten vuoksi ihmisiä rangaistaan ankarasti.

Ollaan jossain Koillismaalla, Kuusamosta pohjoiseen, nykyisen Suomen muotoja ajatellen. Noria on tullut täysi-ikäiseksi ja saa kunnian ottaa vastaan vuosisatoja suvussa kulkeneen teemestarin arvonimen isältään. Kaoottisessa maailmassa, epätietouden ja epätoivon keskellä teeseremoniat tehdään edelleen perinteiden mukaan – jopa korkea-arvoiset upseerit rauhoittuvat niiden äärellä hetkeksi osaksi ajan ja veden virtaa.

Noria joutuu pian mestariksi tulonsa jälkeen ottamaan liian suuren vastuun niin itsestään, kodistaan kuin koko kotikylästään janoisine ja sairaine ihmisineen. Se ei estä nuoruuden uhman puskemista läpi edes tuoreessa teemestarissa, sillä kylän liepeillä oleva muovihauta paljastaa vähä vähältä entismaailman salaisuuksia, jotka antavat sirpaloituneita vastauksia siihen, miksi näin kävi. Noria alkaa suunnitella tutkimusmatkaa ystävänsä Sanjan kanssa Menetetyille maille, paikkaan, josta voisi löytyä vielä vettä. Mutta kuinka paljon diktatuurin silmien alla on mahdollista ottaa vapauksia – vaikka on teemestari, jolle niitä on tähän saakka suotu muita enemmän? Miten pitkälle lojaalius ja rohkeus kantavat, kun hintana on oma ja läheisten hengissä selviäminen?

Emmi Itäranta on kirjoittanut kutkuttavan ja kiehtovan kirjan tulevaisuudesta, joka on mahdollinen. Aiheenvalinta on erinomainen: vesi, jota me suomalaiset olemme tottuneet pitämään itsestäänselvyytenä ja josta puhutaan, kuin se ei koskaan voisi loppua. Minua tämä ravisteli pohtimaan vedenkulutusta ja sitä nokkavuutta, jolla veteen joskus suhtaudutaan: antaa valua vaan, kyllä sitä riittää. Välillä oli pakko käydä juomassa lasillinen ihanaa, raikasta vettä, jota tulee hanasta suoraan kotiin.

Minulla olikin sopivasti hieman dystopian nälkä, joten Teemestarin kirja solahti lukutarpeeseen erinomaisesti. Aika ajoin sitä kaipaa tulevaisuusvisioita, joissa kaikki on mennyt pieleen. Teemestarin kirja oli siinä mielessä erikoinen dystopiakokemus, että se ei ole yhtään kyyninen. Se etenee rauhallisesti, kuin hitaasti virtaava vesi, kuvaten räiskinnän, sankaritarinoiden tai salaliittojen rakentamisen sijaan arkea, jossa tavalliset ihmiset joutuvat uudessa maailmanjärjestyksessä elämään. Toki Noria päähenkilönä on kaikkea muuta kuin aivan tavallinen ihminen, sillä hän saa kantaakseen ikivanhan teemestarin tehtävän, mutta nähdäkseni Itäranta onnistuu oivallisesti pujottamaan sen osaksi kuvaamaansa hitaasti kituvaa maailmaa.

Sotilaat pysyvät kaukaisempina, kuten myös uuden maailman hallintorakenteet. Yleensä ne kiinnostavat minua dystopioissa eniten, sillä jaksan arvostaa kirjailijoita, jotka luovat jopa pikkutarkasti uusia yhteiskuntajärjestelmiä ja pitävät rakennelmansa myös kasassa. Teemestarin kirjassa näitä ei kuitenkaan tarvita, sillä näkökulma on pienessä kylässä ja sen päivästä toiseen puurtavissa asukkaissa. Ei ole onnetonta sankaritarinaa tai pyrkimystä nousta vahvempaa vastaan. Uhmaa kyllä on, mutta se on juuri sellaista kuin voisin kuvitella vastaavanlaisessa tilanteessa syntyvän. Pienet teot ja tekemättä jättämiset, hiljainen kapina, varovaisuus – niillä kai rivikansalainen voisi systeemiin vaikuttaa oikeastikin.

Itärannan kieli on kaunista ja hyväilevää, paikoin se jopa suorastaan lääppii. Harmonia voi toimiakin, en minä sitä, mutta minua pisti välillä ärsyttämään, sillä tässä nyt kuitenkin eletään sotilasdiktatuurissa ja janoon oikeasti kuollaan, voitaisiinko mennä asiaan? Toisaalta kielellä rakennetaan kokonaisuus, jossa iättömällä ja ajattomalla veden virtaamisella, teen keittämisellä kymmeneen kuplaan saakka ja teemajalle vievän polun lakaisemisella päivästä toiseen on oma olennainen tehtävänsä. Ne kertovat siitä, että jopa poikkeusolosuhteissa ja kaaoksessa, äärirajoilla eläessä, on inhimillistä vaalia jotain pysyvää ja ajatonta.

Pakkohan tämä oli ahmia parissa illassa (lisäksi kyseessä oli sattumalta käsiin osunut kirjaston pikalaina), mutta mistään elämää suuremmasta tarinasta ei kuitenkaan ole kyse. Riittävän hyvästä kuitenkin, taidolla tehdystä ja hiotusta, ajattelemaan pakottavasta.

Teemestarin kirjan ovat lukeneet myös Katja, Johnny, Maria, Morre, Ahmu, Minna ja Booksy.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Fantasia- ja scifikirjallisuus.

6 kommenttia:

  1. Hieno arvio! Minua jotenkin itkettää (sisäisesti) tämä kirja vieläkin, sen kauneus ja surullisuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Maria. Surullinen, sitä tämä todella oli. Ehkä se korostui entisestään siinä, ettei mitään ryhdikästä kapinaa ollut, vaan hiljainen alistuminen hampaita kiristellen... Lohdutonta, mutta kaunista.

      Poista
  2. Mä jo luulin että mun ei "tarvitsisi" lukea tätä, mutta sait vakuuttuneeksi vaikka et vain ja ainoastaan tätä kehunutkaan. Kirjastoon varaukseen, kuitenkin ;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä, kyllä tämä on sen arvoinen! Niin siinä vaan tuppaa käymään, että luettavia kirjoja kuitenkin aina jostain kasaantuu... ;)

      Poista
  3. Olin jotenkin missannut tämän tekstisi, nyt luin kun itse sain tämän juuri loppuun pari päivää sitten. Paljon samanlaisia ajatuksia meillä. Hieno tuo ajatuksesi siitä, miten nuo pienet rituaalit tuovat sitä pysyvyyttä kaiken kaaoksen keskelle. Ja termisi lääppii on kyllä osuva.

    Pian Äidinmaa ja Gilgamesin tappio myös lukulistalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kun lukemisesta on jo jonkin verran aikaa, pidän tästä kirjasta entistä enemmän. Tunnelma on hieno, sen muistan parhaiten näin jälkikäteenkin. Hienoa, että luit ja pidit!

      Hyvä hyvä, makupaloja luvassa! :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!