28. huhtikuuta 2012

Nupit kaakkoon!

Okei, kohta alan kyllästyttää jo itseänikin, mutta oletteko te huomanneet, miten ihana kevät on tullut? Minä olen nimittäin. Ja olen aivan hullaannuksissa siitä! En edes kärsinyt kuluneena talvena mitenkään erityisestä kaamosmasiksesta, mutta nyt kun valoa riittää, huomaan, miten pimeää tässä olikin monta herran kuukautta. Hei hei talvi, ei tule ikävä!

Energiataso on aivan toinen kuin vielä jokunen viikko sitten. Urheilukärpänen on puraissut jälleen hanurista sen verran kovaa, ettei mikään meinaa riittää. Tosin toki voisin enemmänkin vielä liikkua ilman, että se vielä olisi mitenkään erityisen outoa, sillä pidän sentään lepopäiviä, enkä vielä ole lähtenyt mihinkään kahden kerran päivätahtiin. Sekin tosin voi olla edessä, sillä kuivailen juuri tukkaa suihkun jäljiltä, jota taas edelsi reilun puolen tunnin hölkkälenkki tolkuttoman kauniissa lauantaiaamussa. Vaikken vielä ole "ehtinyt" alkaa noudattaa mitään kunnollista juoksutreeniohjelmaa, tästä se lähtee. Tiedän, että lenkillä pitäisi käydä useammin, jotta kunto kohoaisi tasaisemmin ja nopeammin, mutta minkäs teet, kun on niin paljon kaikkea muutakin kivaa! Maanantaisin bodypump, keskiviikkoisin sulkapallo, perjantaisin spinning... Sinne väliin sitten ripoteltuna muitakin kokeiluja. Mutta kesällä, kun työpäivät lyhenevät, voisin koettaa aamuisia lenkkejä ennen töihin lähtöä.

Niin ja pyöräily! Olosuhteet olisivat jo erinomaiset, mutta rakas kaupunkiratsuni on huollon tarpeessa (jota en ole saanut aikaiseksi järjestää) ja toisaalta haluaisin ylipäänsä sen uuden pyörän (jota en ole saanut aikaiseksi käydä edes katselemassa). Mutta ihan pian, ihan pian... Viime vuonna matkamittarin mukaan jäätiin himpun alle tuhanteen poljettuun kilometriin, tämän vuoden tavoite on luonnollisesti päästä reilusti sen yli. Helsingin pyörätiet, olen jo tulossa!

Tämä viikko oli näemmä graduton, mutta mitä väliä. Tein kaikenlaista muuta sen sijaan. Kuten esimerkiksi istuin California Avenuen ja valtavan kaakaolasillisen ääressä kahvilassa yhden aamupäivän odotellessani kissan hammashoidon päättymistä tuntien itseni ihan superviileäksi kaupunkilaismimmiksi. Ja näpräsin makirullia. Ja kävin istumassa iltaa Sonjan luona ja syömässä noin tuhat kolmen suklaan muffinssia. Ja yritin (taas) alkaa kasvattaa basilikaa.

Nyt aion lähteä haahuilemaan kaupungille kevätvaloon, hakemaan Alkosta pullon tonkan viiniä ja valmistautumaan iltaa varten, jolloin kasa ihania naisia tulee luokseni istumaan iltaa. V lähti Budapestiin, joten tässä osoitteessa otetaan ilo irti elämästä.

Kuplivan iloista viikonloppua just sulle!

27. huhtikuuta 2012

Kolme surulaulua Kosovolle



Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle
Suomentaja: Tuula Nevala
Faros 2009
88 s.
Tri këngë zie për Kosovën (1998)

Kirjastosta.


Saanko esitellä: jälleen yksi päämäärättömän kirjastohaahuilun löytö!

Ismail Kadaren Kolme surulaulua Kosovolle on alle satasivuinen kolmen kertomuksen kokoelma. Liikkeelle lähdetään Ikivanha sota -tarinalla vuodesta 1389, keväästä, jolloin maailma oli täynnä huhuja tulevasta sodasta ja kesäkuisesta Kosovo Poljen taistelusta, jossa balkanilaiset joukot serbiruhtinas Lazarin johtamina kävivät veriseen kamppailuun osmanien ja sulttaani Murad I:n kanssa. Sumu laskeutuu, Mustarastaiden kentästä nousee raskas pöly ja veri virtaa, kun risti ja puolikuu kohtaavat toisensa ja viiltävän metallin. Sulttaani Murad kuolee, mutta hänen armeijansa ei kaadu, vaan nousee voittoon ja on taas askelta pidemmällä Euroopan valloituksessaan.

Ylhäinen rouva kuvaa taistelun jälkeistä korvia särkevää hiljaisuutta. Hävinneen joukon sirpaleet lähtevät paluu- ja pakomatkalle kohti kotia ja Balkania, pois laajenevan osmanivaltakunnan jaloista. Matkalaiset ovat pääasiassa runonlaulajia, jotka joutuvat hautaamaan keskinäiset eripuransa ja ennakkoluulonsa selviytyäkseen. Lisäksi heidät valtaa epäilys, sillä vastaan tulee virtanaan pakolaisia kotiseudulta – onko heillä edes paikkaa, jonne palata? Matkan aikana heidät kutsutaan vieraiksi linnaan, jonka viisas vanha linnanrouva haluaa kuulla heidän laulavan, kunkin vuorollaan, maailmasta jonka he tuntevat.

Kolmas tarina, Kuninkaallinen rukous, on lyhyt, mutta koko teoksen ja kaikki veriset vuosissadat sisäänsä sulkeva kertomus Mustarastaiden kentälle jääneen Murad I:n sielusta ja verestä ja itseään toistavasta väkivallan ja kuoleman kehästä. Hieno, hieno tarina!

Olin lapsi, kun Balkanilla sodittiin. Muistan kuitenkin elävästi joitakin uutiskuvia ja ihmetystä siitä, miten sodassa voi olla niin monta eri osapuolta ja miksi ne ylipäänsä tappavat siellä toisiaan. Vanhempani eivät osanneet vastata. Mieleeni on myös jäänyt jokin Valittujen palojen artikkeli (mummini oli kestotilaaja vuosikaudet), jossa kerrottiin Sarajevon taisteluista ja nuoresta pariskunnasta, jonka sota oli repinyt eri puolille. Ajatus asumisesta kaupungissa, joka on raunioina ja jossa saa pelätä henkensä puolesta nähdäkseen rakkaansa, tuntui mahdottomalta. Vielä mahdottomammalta tuntui, että kaikki tapahtui Euroopassa. Melkein naapurissa. Ja sen artikkelin kuvaaman pariskunnan toinen puoliskokin ammuttiin kadulle.

Balkanin historiasta ja kulttuurista en tiedä paljoakaan. Yhden etnologian kurssin olen käynyt, jonka luennoitsija oli aiheen tuntija ja kertoi tarkemmin esimerkiksi juuri eri etnisistä ryhmistä ja niiden välisistä konflikteista sekä nykyhetkestä alueella, jolla kertoi itse matkustelevansa vähintään vuosittain. Silloin varmaan syttyi intoni päästä itsekin reissaamaan Balkanille, mutta vielä en ole sitä toteuttanut.

Ismail Kadaren teos on upea. Olisin voinut lukea sen saman tien uudestaan. Se antoi mahdollisuuden katsoa vuosisatoja vanhaa konfliktialuetta ja säröä kauniin kielen ja kerronnan avulla kaunokirjallisesta näkökulmasta, ilman tolkuttomia paineita kerrata jostain lunttilapusta, kuka nyt oli kenenkin puolella ja mikä oli miesvoima milläkin joukolla. Sen kun alkoi lukea ja seurasi tarinaa. Ja se kyllä vei.

Näin ovat asiat tässä maailmassa, muuan prinsseistä oli kuulemma sanonut, veri virtaa eri tavoin elämässä kuin laulussa, emmekä koskaan tiedä, kumpi virta on oikea. (s. 23)

Kadare rakentaa taidolla kertomuksen konfliktista, jonka ratkaisu on käytännössä mahdoton. Hän tekee sen pienin elein, esimerkiksi antamalla sanat runonlaulajien lauluihin, joissa veli käy veljeä ja naapurikansa toistaan vastaan: laulu on sama, mutta vihollinen eri niminen. Samoin käy, kun hän kuvaa runonlaulajien soittimia, jotka ovat samoja mutta eri nimisiä, eikä niitä pidä mennä vertaamaan toisiinsa. Edes pyynnöstä eivät vuosisataiseen vihaan syntyneet ja kasvaneet runonlaulajat kykene muuhun kuin jatkamaan perinnettä ja laulamaan toisilleen kuolemaa.

Kolme surulaulua Kosovolle antaa inhimillisen äänen aiheelle, joka on edelleen kipeä. Se on riipaisevan kaunis ja surumielinen tarina vihasta, jota ei saada hengiltä. Kadare on pienen ihmisen puolella, ja pieni on lopulta myös sulttaani suuruudessaan, sillä maan tomua me kaikki kuitenkin olemme. Voi kun muutos lähtisi oikeasti meistä jokaisesta, voi kun jaksaisimme, osaisimme ja uskaltaisimme ajatella itse ja päättää omin voimin, ketä ja miksi vihaamme – vai voisimmeko kuitenkin olla vihaamatta?

Upea, upea kirja. Lue se.



Muita arvioita: Hreathemus, Satu, Hannu Salmi, Krista Berglund Agricolassa.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Albania.

26. huhtikuuta 2012

Ja muita novelleja



Joni Pyysalo: Ja muita novelleja
WSOY 2011
161 s.

Kirjastosta.


Joni Pyysalon novellikokoelma Ja muita novelleja oli kirpeä, masentava ja mielenkiintoinen lukukokemus. Mukana on kahdeksan novellia, keskimäärin parikymmensivuisia, joissa pohditaan elämää, sen valintoja, parisuhteita, -suhteettomuutta, sairautta, kuolemaa. Mitenkään sysimusta Pyysalon maailma ei kuitenkaan, lopulta ole.

Suosikikseni nousi kolme tarinaa. Tee ilman marmeladia on kertomus nuoren miehen ajatumisesta ihan tavallisesta yliopisto-opiskelijasta peliriippuvaiseksi psykoosipotilaaksi. Novelli onnistuu erinomaisesti kuvaamaan sitä hidasta vajoamista toiseen todellisuuteen, omamme tavoittamattomaan, joka on mahdollinen eikä lainkaan vieras liian monelle. Novellin lopetus on lisäksi suoraan sanoen täydellinen.

Maksimaalinen tila kertoo elämäänsä ja kulissiavioliittoonsa lopen kyllästyneestä edustusvaimosta, joka alkaa kaivata itseään takaisin. Pyysalo tavoittaa mielestäni koskettavasti ja aidosti sellaisen hiljaisen kapinan, viimeisen kyllästymisen pisteen ja kamelin selän katkeamisen, joka lienee mahdollinen kenelle tahansa, jos elämän raamit ovat tietynlaisiksi asettuneet ilman, että kukaan kysyi siihen lupaa. Herättelevä, ravisteleva.

Upeinta kerrontaa edustaa Pilkkijakkara, joka on syövän loppuvaiheessa kituvan naisen aviomiehen näkemys siitä, mitä on kokea kuolemansairaus niin läheltä, kuin se oman kehon ulkopuolella on mahdollista. Todella koskettava ja karu novelli, joka onnistuu olemaan tyylikäs muttei kylmä ja kipeän osuva olematta sentimentaalinen.

Muut viisi novellia jäivät hieman etäisemmiksi, mutta se ei haitannut kokonaisuutta näiden mainittujen helmien vuoksi. Yhtään täysin turhaa tai epäonnistunutta novellia kokoelmassa ei ole. Suosittelen kokeilemaan, mutten etsimään tästä lohtua. Sitä ei ole tarjolla, se on jossain muualla. Pyysalo esittää asiansa niin kuin ne ovat, kiertelemättä, tehokkain ja viiltävin lausein. No, hän onkin pääasiallisesti runoilija, jonka toivon kuitenkin kirjoittavan vielä myös lisää proosaa – minä ainakin luen!

Lisäpisteitä oivallisesta graafisesta ilmeestä, kirjan nimestä ja muutamiin kohtiin lisätyistä alaviitteistä, jotka rytmittävät kokoelmaa omalla tavallaan.

Ja muita novelleja ovat lukeneet myös Erja ja Zephyr.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, Novellikokoelmat.

25. huhtikuuta 2012

Kevät ja koski kuohuaa


Jaaha, se on sitten kevät ainakin valon lisääntymisestä päätellen. Bussien ja oman kodin ikkunat paljastavat likaisuutensa, alan kaivata (jälleen, olisiko neljäs vuosi) kunnollisia aurinkolaseja, kintuissa tuntuu tarkemmin määrittelemätöntä vipinää. Päätäkin on särkenyt kohta kolme päivää, mutta mitäs näistä.

Valmistuminen - se lähenee. Sain valmiiksi erityispedagogiikan perusopintoni ja nyt on ihan kaikki sivuaineet kasassa ja valmiina. Hyvä mä! Opintopistemäärä NettiOpsussa tavoitti 400 nopan rajan, joten kyllä näiden kuluneiden kuuden (!!) vuoden aikana on jotain tullut tehtyäkin. Gradun ja vihonviimeisten historian suoritusten jälkeen kokonaismäärä menee neljään ja puoleen sataan. Siinä on jo yksi ylimääräinen tutkinto. (Harmi ettei ketään kiinnosta se.) Mutta se on sitten syksyllä se.

Hain samaa kesätyötä kuin 337 muutakin. Ei, en ole vaihtamassa työpaikkaa (ainakaan siihen).

Eilen olin yhden kaverin houkuttelemana kuuntelemassa oikeustieteilijöiden Foucault-keskusteluiltamaa. Pari uutta kirjaa on nimittäin julkaistu jotakuinkin Foucaultia sivuten, ja tästä sedät sitten pitivät pari tuntia monologia. (No kyllä muutama kysymys esitettiin.) (Minä en kysynyt mitään.) Olen todennut Helsingin olevan huomattavan hedelmällinen kaupunki kaikenlaiselle tieteellisyydelle ja kultturellille sivistykselle, mutta ehkä se johtuu siitä, että täällä on niin paljon arkistoja, yhdistysten, seurojen ja järjestöjen toimistoja ja tietysti huippuyliopisto, eikä niinkään itse kaupungista. Oli miten oli, kaikenlaisissa tilaisuuksissa on ihan mukavaa pistäytyä, vaikkei mitään mistään tajuaisikaan.

Kesäsuunnitelmia on sen verran, että ostin lipun PuistoBluesiin. Alku se on sekin. Helluntaiviikonlopuksi suuntaamme V:n kanssa mökille, jos onnistumme kaivamaan jostakin auton lainaan. Cityhippi ei juuri autoa kaipaa, paitsi silloin, kun pitäisi päästä paikkoihin, joihin ei kulje mikään muu menopeli. Silloin sitä sitten usein kaipaa niin ankarasti, että on melkein valmis ostamaan sellaisen. Ärsyttävää säätämistä joka tapauksessa.

Uusia kirjahankintoja tein tietenkin maanantaina Miniän kiilto silmissäni: tilasin AdLibriksestä Anni Nykäsen Mummo 2 -albumin ja sen päälle sitten sen Miniän. Postia odotellessa... Lisäksi voitin Sannan mainion Luettua-blogin arvonnassa myös kirjan, jihuu! Tähän päälle voinen paljastaa, että aion mennä lauantaina jälleen Valtterille katsastamaan sen kertaisen kirjavalikoiman... (ja kotona hihkutaan eittämättä riemusta...)

Tämän päivän kun jaksan nököttää töissä, pääsen nauttimaan viikon mittaisesta vapaasta, jonka pointtina oli alunperin hakata gradua, mutta jännästi olen kehitellyt siihen erinäisiä oheistoimintoja kuten eläinlääkärin, illanistujaisia ja vapun (jonka kehittelemisestä en tosin ehkä voi ottaa kunniaa aivan täysin). Ei sille mitään mahda, että kevät panee puntit heilumaan!

22. huhtikuuta 2012

How to Talk to a Widower




Jonathan Tropper: How to Talk to a Widower
Orion 2007
341 s.
Suomennettu 2009 nimellä Kuinka lähestyä leskimiestä, suomentaja J. Pekka Mäkelä, kustantaja Karisto.

Kirjastosta.


It feels like all anyone ever does these days is wake me up. If only they would let me sleep, maybe I'd wake up refreshed, with a newer, healthier perspective, ready to take on my life and solve its myriad problems. Maybe the whole problem is not that I'm sad, or screwed up, or self-destructive, but just mired in a state of perennial exhaustion. (s. 261)

Doug on 29-vuotias leski. Surullinen, vihainen ja ahdistunut. Vaimonsa Haileyn kuoltua lento-onnettomuudessa Doug on keskittynyt lähinnä seurustelemaan Jack Daniels -pullon ja pihapiirinsä jänisten kanssa. Jo yli vuoden kestäneen suruajan sumua ja Dougin hellästi vaalimaa itsesääliä häiritsee Haileyn teini-ikäinen poika Russ, joka hankkiutuu säännöllisesti hankaluuksiin, ei tule toimeen isänsä ja tämän uuden vaimon kanssa ja on kaiken kaikkiaan katkera, että Doug on leskeytymisensä myötä luopunut suhteellisen hyvin alkaneesta isäpuolen tehtävästään. Dougin kaksoissisko Claire on raskaana ja dumpannut rikkaan mutta ilkeän aviomiehensä ja päättää muuttaa evakkoon Dougin luokse alkaen samalla järjestellä veljelleen uutta naiselämää. Pikkusisko Debbie on menossa pian naimisiin ökyhäissä, perheen isä kärsii muistisairaudesta ja äiti helpottaa arkeaan viinillä. Miten löytää ulospääsy surusta, josta ei välttämättä edes halua luopua? Miten kestää lähiomaisten hyväätarkoittavat mutta ahdistavat avunantoyritykset? Ja miten selvitä naapurustossa ja ystäväpiirissä, joka yhtäältä muistuttaa menetetystä avioliitosta ja toisaalta potkii irti siitä?

Ensinnäkin on sanottava, että Jonathan Tropperin How to Talk to a Widower on varmaankin ensimmäisiä kaunokirjallisia teoksia, jotka olen lukenut kokonaan englanniksi. Edellistä en muista - se saattoi olla au pair -syksynäni vuonna 2004, jolloin käytin paikallisen kirjaston anteliasta tarjontaa surutta hyödykseni, mutta lähinnä suunnitellakseni USA-trippiä, joka ei koskaan toteutunut. Eli uusilla alueilla liikuttiin nyt vahvasti. (Tietenkin olen lukenut huomattavan paljon opiskeluun liittyvää kirjallisuutta englanniksi kuluneiden kuuden vuoden aikana, mutta sitä ei lasketa tähän kokemusmaailmaan.)

Meni hetki, ennen kuin pääsin uuteen kieleen sisään, mutta koska kyseessä on leppoinen romaani, imuun oli lopulta helppo antautua. Luin syksyllä Tropperin uudemman teoksen Seitsemän sietämättömän pitkää päivää, joten kirjailija ja hänen tyylinsä oli tuttu, eikä uutta tutustumiskierrosta tarvinnut sen takia tehdä.

How to Talk to a Widower kertoo siis surusta ja siitä selviämisestä, mutta se ei ole surullinen kirja. Se on itse asiassa hyvinkin viihdyttävä omassa kontekstissaan ja sai ainakin meikäläisen hörähtelemään aika ajoin. Ei nauramaan sydämellisesti tai kikattamaan pissat housussa, mutta reagoimaan yhtä kaikki. Dougin terävä (joskin paikoin viskinhuuruinen) havainnointi ympäristöstään ja sen ihmisistä napsahtaa useimmiten kohdalleen, hänen kirjoittamansa kolumnit rytmittävät tarinaa hyvin ja naseva dialogi puree.

At first I figured I would just sit at the bar, or on the couch, get drunk on the watered-down drinks, tap my foot in time to the eighties hard rock, and take a mental nap until it was over, but then I learned yet another incontrovertible truth about being young and bereaved: everyone wants to buy the widower a lap dance. Like waving a pair of powdered tits in my face will somehow ease my pain. (s. 204)

Mukana on myös jonkin verran ehkä vähäsen ärsyttävää pikkunäppäryyttä, eivätkä juonenkäänteet sinänsä saa pidättämään hengitystä, mutta kyllä minä tästä kirjasta pidin. Se kuvaa erästä elämänvaihetta tarkkanäköisesti ja tuomitsematta, antaa ihmisten olla epätäydellisiä ja kurkistaa hävyttömästi puhtoisena pidetyn ylemmän valkoisen keskiluokan julkisivun taakse. Mukana on myös ripaus poikamaista kohellusta (painimista pihanurmikolla ja mustia silmiä sekä ankeat polttarit strippibaarissa), kourallinen lohtuseksiä ja loppu, jossa ilkikurinen aurinko alkaa jo hieman kurkistaa pilvien takaa.

Viihdyttävää ja leppoisaa muttei naivia. Hyvä yhdistelmä muutenkin tietynlaiseen lukufiilikseen, mutta erityisen oivallinen ensimmäiseksi loikaksi englanninkielisen kirjallisuuden lukemiseen alkukielellä. Tätä touhua minä vielä jatkan!

Dougin touhuja on seurannut myös Minna.

So American: Modern Men Writers.

P.S. Yksi seikka ärsytti aivan tuhottoman paljon, ja vaikka se ei olekaan kirjallinen asia, haluan mainita sen tässä: in-ho-an amerikkalaisten tapaa ajaa autoa kännissä ja sitä, kuinka kasuaali asia se tuntuu olevan. Autolla lähdetään surutta baariin/illanistujaisiin/bileisiin, eikä alkoholin juominen ole mikään ongelma. Vasta oikea kaatokänni saa kelaamaan, pitäisikö se auto nyt jättää sitten starttaamatta. Ääliöt!

21. huhtikuuta 2012

Yli hilseen





Patti Smith: Viattomuuden tunnusmerkit
Suomentaja: Risto Ahti
WSOY 2010
73 s.
Auguries of Innocence (2005)

Kirjastosta.


Huoh. Tunnenpa taas itseni harvinaisen tyhmäksi.

Patti Smithin vuonna 2005 ilmestynyt ja viisi vuotta myöhemmin suomennettu runokokoelma Viattomuuden tunnusmerkit oli kyllä sellaista tervanjuontia että oksat pois. Ehdin jo alkuvuodesta omahyväisyydessäni kuvitella, että kyllä tästä vielä jotain tulee – siis tästä runouden lukemisesta. No, nyt otettiin takapakkia ihan kunnolla.

En ymmärtänyt tästä oikeastaan juuri mitään. En niin mitään.

Tai no sen verran, että sodan ja väkivallan turhuutta tässä kritisoidaan ja muistutetaan, kuinka vallanhimo on universaalia ja ajatonta mittakaavasta viis. Maailma on ruma, ihminen on siellä hukassa. Kehen voi luottaa, tuskin itseensäkään. Eikä viattomuutta sellaisenaan ole, sillä sen menettää tarkoitushakuisessa ja julmassa toiminnassa, eikä koskaan saa takaisin.

Mutta mistä minä tiedän, onko Patti Smith tarkoittanut sen niin vai jotenkin ihan muuten? No en mistään, niinpä.

Kulkurin kuolema

- - Me emme olleet tunteneet kuolemaa
mutta varpuset visertävät piirittävät 
kuin suolle laskettu seppele
me tajusimme ihmisyyden 
hahmossa joka kulki värjötellen
hylätyissä rievuissa itse hylättynä - -

Kokonaisuudesta pystyy kyllä muodostamaan jonkinlaisen kuvan, mutta monet yksittäiset runot menivät ohi korkealta ja kovaa. Kumpi on sitten olennaisempaa: ymmärtää runoja sellaisenaan vai niiden rakentamaa kokonaisuutta? En minä tiedä! Saakeli!

Suosikikseni kohosi kokoelman kaoottisin runo Meidän hurskastelumme vaientaa rummun äänen, joka näyttää kolmen sivun verran tältä:


Ja on se myös sisältönsä puolesta terävä, ei siinä, mutta rytmi on ilman välimerkkejä hurja.

Mmmh. Koetin tässä vielä kaivaa itsestäni jotain irti, mutta ei niin ei. Sitten menin lukemaan jotain Hesarin arvostelua ja tunsin itseni vielä vähän tyhmemmäksi kuin sitä ennen. Runouden koodikielen avaamiseen on minulla vähän hemmetin pitkä matka.

Taidan viedä tämän nyt kaikessa hiljaisuudessa takaisin Rikhardinkadulle ja pitää hetken hajurakoa lyriikkaan. Se lienee kaikkien kannalta paras ratkaisu.


(Jokaisella pilvellä on kuitenkin... you know, ja tämän koettelemuksen myötä saan täyteen So American -haasteen American Poetry -kategorian, hahaa!)

20. huhtikuuta 2012

Friday night fever ja tunnustus


Minkä voi heikko ihmislapsi luonnolleen, kysyn vaan. Keltaisen kassin demoni houkutteli mukaansa Akateemiseen ja sieltä tarttui hyllyntäytettä kainaloon. Uusina hankintoina siis Henry David Thoreaun Walden – Elämää metsässä, Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti, Pentti Saarikosken Runot ja Kurt Vonnegutin Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater. Olin kyllä tavallaan ajatellut, että uusia kirjoja ei roudata kotiin, ennen kuin edes pari vanhaa on luettu. Joopa joo.



Perjantai-illan huumassa (eli illan villein teko oli ostaa pussi Turkinpippureita rankan spinningtunnin päälle – kohta menen sänkyyn sen ja kirjan kanssa... eikä kello ole vielä edes kahdeksan) kiitän nooraa Tea with Anna Karenina -blogista tästä Liebster Blog -tunnustuksesta. Kiitos! Tämän saa laittaa eteenpäin alle 200 (rekisteröityneen google-tili)lukijan suosikkiblogeilleen. Vaikea tehtävä, sillä tietenkin luen vain hyviä blogeja!

Ihan ensimmäisenä laitan tämän kyllä Sonjalle Lukuhetkiin, koska oikeastaan saan kiittää/syyttää häntä siitä, että ikinä aloin tähän sillisalaatti-avautumis-roskalaatikkooni kirjoittaa jotakuinkin järjellisiä kirja-arvosteluja ja sille tielleni jäin. (Joskin kyllähän täältä edelleen löytyy muutakin aina aika ajoin.)

Sitten tämä menee Linnealle Kujerruksiin, koska Linnean blogi oli ensimmäisiä (Sonjan ohella), joihin uskalsin alkaa kommentoida. Ja myös siksi, että Kujerruksissa on aina kiinnostavia kirjoja, kulttuuria ja silloin tällöin supersuosikkisarjani Kupista!

Jenniä ja Kissankehtoa ei sovi unohtaa, sillä sen lisäksi, että J on supermimmi, hänen bloginsa on pitänyt tyylikkäästi linjansa päiväkirjana tässä kaikenmoisessa postmodernissa fragmentoituneessa hapatuksessa.

Norkulla on Nenä kirjassa ja hurjan nopea postaustahti, minkä lisäksi hän lukee kiinnostavia kirjoja ja siksi välillä pelottaa hänen blogiinsa kurkistaa: sieltä harvoin poistuu ilman uusia lukuvinkkejä jatkuvasti kasvavalle listalle.

Viidentenä muttei vähäisimpänä tämä menee Sanna-Sankarittarelle, jota minulla on kamala ikävä, kun asumme nykyisin niin kaukana toisistamme ja jolla on ihana helmikuinen poikanen, jota olen toistaiseksi saanut ihailla vain virtuaalisesti, mutta aion kyllä matkustaa länsirannikolle häntä ja vanhempiaan tapaamaan heti kun se on mahdollista. (Sanna, tämä on vihje.)

Nyt keitän ehkä vähän teetä ja mutustan ne Turkinpippurit pois kuleksimasta. Ja tartun johonkin kirjaan, joka ei ole lyriikkaa. (Tämänpäiväisistä epätoivon hetkistä kyseisen kirjallisuudenlajin kanssa kerron tarkemmin huomenna.)

Vedettömän maailman Teemestari



Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012
266 s.

Kirjastosta.


Maailmaa on kohdannut katastrofi, maat ja meret ovat vaihtaneet paikkaa, kartat on piirretty uusiksi. Vesi on ehtyvä luonnonvara, josta soditaan, jota kaupataan mustassa pörssissä ja johon liittyvien, hallitsevan sotilasdiktatuurin määrittelemien vesirikosten vuoksi ihmisiä rangaistaan ankarasti.

Ollaan jossain Koillismaalla, Kuusamosta pohjoiseen, nykyisen Suomen muotoja ajatellen. Noria on tullut täysi-ikäiseksi ja saa kunnian ottaa vastaan vuosisatoja suvussa kulkeneen teemestarin arvonimen isältään. Kaoottisessa maailmassa, epätietouden ja epätoivon keskellä teeseremoniat tehdään edelleen perinteiden mukaan – jopa korkea-arvoiset upseerit rauhoittuvat niiden äärellä hetkeksi osaksi ajan ja veden virtaa.

Noria joutuu pian mestariksi tulonsa jälkeen ottamaan liian suuren vastuun niin itsestään, kodistaan kuin koko kotikylästään janoisine ja sairaine ihmisineen. Se ei estä nuoruuden uhman puskemista läpi edes tuoreessa teemestarissa, sillä kylän liepeillä oleva muovihauta paljastaa vähä vähältä entismaailman salaisuuksia, jotka antavat sirpaloituneita vastauksia siihen, miksi näin kävi. Noria alkaa suunnitella tutkimusmatkaa ystävänsä Sanjan kanssa Menetetyille maille, paikkaan, josta voisi löytyä vielä vettä. Mutta kuinka paljon diktatuurin silmien alla on mahdollista ottaa vapauksia – vaikka on teemestari, jolle niitä on tähän saakka suotu muita enemmän? Miten pitkälle lojaalius ja rohkeus kantavat, kun hintana on oma ja läheisten hengissä selviäminen?

Emmi Itäranta on kirjoittanut kutkuttavan ja kiehtovan kirjan tulevaisuudesta, joka on mahdollinen. Aiheenvalinta on erinomainen: vesi, jota me suomalaiset olemme tottuneet pitämään itsestäänselvyytenä ja josta puhutaan, kuin se ei koskaan voisi loppua. Minua tämä ravisteli pohtimaan vedenkulutusta ja sitä nokkavuutta, jolla veteen joskus suhtaudutaan: antaa valua vaan, kyllä sitä riittää. Välillä oli pakko käydä juomassa lasillinen ihanaa, raikasta vettä, jota tulee hanasta suoraan kotiin.

Minulla olikin sopivasti hieman dystopian nälkä, joten Teemestarin kirja solahti lukutarpeeseen erinomaisesti. Aika ajoin sitä kaipaa tulevaisuusvisioita, joissa kaikki on mennyt pieleen. Teemestarin kirja oli siinä mielessä erikoinen dystopiakokemus, että se ei ole yhtään kyyninen. Se etenee rauhallisesti, kuin hitaasti virtaava vesi, kuvaten räiskinnän, sankaritarinoiden tai salaliittojen rakentamisen sijaan arkea, jossa tavalliset ihmiset joutuvat uudessa maailmanjärjestyksessä elämään. Toki Noria päähenkilönä on kaikkea muuta kuin aivan tavallinen ihminen, sillä hän saa kantaakseen ikivanhan teemestarin tehtävän, mutta nähdäkseni Itäranta onnistuu oivallisesti pujottamaan sen osaksi kuvaamaansa hitaasti kituvaa maailmaa.

Sotilaat pysyvät kaukaisempina, kuten myös uuden maailman hallintorakenteet. Yleensä ne kiinnostavat minua dystopioissa eniten, sillä jaksan arvostaa kirjailijoita, jotka luovat jopa pikkutarkasti uusia yhteiskuntajärjestelmiä ja pitävät rakennelmansa myös kasassa. Teemestarin kirjassa näitä ei kuitenkaan tarvita, sillä näkökulma on pienessä kylässä ja sen päivästä toiseen puurtavissa asukkaissa. Ei ole onnetonta sankaritarinaa tai pyrkimystä nousta vahvempaa vastaan. Uhmaa kyllä on, mutta se on juuri sellaista kuin voisin kuvitella vastaavanlaisessa tilanteessa syntyvän. Pienet teot ja tekemättä jättämiset, hiljainen kapina, varovaisuus – niillä kai rivikansalainen voisi systeemiin vaikuttaa oikeastikin.

Itärannan kieli on kaunista ja hyväilevää, paikoin se jopa suorastaan lääppii. Harmonia voi toimiakin, en minä sitä, mutta minua pisti välillä ärsyttämään, sillä tässä nyt kuitenkin eletään sotilasdiktatuurissa ja janoon oikeasti kuollaan, voitaisiinko mennä asiaan? Toisaalta kielellä rakennetaan kokonaisuus, jossa iättömällä ja ajattomalla veden virtaamisella, teen keittämisellä kymmeneen kuplaan saakka ja teemajalle vievän polun lakaisemisella päivästä toiseen on oma olennainen tehtävänsä. Ne kertovat siitä, että jopa poikkeusolosuhteissa ja kaaoksessa, äärirajoilla eläessä, on inhimillistä vaalia jotain pysyvää ja ajatonta.

Pakkohan tämä oli ahmia parissa illassa (lisäksi kyseessä oli sattumalta käsiin osunut kirjaston pikalaina), mutta mistään elämää suuremmasta tarinasta ei kuitenkaan ole kyse. Riittävän hyvästä kuitenkin, taidolla tehdystä ja hiotusta, ajattelemaan pakottavasta.

Teemestarin kirjan ovat lukeneet myös Katja, Johnny, Maria, Morre, Ahmu, Minna ja Booksy.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Fantasia- ja scifikirjallisuus.

18. huhtikuuta 2012

Maan ääreen



Kristina Carlson: Maan ääreen
Otava 1999
192 s.

Kirjastosta.


Kristina Carlsonin Maan ääreen oli vaikea kirja minulle. En meinannut saada siitä otetta ja muutamat kymmenet ensimmäiset sivut menivät vähän ohi, jonkinlaisessa houreessa, ehkä. Tuskastuin jo – mikä tämä kirja on, kannattaako minun lukea tätä enempää? Kyllä kannatti, sillä kuin huomaamatta minut imaistiin mukaan Siperiaan, petolliseen onnen maahan.

Ylioppilas Lennart Falk lähtee etsimään onneaan (ja itseään) Amurinmaalle 1860-luvulla. Nahodkassa ollaan todellakin maailman äärissä: kadut ovat mutavelliä, palvelijoina on murhamiehiä ja rangaistusvankeja, uutiset kulkevat hitaasti. Mutta silti juhlissa juodaan shampanjaa, ollaanhan samoilla leveyspiireillä Pariisin kanssa! Ja juhlia järjestetään aina kun on tilaisuus, ei maan äärissä muuten kestä!

Siperian valtavat maa-alat ovat vielä täynnä aarteita, jotka odottavat löytämistään. Lennart haaveilee erityisesti kivihiilestä, tuosta tulevaisuuden ja kehityksen polttoaineesta, jota naiset eivät osaa arvostaa, vaan haluavat mielummin timantteja. Naisia Lennartkin tapaa, ensin olivat Punavuoren naiset, joita ei lasketa mukaan, sitten Nahodkassa ylhäiset äiti ja tytär, jotka hän haluaa molemmat, muttei saa kumpaakaan.

Nuori ylioppilas pyrkii kohti virkamiehen postia ja sen takaamaa hyvää elämää, kun hän joutuu oudon päällekarkauksen uhriksi ja vuodepotilaaksi, murhatuksi, vaikka jääkin eloon. Nuorukaisen mieli ei parane, vaikka ruumis vähitellen toipuukin. Miksi joku haluaisi murhata Lennartin?

Carlsonin kieli on kaunista. Kun olin lukenut kirjan loppuun, olisin halunnut aloittaa sen heti uudelleen alusta, jotta osaisin arvostaa sitä paremmin, alusta alkaen. Mutta kyllä tämäkin riitti vakuuttamaan, että kynä pysyy kirjailijan kädessä ja lisää on luettava.

Maan ääreen virtaa pehmeästi ja tasaisesti olematta millään tavoin tylsä, vaikka se ei valtavista tapahtumista kerrokaan. Pikemminkin piirtyy kuva ihmisen pienuudesta suhteessa suuriin, äärettömiin kuvioihin kuten nyt vaikka Siperiaan tai venäläiseen yhteiskuntaan tai, no, maailmaan. Kirjaa ei ole pituudella pilattu, ja todellakin tarkoitan sitä: alle 200 sivussa kerrotaan kaikki, minkä tämä tarina tarvitsee.

Minä lähdin yksin. Yksinäisyys on painava matkatavara.

Näin pohtii Lennart, jolla on omat syynsä matkata maan ääreen, muitakin kuin seikkailunhalu, jolla nuoria (ylhäisiä) miehiä on kautta aikojen balsamoitu.

Kyllä minä tästä tarttumapintaa sain, vaikken ole nuori mies enkä matkalla maan ääreen. Nuoruuden etsintää, pettymyksiä, tunteiden kanssa elämään oppimista – sitähän se on. Ja Siperian valo häikäisi kaikessa koleudessaan kautta tarinan.

Kaunis kirja, lukemisen arvoinen, ja saamansa Finlandia-palkinnon myös. Ehdoton löytö Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa.

Maan ääreen ovat matkustaneet (ja matkastaan nauttineet) myös Jaakko ja noora.

Anarkistipankkiiri


Yksi syntyy miljonäärin poikana, jota kehdosta saakka suojellaan kaikilta niiltä elämän kolhuilta – eikä niitä ole vähän – jotka ovat rahalla vältettävissä tai tasoitettavissa; toinen syntyy kurjuuteen, on lapsena vain yksi suu lisää perheessä jossa on jo liiankin monta suuta syömässä sitä vähää ruokaa mitä mahdollisesti on tarjolla. Yksi syntyy kreiviksi tai markiisiksi ja saa sen vuoksi osakseen kaikkien kunnioituksen, teki sitten mitä tahansa; toinen syntyy sellaiseksi kuin minä, jonka on kuljettava varpaisillaan jotta häntä edes kohdeltaisiin kuin ihmistä. Yhdet syntyvät oloihin joissa he voivat opiskella, matkustaa, kehittää itseään – tulla (sanottakoon) älykkäämmiksi kuin ne jotka ovat älykkäämpiä luonnostaan. Ja niin edelleen, asiassa kuin asiassa... (s. 24)


Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri
Suomentaja: Sanna Pernu
Andalusialainen Koira 1992
71 s.
O Banqueiro Anarquista (1922)

Kirjastosta.


Tässäpä tiiviissä muodossa aikamme sielu. Kyllä, juuri meidän aikamme, 2010-luvun. Kirjan takakannessa todetaan vuonna 1922 kirjoitetun kirjan olevan eräässä pohjoisessa valtiossa 1990-luvulla mitä ajankohtaisin. No, niin se on nytkin, parikymmentä vuotta myöhemmin, jälleen. Valitettavasti?

Kyse on kahden nimettömän ystävyksen päivällisen jälkeisestä dialogista, johon toinen, pian jalkoihin jäävä, koettaa saada hiipumisen jälkeen jälleen eloa. Sitä hän saa, kun suurliikemies ja merkittävä markkinoiden yksinvaltias alkaa kertoa anarkismistaan. Eikä vain nuoruuden anarkismista, vaan edelleen kannattamastaan ja toteuttamastaan aatteesta.

Anarkistipankkiiri on lyhyt oppimäärä yhteiskunnan epätasa-arvoisuuteen ja yksilön keinoihin selvitä sen ehdoista kuivin jaloin. Muutaman kymmenen sivun aikana erikoinen liikemies selittää elämänfilosofiansa, maailmankatsomuksensa, sen synnyn ja muutoksen ja päätymisen tilanteeseen, jossa nyt on – sikarikkaaksi anarkistipankkiiriksi. Kyllä, se on mahdollista.

Joku edellinen lukija oli piirrellyt kirjan marginaaleihin huutomerkkejä. Minua ei huvittanut.

Kirja on ihan näppärä ja arvostan sitä sen 90 vuoden iästä ja tiiviistä muodosta johtuen ihan keskinkertaisesti. Melkoinen osoitus laajasta yhteiskunnallisesta ymmärryksestä, sen sanon. Itse en jaksanut lopulta keskittyä pohtimaan anarkistipankkiirin teoriaa erityisen tarkasti, mutta pääpiirteissään sen pointtina on, että yhteiskunnan sovinnaiset ja teennäiset käsitteet, siis fiktiot, peittävät alleen luonnolliset käsitteet, totuudet. Muut järjestelmät puhdasta anarkismia lukuunottamatta kumoavat kyllä fiktioita, mutta vain toisilla fiktioilla, jolloin ne ovat turhia. Pyrkimyksenä on tavoittaa luonnollinen ja todellinen oikeudenmukaisuus, ja se onnistuu vain anarkismin kautta.

Yhteiskunnalliset vallankumoukset luovat anarkistipankkiirin mukaan vain uusia tyrannioita. Itseään hän ei kuitenkaan tyrannina pidä, sillä tyrannia on teennäisissä arvoissa, ei niitä edustavissa ihmisissä. Vaikka kaikki maailman pääomaa omistavat ihmiset tuhottaisiin, muttei pääomaa sinänsä, jo seuraavana päivänä sillä olisi uudet omistajat.

Anarkisti haluaa vapautta sekä itselleen että kaikille muillekin, hän haluaa vapauttaa koko ihmiskunnan. Ongelma vain on siinä, että sitä ei pankkiirimme mukaan voi tehdä toisten puolesta, vaan jokaisen on vapautettava itse itsensä. Jos alkaa vapauttaa muita, luo lopulta vain uutta tyranniaa, sillä jopa muiden ohjaaminen ja auttaminen on sitä.

Mm. Jotenkin kuulostaa tutulta kaikkinensa, muttei ehkä tänä päivänä niinkään anarkismin käsitteen alla. Jokainen on oman onnensa seppä, jokaisella on luontaiset ominaisuutensa, joilla rakentaa menestystarinansa, muiden auttaminen on holhoamista... Nämä on kuultu aika usein jo. Pelottavan usein.

Kyllä Anarkistipankkiiri nipisti ikävästi jostain aivojen perukoilta. Mutta välipalakirjaksi se silti minulle jäi, hieman yhdentekeväksi ja ohimeneväksi.

Sen käsittelemät aiheet sen sijaan eivät ole yhdentekeviä tai ohimeneviä, kaikkea muuta. Eivät nyt, tuskin tulevaisuudessa. Miten paljon itsekkyys ja vapaus maksaa? Onko olemassa vain yhdenlaista oikeaa vapautta? Mitä kaikkea saa vaatia? Mitä saa vaatia muilta – mitä olla vaatimatta?



Fernando Pessoa (1888–1935) oli portugalilainen runoilija ja kirjailija, joka julkaisi elinaikanaan vain yhden runokokoelman. Kuollessaan maksakirroosiin hän jätti ystävilleen perinnöksi puuarkun, joka sisälsi 30 000 liuskaa käsikirjoituksia: runoja, draamoja, kritiikkejä, tutkielmia, yhteiskunnallisia pohdiskeluja. Hän käytti kymmeniä eri heteronyymejä, joille loi henkilöhistoriat ja luonteenpiirteet kullekin erikseen. Kulttuurin monitoimimies omana aikanaan, ehdottomasti.

Kiitos Karoliinan Ikkunat auki Eurooppaan -haasteen, olen alkanut tietoisesti vilkuilla kirjastossa uusien tuttavuuksien ja uusien maiden suuntaan. Tämäkin löytyi, jälleen, täysin vahingossa.

Loppuun sananen tälle viikolle, Pessoan Alvaro de Camposina vuonna 1928 kirjoittama runo Tupakkakauppa:

En ole mitään.
Ei minusta ikinä tule mitään.
En jaksa haluta olla mitään. 
Vaan minussapa on kaikki maailman unelmat.

16. huhtikuuta 2012

Hakusana-ammuntaa

Uusi viikko, samat kuviot: maanantaiaamun bodypump ja sen jälkeinen euforia (lisää painoa penkkipunnerrukseen, jes!), karppaajan lounas (!), gradunkirjoitusta. Kirjoitin puoli sivua. Se on parempi kuin 0 sivua. Ehkä kohta jatkan vielä vähän. (Toiset puoli sivua?)

Lauantaina kävin Valtterilla, löysin kovakantisen ja hyväkuntoisen Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfastin puolellatoista eurolla. On kuulemma hyvä? (Milloin ehdin ikinä lukea kaikki ne hyvät kirjat, milloin?) Viime päivien lukukokemukset ovat olleet erinomaisia, sillä ensin luin elämäni ensimmäisen Tervon, Laylan (koska eräpäivä on huomenna ja varauslista pitkä, sain lopultakin aloitettua), joka yllätti positiivisesti, joskin ärsytti, vihastutti ja ällötti monilta osin. Sitten luin Kristina Carlsonin Maan ääreen, johon en ensin meinannut saada oikein otetta, mutta joka sitten imaisi mukaansa ja nyt tunnen vieläkin Siperian viileän tuulen ihollani. 

Ja eilen alkoi terassikausi 2012. Maistui muuten aivan syntisen hyvältä se olut.

Olen huvittanut itseäni myös selailemalla erinäistä blogistatistiikkaa ja tietenkin blogiini viittaavia hakusanoja. Blogin nimellä ja jopa meikäläisen nimimerkillä tänne näemmä päädytään aika usein, hauskaa. Tervetuloa vaan itse kullekin. Kirjojen ja kirjailijoiden nimillä tullaan myös, tällä hetkellä suosituinta näyttää Tumman veden päällä, kakkosena Ihmisen osa. KOM-teatterin Tottaa haetaan (ja luetaan!) myös paljon. 

Robinson Crusoe kuinka paksu kirja, no, onhan se aika paksu. Aikuisena au pairiksi, enpä osaa oikein sanoa. Riippuu mikä määritellään aikuiseksi? Minä olin 19-vuotiaana. Kannattaa lähteä! Didaktinen kolmio, pane se kasvatustieteen tenttikirja pois! Nyt! En jaksa enää riidellä, no en minäkään. Riiteleminen on tyhmää. Hammasharjan vaihto kannattaa suorittaa aina aika ajoin. Minun uudessa hienossa sähköhammasharjassani on osa harjaksista värjätty siten, että ne kuluvat vähitellen ja kun väri on poissa, on aika ostaa uusi harja. Kätevää! Kaisu Jouppi on kaverini, taitava valokuvaaja ja hänen blogiinsa pääsee tästä.

Kandin teko vituttaa, no sanopa muuta! Tsemppiä. Kenen hahmo on Nick Adams, vastaus on Ernest Hemingway. Suosittelen. Kissat hyötykäytössä, hmm... sirkuskissoina? Rukkasina? Hiirijahdissa? Sinä, joka pohdit, miksi aina väsyttää: suosittelen lämpimästi riittävää määrää ulkoilua (vaikka väsyttäisikin), kevyehköä ruokaa ja mahdollisesti lääketieteen apua. Kyllä se energia jostain vielä löytyy! Minna Parikan kengät on minullakin, suloiset liilat Jodiet, eikä kertaakaan ole kaduttanut niiden ostaminen. Pellingin kyläkauppa on ihana, kuten koko Pellinki. Olisipa taas kesä, saaristo ja polkupyörä. Piiskaa ei saa minulta, harrastan vain itseruoskintaa ja sitäkin ainoastaan henkisellä tasolla. Vapaapäivä tenttiin lukeminen, lopeta se välittömästi. Vapaapäivä on vapaapäivä. Ymmärrä runo – siihen tuskin on yleispätevää ohjetta, minäkin vasta opettelen. Ja te kaikki valmiita kirja-arvosteluja etsivät koululaiset: tuntemattoman tädin vinkkinä voin paljastaa, että opettajatkin osaavat käyttää Googlea. Kannattaa ihan suosiolla kirjoittaa ne koulutehtävät ihan itse.

Ja viimeisenä huipulta, syy, jonka vuoksi en koskaan saanut filosofian perusopintoja valmiiksi: Metafysiikka on paskaa. Sinäpä sen sanoit.

13. huhtikuuta 2012

Rakkautta pyytämättä - Valtakunnankätilö muistelee



Leena Valvanne: Rakkautta pyytämättä. Valtakunnankätilö muistelee.
Tammi 1986
328 s.

Kirjastosta.


Nyt taas päästiin yllättämään takavasemmalta ja melkoisesti!

Varasin Leena Valvanteen Rakkautta pyytämättä -kirjan kirjastosta, koska siihen viitattiin jossain gradua varten lukemassani tutkimuksessa ja ajattelin saavani siitä jotain hyödyllisiä lisätietoja omiin räpellyksiini. Ihan näin ei suoranaisesti käynyt, mutta jotain muuta kävi.

Leena Valvanne (1920–2008) oli (muun muassa) Uudenmaan lääninkätilö, Kätilöliiton puheenjohtaja, Kätilö-lehden päätoimittaja, terveydenhuollon tarkastaja ja terveydenhuoltoneuvos. Rakkautta pyytämättä on hänen vuonna 1986 ilmestynyt omaelämäkertansa, jossa hän kertoo ei aina niin siloisesta tiestään Oriveden Opiston tyttärestä SYKkiläiseksi, lääkintälotaksi, sairaanhoitaja- ja kätilöopiskelijaksi, monipuolisen uran tehneeksi kätilöksi, vaimoksi, äidiksi, sosiaalipolitiikan yliopisto-opiskelijaksi, Väestöliiton sosiaalihoitajaksi, vaikuttajaksi ja vakuuttajaksi.

Aikamoinen nainen tämä Leena.

Hän siis päätyi opiskelemaan 1940-luvun alussa sairaanhoitajaksi ja sen jälkeen lisäkoulutuksena kätilöksi. Sota-ajan poikkeusolosuhteet vaikuttivat tietenkin myös opiskeluun ja Leenan kenttätyökokemus jäi vähäiseksi. Sotasairaalakomennuksen vuoksi valmistuminenkin myöhästyi, mutta isänmaan asiallahan sitä oltiin. Jonkin aikaa sairaalassa työskenneltyään Leena alkoi kaivata uusia haasteita ja päätyikin sitten vuonna 1948 Väestöliittoon niin kirjoitushommiin kuin liiton vasta perustamaan sosiaalineuvolaan hoitajaksi. Tuon työkokemuksen myötä ns. hyvän perheen pumpulissa kasvanut tyttö pääsi ensimmäistä kertaa todella näkemään myös yhteiskunnan nurjan puolen: yksinäisten äitien surkean tilanteen julkisen häpeän kanssa tai moniongelmaisten miesten vaimojen huolen epätoivottujen raskauksien takia. 1950-luvun aborttilainsäädäntö asetti omat haasteensa, ja Leenasta tulikin innokas raskauden ehkäisyn puolestapuhuja ja tiedon välittämisen esitaistelija: hän ei halunnut naisten joutuvan tekemään aborttia, vaan voivan ehkäistä epätoivotut raskaudet ennakkoon kunnollisesti.

Leena kirjoitti vuonna 1951 Väestöliitolle kaksi opaskirjasta "Odottamaton raskaus – Miten selviän vaikeuksistani?", toisen yksinäisille äideille ja toisen aviovaimoille:


Niissä selvitettiin yksinkertaisesti ja kansantajuisesti raskauden kulkua, keskenmenoja, lain sallimaa raskauden keskeytystä, millaisia seurauksia rikollisella abortilla saattaa olla sekä sitä tukea, jota yhteiskunta ja vapaaehtoiset järjestöt tarjoavat. Kuvaavaa 1950-luvun ajattelutavalle – vai sanoisinko ahdasmielisyydelle – oli se, että aviovaimoille tarkoitetussa oppaassa selvitettiin syntyvyyden säännöstelykeinoja, mutta yksinäisille äideille tarkoitetussa ei. (s. 126)


Vaikka Leena oli uransa aikana tekemisissä monien moraalisten kysymysten kanssa ja näki varmasti elämän kirjoa laidasta laitaan, minkäänlaista ylenkatsetta tai omahyväisyyttä en kirjasta löydä. Sen on kirjoittanut rautainen ammattilainen, joka teki työnsä sydämellään, muttei asettanut itseään muiden yläpuolelle tai ryhtynyt tuomitsemaan kohtaamiaan naisia.

Rakkautta pyytämättä höyryää eteenpäin vauhdilla. Leena Valvanteella on ollut todella vaiherikas elämä, se on sanottava. Melkeinpä mielenkiintoisinta kirjassa on seurata, miten naisen on 1950- ja -60-luvulla onnistunut rakentaa nousujohteinen ja aikaavievä ura ja samalla perustaa perhe. Ihan ongelmatonta se ei todellakaan Leenankaan tapauksessa ollut, mutta hänellä oli ymmärtäväinen mies Niilo, jonka mielessä ei edes käynyt asettua poikkiteloin vaimonsa työuralle. Valvanteet saivat kolme lasta, ja Leena kyllä koetti kotiäidin elämää hetken aikaa, mutta totesi, ettei ollut siinä hyvä. Ja veri veti kätilöhommiin, joskaan hän ei enää työskennellyt "tavallisena" kätilönä vaan eteni erilaisiin työtehtäviin esimerkiksi Uudenmaan lääninkätilöksi, Kätilö-lehteen ja Kätilöliittoon. Samalla Leena opiskeli yliopistossa itsensä valtiotieteiden kandidaatiksi pääaineenaan sosiaalipolitiikka. Melkoinen vauhti! Vain muutamassa kohdassa kirjan kuluessa Leena kirjoittaa uupumuksestaan ja työn valtavasta määrästä, ja minulle jäikin hänestä kuva todellisena höyryjunana. Toivottavasti minäkin löydän vielä sellaisen paikan työelämästä, että pääsen höyryämään eteenpäin. Valtavaa paloa ja kutsumustakin siihen epäilemättä tarvitaan. Kumpaakaan ei Leena Valvanteelta puuttunut. (Tosin hän eli myös erilaisen työelämän aikaa: sellaista, jolloin kaikille hyville tyypeille vaan soiteltiin perään ja pyydettiin hakemaan hyviin hommiin ja aina, aina oli joku tuttu jossain...)

Toinen mielenkiintoinen lanka kirjassa seuraa Leenan taistelua luonnonmukaisen synnytyksen puolesta ja isien saamiseksi synnytyssaleihin. 1960-70-luvulla kumpikaan ei ollut mikään selvyys: synnytys oli (Leenan mukaan) lääketieteellistetty niin pahasti, että äidit eivät enää saaneet päättää itse kehostaan ja synnytystapahtumasta. Tähän piti saada muutos. Lisäksi Leena oli sitä mieltä, että synnytys on koko perheen tapahtuma, jossa isällä on merkittävä rooli: siksi isät piti saada mukaan synnytykseen, vaikka monet sairaalat, lääkärit, kätilöt ja perheet itsekin sitä vastustivat. Leena joutuikin moniin julkisiin ryöpytyksiin ja debatteihin mukaan.


Ensimmäisen, tulikivenkatkuisen keskustelun kävin Helsingin Sanomien toimittajan Pirkko Kolben kanssa. Elokuussa 1967 hän neljän palstan otsikolla julisti: ”Miehen ei pidä kivulla synnyttää”. Miehen raahaaminen mukaan itse synnytyssaliin oli hänen mielestään luonnotonta. Se oli joko jommankumman erikoisuudentavoittelua tai se todisti vaimossa ”ainakin alitajuisesti piilevää sadistisuutta”. Hänen mielestään uuden ihmisen syntymä oli kaunis tapahtuma, mutta vain symbolisesti.

Tukea mielipiteilleen hän sai eräiltä haastattelemiltaan äideiltä, jotka pitivät synnyttämistä mitä epäromanttisimpana ja epäesteettisimpänä ”lehmämäisenä tapahtumana”, jossa ei ollut jälkeäkään sivistyksestä eikä kulttuurista. Nämä naiset sanoivat: ”Olisi ollut pelkästään piinallista, jos mieheni olisi nähnyt minut hikeä valuvana, pöhöttyneenä, hampaita kirskuttavana alkuihmisenä”.

Pirkko Kolbe veti keskusteluun myös silloisen II Naistenklinikan ylilääkärin, professori Paavo Varan. Hänkin oli sitä mieltä, että synnytys on elämän proosaa, joka saattaa viedä varsinkin herkän miehen illuusiot. Isän läsnäoloon synnytyksen alkuvaiheessa Vara sen sijaan suhtautui myönteisesti. (s. 220)


Vähitellen kulttuuri muuttui ja isillekin avattiin synnytyssalien ovet, vaikka vielä 1970-luvun alussa Kätilöopiston johtaja oli sitä mieltä, että perhesynnytykset olivat "turhanpäiväinen, ohimenevä muotivillitys", "turhaa höpötystä" ja "kamala sirkus sairaalalle". Nykyään taitaa olla huomattavan harvinaista, että isä ei ole mukana synnytyksessä?

Leena Valvanne teki elämäntyönsä kätilönä ja kätilöiden, luonnonmukaisten synnytysten ja koko perheen mukana olemisen parissa. Hän kehitti äitiys- ja perhevalmennusta, kätilöiden ammatillista järjestäytymistä ja synnytyskulttuurin mahdollisuuksia olla ennen kaikkea jotain muuta kuin sairaanhoitoa – sillä missä sairaudessa syntyy elämää?

Rakkautta pyytämättä on kirjoittajansa oma näkemys elämästään ja työurastaan. Se ei räjäytä galakseja kirjallisilla ansioillaan, mutta sisältö onkin tärkeämpää. Lukukokemus oli mainio, sillä aihepiiri on erittäin kiinnostava, ja koska se ei sellaisenaan kosketa minua juuri nyt, pystyin varmaankin siksi suhtautumaan siihen puhtaasti ajankuvana ja kutkuttelevan, mutta minussa intohimoja herättämättömän aihepiirin avaajana. Olen antanut itseni ymmärtää, että raskaus, synnytys ja äitiys ovat vähän helevetin tulenarkoja aiheita tilanteessa kuin tilanteessa – niinpä olin ihan tyytyväinen siihen, että sain lukea tätä kirjaa ilman, että se olisi käsittelytavaltaan erityisesti provosoinut suuntaan tai toiseen.

Gradutietous ei tämän teoksen myötä kasvanut. Sen sijaan sain tutustua mainion naisen kiehtovaan elämäntarinaan, siivuun suomalaista terveys- ja sosiaalipolitiikkaa ja maailman tappiin saakka mielipiteitä herättävään elämänalueeseen.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Suomalaiset elämäkerrat.

P.S. Vuodenvaihteessa luin toisen kätilökertomuksen, Anna Luodon Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi, joka kertoo sävykkään tarinan vastaavasti maaseudulla toimineen kunnankätilön arjesta.

12. huhtikuuta 2012

Hallandin murha



Pia Juul: Hallandin murha
Suomentaja: Katriina Huttunen
Atena 2011
203 s.
Mordet på Halland (2009)

Omasta hyllystä.


Kirsin kirjanurkan yksivuotisjuhlahuumassa sain synttärisankarilta postissa Hallandin murha -kirjan. Kirsin vieno toive oli, että jaossa olleiden kirjojen uudet omistajat kirjoittaisivat niistä luettuaan arvion. Joten täältä pesee!

Kaikki alkaa murhasta. Bessin mies Halland ammutaan kotitalon edustalle. Miksi? Kuka on syyllinen?

Niin, sepä se. Hallandin murha ei ole mikään dekkari. Sen sijaan se on matka radaltaan nyrjähtäneen naisen pään sisään ja niihin kaoottisiin päiviin, jotka läheisen kuolemaa seuraavat. Murhaa tutkivat poliisit ovat vain kuriositeetti, sillä tällä kertaa ei olla kiinnostuneita rikoksen selvittämisestä vaan siitä, mitä uhrin omaisille tapahtuu veriteon jälkeen.

Bess on novellikirjailija, joka on vuosia sitten lähtenyt ydinperhe-elämästään vanhemman miehen matkaan ja joutunut jättämään taakseen myös tyttärensä. Hallandin kuoleman jälkeen sekä miehestä että Bessin edellisestä elämästä alkaa paljastua uusia puolia. Samalla pitäisi koettaa selvitä väistämättömästä shokista, järjestää hautajaiset ja antaa surun tulla. Mihinkään näistä Bess ei pysty.

Hallandin murha on lyhyt kirja, nopea kuvaus muutamista päivistä sumussa. Bess on kaikin tavoin hukassa, eikä kykene arvioimaan sen enempää omaa käytöstään kuin ympäröivää todellisuuttakaan. Molemmissa on huomattavia vikoja. Lopulta suru alkaa kuitenkin tihkua miehensä menettäneen naisen ymmärrykseen.

En oikein pitänyt tästä kirjasta. Tajuan, että se on varsin taidokas ja sen näkökulma on omalaatuinen, mutta silti en viihtynyt näiden parinsadan sivun mukana. Bess tuntui niin epäluotettavalta ja jopa epämiellyttävältä ihmiseltä, että en voinut pitää hänestä. Ei se varmaan tarkoitus ollutkaan, sillä Hallandin murha ei sinänsä ole mikään ihmiskuvaus, vaan enemmänkin matka kuoleman aiheuttamaan shokkitilaan. Minuun kirja tosin vaikutti niin, että teki mieli ravistella Bessiä ja käskeä häntä kasaamaan itsensä – juuri sitä, mitä järkyttyneessä mielentilassa oleva ihminen ei voi tehdä. Kyllä hän kävi minua hieman sääliksikin, tai itse asiassa aika paljonkin. Hän on niin yksin. Tosin tukea kyllä tarjotaan, mutta Bess ei halua ottaa sitä vastaan.

Hallandin murhan lukeminen oli siinä mielessä raikas kokemus, että se sai minut tajuamaan, kuinka olennainen seikka rikoksia käsittelevästä kirjallisuudesta usein joko puuttuu kokonaan tai jää aivan naurettavaan sivuosaan: murhatun läheiset ja heidän surunsa. Yleensähän esimerkiksi dekkareissa (jollainen Hallandin murha ei tosin edelleenkään ole) uhrin lähipiiri otetaan huomioon lähinnä mahdollisina epäiltyinä, ei niinkään rakkaan ihmisen menettäneinä lähimmäisinä.

Kokonaisuudessaan ahdistava, ärsyttävä ja minua luokseen päästämätön kirja, jossa on se raivostuttava piirre, että tajuan kyseessä olevan hyvän kirjan, mutten vain itse pidä siitä. Ärsyttävää!

Hallandin murha pääsee osaksi Ikkunat auki Eurooppaan -haastetta ja Maailmanvalloitusta Tanskan osalta. Lisäksi se avittaa TBR-listani lyhentämistä, jee!

Muita arvioita voi lukea esimerkiksi heiltä: Kirsi, Erja, Leena Lumi, Susa ja Norkku. Spoilereita ja muuta pohdintaa Juonittelua-blogissa.

10. huhtikuuta 2012

Kissan hyötykäyttö ja afterlomatunnelmat

Keväthuuma on tainnut iskeä itse kuhunkin, ainakin meidän kissaan. Voi hyvä luoja kuinka se ravaa. Öisin. Yleensä viiden ja kuuden välillä. Voi hel-vet-ti. Täällä yritetään ihan tosissaan nukkua vielä siihen aikaan, kummallakaan meistä ihmisasukkaista kun ei ole kiire lypsylle tai piisiä lämmittämään.


Kissanihan on kaikin puolin erikoinen tapaus. Melkein vuoden päivät syötin sille tuossa jonkinlaista mielialalääkitystä, sillä se kuseskeli pitkin kämppää ja oli muutenkin vaikea, eikä minun hento mieleni vieläkään taipunut ajatukseen sen lopettamisesta. Joskus tammikuussa lopetin lääkkeiden antamisen, ja merkkailu on lähestulkoon loppunut muutamaa vahinkoa lukuun ottamatta ja kissa on saanut takaisin joitakin suht kunnollisia luonteenpiirteitä lääkkeen aiheuttaman jatkuvan apatian sijaan.

Mutta se ravaaminen.

Voin suoraan myöntää, että aika väkivaltaiset ja eläinsuojeluviranomaisia kenties kiinnostavat ajatukset valtaavat pään sillä hetkellä, kun havahtuu syvästä (ja hyvässä tapauksessa jopa viihdyttävästä (paitsi männäyönä, jolloin näin unta, että menimme V:n kanssa naimisiin jossain kadulla ja ensimmäisenä tekona oli päivittää Facebookin relationship-status.......)) unesta siihen, että kissa nyrkkeilee lehtiroskiksen kanssa tai juoksee ympyrää välillä keittiön matto – sohvan selkänoja – nojatuoli – tv-tason etuosa – seinä. Jotenkin kuvaavaa on se, että vaikka tekisikin sen virheen, että nousisi metakan raivostuttamana, kävisi karjaisemassa kissalle jotain ja menisi sitten takaisin sänkyyn ja kääntyisi vihaisena toiselle kyljelleen, kissan jatkokäytöksestä ei ole mitään takeita. Joko se lopettaa, tulee jalkopäähän kehräämään tai jatkaa puuhiaan. Samoin käy, jos ei reagoi. Homma jatkuu tai sitten ei.

Ennustettavuus – sitä osaa ihminen arvostaa toisinaan.

Teen siitä kissasta vielä rukkaset. JA karvanopat. Saakeli.

Pääsiäinen sitten tuli ja meni, hyvin selvittiin näistäkin vapaista. Torstaina oli ohjelmassa munajahtia meilahtelaisessa kaksiossa ja jatkot Bar Loosessa, jossa en ollut koskaan aiemmin käynyt enkä välttämättä ihan heti mene uudestaan. Hyh. Arvostan rauhallisia kuppiloita, joissa ei tarvitse rasittaa kyynärpäitään päästäkseen baaritiskille ja jossa kuulee edes pätkittäin omat ajatuksensa. Seura oli sen sijaan moitteetonta, siitä kiitos. Perjantaina kasasin itseni edellisyön kokemuksista ja avasin ovet kahdelle neidille ja heidän kiliseville tuomisilleen. V oli ajettu ulos (mistä hän saapuikin sitten takaisin vasta puolentoista vuorokauden kuluttua juotuaan kuulemma muun muassa puistolalaisessa paikallisessa mojitoja, jotka valmistettiin 4 senttilitrasta vodkaa, smurffilimusta ja pilleistä). Tulipahan siinä pohdiskeltua syntyjä syviä ja katsottua esimerkiksi Viidakon tähtöset (...) ja Einiä.

Muuten onkin sitten tullut luettua ja lenkkeiltyä ja pohdittua sitä, miten voi olla niin vaikeaa keskittyä ihan vaan lomailemiseen sen sijaan, että mietiskelisi tekemättömiä töitä. Mutta se nyt on ihan peruskauraa.

Nyt pitäisi varmaan kirjoittaa lopultakin se yksi kirja-arvostelu ja palata muutenkin maan pinnalle. Kyllä lomailu silti tekee hyvää, vaikka kahden päivän kaljankittaaminen näkyykin saman tien vyötäröllä. Kesä voisi minun puolestani tulla esim. nyt.

9. huhtikuuta 2012

Äidin sylissä



Suvi Niinisalo: Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen
Atena 2011
204 s.

Kirjastosta.


Tämä kaunis kirja osui silmiini jo viime vuonna ilmestyessään, ei vähiten siksi, että se hipaisee aika ronskisti graduaihettani ja antaa tuoretta näkökulmaa yhtäältä ikuiseen mutta toisaalta paikoin sivuunkin jätettyyn teemaan: äitiyteen. No, kirja oli tuolloin liian kallis budjettiini ja tyydyin hiplailemaan sitä kirjakaupoissa aina ohi kulkiessani. Nyt se tarttui mukaan kirjastosta.

Taidehistorioitsija Suvi Niinisalo on tehnyt suuren urakan Äidin sylissä -teostaan varten. Kirjan upea nelivärikuvitus on mielenkiintoinen ja silmiä hivelevä, se suorastaan houkuttelee kääntämään jälleen uuden sivun esiin. Niinisalo on nostanut esiin äitiyttä käsittelevää (länsimaista) taidetta aina muhkeasta Willendorfin Venuksesta (n. 24 000–22 000 eaa.) 2000-lukulaisiin näkemyksiin. Tekstissä hän sekä analysoi kuvia että asettaa ne historialliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa, nostaa esiin kansanrunoutta ja tekee yleissilmäyksen äitiyden historiaan.

Äidin sylissä on jaettu temaattisiin kokonaisuuksiin, joita ovat Salaperäisyys (jumaläitimyytit ja maailman luominen), Pyhä (Neitsyt Maria ja jumalainen äitiys), Yhdessä (raskausaika ja synnytys), Vaikutusvalta (vallankäyttö äitiydessä), Huolenpito (äitiyden arkipäivä), Kelvoton (äitiyden pimeä puoli) ja Rakkaus (äidin elämän murros ja elämänkaari). Jaottelu toimii erinomaisesti ja se houkuttelee lukemaan aina eteenpäin.

Pidin tästä kirjasta monesta syystä. Ensinnäkin se on upea ja ehyt kokonaisuus, kaunis ja esteettinen, lukijaystävällinen muttei yhtään tyylistä ja sanomastaan tinkinyt. Laatu, se tulee mieleen, koko kirjan suhteen. Teksti soljuu eteenpäin ongelmitta ja antaa lukijan rauhassa käsitellä esiin nostetut teemat. Viitteitä on jonkin verran ja itse niitä kiinnostuneena tutkin tarkemminkin uusien gradukirjavinkkien toivossa.

Ehkä siksi, että tämä aihepiiri on tässä muutaman vuoden kuluessa tullut niin tutuksi, jotkut sellaiset aiheet, joita kirja nosti esiin, tuntuivat oikeastaan jo kiusallisenkin tutuilta. Esimerkiksi reproduktiotabua ja suomalaista raskaus- ja synnytyskulttuuria koskevat osiot olivat tällaisia. Paikoin huomasin suoraan tekstistä, mistä lähdeteoksesta jokin pätkä oli peräisin ilman, että piti edes katsoa viitettä. Tämä ehkä hieman häiritsi, koska olisin mieluusti nauttinut kirjoittajan omista tulkinnoista näissäkin teemoissa. Mutta ymmärrän, ettei kaikkien aiheiden syväanalysointi ole ollut tämän kirjan tarkoitus vaan pikemminkin helposti lähestyttävän yleisteoksen kokoaminen. (Ja tosiaan ne viitteet ovat kyllä aivan kohdillaan.)

Niinisalo pohtii kautta kirjan äitimyyttiä ja -ihannetta suhteessa todellisuuteen ja sitä, kuinka ihanteellinen äitiys – miten se kunakin aikana on määritelytkään – ei ole koskaan tavoitettavissa. Äidit ovat epätäydellisiä ihmisiä siinä missä kaikki muutkin, ja tämä on joskus päässyt ikävästi unohtumaan esimerkiksi valtiojohtoisessa ydinperheideologiassa. Koska en ole itse äiti, en osaa sanoa juuta enkä jaata siihen, millaisia paineita äitiys tänä päivänä aiheuttaa, mutta keskinkertaisellakin nokelluudella varustettuna pystyy epäilemättä toteamaan, että paineita on. Täydellinen ei voi koskaan olla. (Eikä tarvitsekaan olla, mutta milläpä sen uskoisi!)

Muutamassa kohdassa Niinisalo vetää hieman mutkia suoriksi: esimerkiksi kertoessaan fyysisen kurittamisen käytöstä, menneiden vuosisatojen äitien lapsiaan kohtaan kokemasta ja osoittamasta hellyydestä ja kiintymyksestä (ja ennen kaikkea sen puutteesta!), lapsenmurhien yleisyydestä ja rahvaan ja sivistyneistön eroista aivan niin yleispäteviä johtopäätöksiä ei mielestäni olisi kannattanut tehdä. Kyseiset ilmiöt ovat kuitenkin sellaisia, että niissä on aivan valtavaa ajallista ja paikallista vaihtelua, ja toisaalta niihin liittyy paljon sellaista (esimerkiksi kokemuksellisuutta), minkä tutkiminen ja tulkitseminen vaatii erityistä syventymistä. Näihin Äidin sylissä tarjoaa mielestäni liian heppoiset perustelut. Mutta toisaalta, edelleenkään kirjan ei ole tarkoitus olla tietopankki kaikesta äitiyteen liittyvästä, vaan pikemminkin se haluaa johdatella sitä kohti ja antaa vinkkejä kaikista niistä teemoista, joiden siihen voi ajatella linkittyvän.

Tästä nillityksestä huolimatta Äidin sylissä on aivan erinomainen teos. Se on monipuolinen, herkullinen, herättelevä, liikuttava ja asiantuntemuksella tehty. Ehdoton aarre Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa ja kaikin tavoin muutenkin.

Äidin sylissä ovat lukeneet myös Booksy ja Sara.

8. huhtikuuta 2012

Merikäärmettä mä metsästän



Risto Isomäki: Con rit
Tammi 2011
403 s.

Kirjastosta.


Jaaha, olipahan taas melkoiset neljäsataa sivua. Lopettelin eilen lievästi sanoen horjahtaneessa olotilassa Poikani Kevinin. Tiesin kaipaavani lisää luettavaa, mutta olotila oli sanalla sanoen hämmentynyt. Kevinistä en vielä osaa sanoa paljon mitään, mutta tänään loppuun ahmaisemastani Risto Isomäen Con ritistä kyllä jokusen sanan voisin mutistakin.

Noin yleisesti pidän lukemiani Risto Isomäen kirjoja ihan kivoina. Aika vetävinä, aihevalinnoiltaan mielenkiintoisina ja puhuttelevina ja toisaalta myös opettavaisina. Gilgamesin tappio on poikkeus, sillä siihen suorastaan hullaannuin – minä, joka en harrasta scifiä ja suhtaudun melko penseästi kaikenmoiseen avaruusseikkailemiseen Tähtien sotaa ja Linnunradan käsikirjaa liftareille lukuun ottamatta.

No, Con rit ei vie avaruuteen vaan yhteen niistä harvoista Maapallon kolkista, johon ihminen ei vielä ole täysin onnistuneesti tunkenut näppejään: valtamerten syvyyksiin. Meribiologi Martti Ritola on pikkupojasta lähtien halunnut selvittää con ritin arvoituksen: mikä on tuo varsin globaalisti eri kulttuureissa esiintyvä, etenkin Aasiassa ja Väli-Amerikan intiaanikulttuureilla keskeisen sijan saanut, mysteerinen merikäärme, josta on olemassa niin kansantaruja, historiallisia anekdootteja kuin lehtiin saakka päätyneitä merenkulkijoiden havaintoja? Voisiko valtamerissä elää edelleen jumalattoman kokoisia, mihinkään tieteen toistaiseksi tuntemaan eläinlajiin kuulumattomia olentoja?

Kun Martin vietnamilainen ystävä Hoa lähettää Suomeen lehtileikkeen, jossa kerrotaan päättömän, kummallisen raadon ajatumisesta rannalle, Martille tulee kiire: unelma arvoituksen selvittämisestä on hetken aikaa lähempänä kuin koskaan. Taifuuni kuitenkin kiskaisee raadon takaisin mereen, ja sen löytämiseksi tarvitaan retkikunta, jonka varustamiseen taas tarvitaan pätäkkää, jota Martilla ei ole. Kuvioon astuu nuoruuden rakastettu, sikarikas Camilla Norrstrand, jonka tähän saakka kiireinen joskin yltäkylläinen bisneselämä ison firman toimitusjohtajana on menossa monin tavoin päin prinkkalaa. Tarvitaan muutama yhteinen souteluretki Hangon saaristossa ja Martin innokkuus saa Camillan avaamaan kukkaronsa nyörit ja rahoittamaan retken.

Vietnamissa Martti, Camilla, Hoa ja pienen laivan kolmihenkinen miehistö lähtevät haravoimaan saaristoaluetta löytääkseen oletetun con ritin raadon. Kaikenlaista muuta kyllä meren pohjasta löytyy, mutta myyttisestä pedosta ei näy merkkiäkään. Luonto kuitenkin päättää panna sankareihin vipinää ja nostattaa viitosluokan taifuunin heidän niskaansa. Hyvin alkanut paluumatka hirmumyrskyn alta saa yllättäviä käänteitä, kun Martti ja Camilla päättävät sukeltamalla "vain vilkaista nopeasti" Lohikäärmesaaren luolaverkostoa. Päätös osoittautuu kaikin tavoin hengenvaaralliseksi, sillä sekä Aasian luonnonvoimilla että valtameren pohjalla on vielä paljon näytettävää...

Noin yleisesti ottaen kirjan asetelmissa ei ole moitteen sijaa. Aihe on tolkuttoman mielenkiintoinen ja käsittelytapa antaa olettaa paljon. Isomäellä on mainio taito yhdistellä faktaa ja fiktiota ja saada lukija imaistuksi mukaansa luonnon ihmeellisyyksiin ja salaisuuksiin. Totta hitossa haluan tietää lisää valtavista merikäärmeistä! Ai sellainen mainitaan jo Olaus Magnuksen kartoissa! Ja vähän voin siinä samalla imeä itseeni kannanottoja ilmaston lämpenemiseen, luonnonkatastrofeihin ja indonesialaisiin turvesoihin liittyen, no problem!

Mutta:

Nolo – nolompi – Con ritin ihmiskuvaus.

Kirjan henkilöt ovat aivan peeloja ja käsittämättömän epäuskottavia. Martti – naurettava pakkomielteitään seuraava ja ohimennen omaan alaansa liittyviä luentoja tavanomaiseen ihmisten väliseen kanssakäymiseen ujuttava, selvästi itsetuhoinen pönttö. Camilla – kovan bisnesnaisen kuoren alta paljastuva, ei-sittenkään-nuoruuden-ihanteitaan-hylännyt, ilmeisesti jonkinlaisilla supersankarin voimilla ja luonteenlujuudella varustettu mimmi, joka on tehnyt työuransa kaupallisessa maailmassa, mutta silti jostain syystä tietää (jopa ilman Martin luentoja) älyttömästi knoppitietoa merenelävistä ja vähän kaikesta. (Ehkä kiitämme tästä sitten suomalaista peruskoulujärjestelmää? Muutakaan syytä en sille keksi...)


Juu, tiedän kyllä, että jännityskirjallisuudessa jäisi moni kutkuttava juonenkäänne tapahtumatta, elleivät henkilöhahmot olisi vaikeuksia ja ongelmia kerjääviä, uppiniskaisia, itsepäisiä ja jollain tasolla itsetuhoisia vaikkakin samaan aikaan omaan kuolemattomuuteensa uskovia. Eikä siinä mitään. Ennen kohtalokasta sukellusreissua Isomäki sentään panee hahmonsa hieman epäröimään, tokkopa nyt on ihan fiksua jäädä vilkuilemaan mitään luolia hirmumyrskyn uhatessa, mutta tietenkään he eivät jää kuuntelemaan järjen ääntä. Eikä se sinänsä ole se ongelma, sillä ilman noita luonteenheikkouksia jännitys jäisi puolitiehen. Mutta kun ne tyypit on niin noloja. Ja keskustelun taso on niin kummallinen, etten meinannut kestää. Vai mitä sanotte tästä:

- Martti... tiedätkö mitä... kysyi Camilla vaisusti. - Kun ihminen hukkuu, miten hän oikeastaan kuolee? Tarkasti ottaen?
- Oletko varma, että haluat tietää?
Camilla nyökkäsi.
- Jos ei tiedä, kuvittelee kaikenlaista. Se on vielä pahempi!
Mitä kaikkea minun pitäisi kertoa? mietti Martti.
- Siinä vaiheessa, kun ihminen ei enää pysty pidättämään hengitystään ja vetää vettä sisäänsä, syntyy niin sanottu kurkunpään kouristus, kun vesi koskettaa äänihuulia. Lihakset supistuvat ja katkaisevat hengitysrefleksin. Silloin vain tukehtuu, hapenpuute pahenee, silmissä mustenee ja sitten menettää tajuntansa. Luulen, että on monia paljon pahempia tapoja lähteä.
- Tuo oli... hyvä kuulla, sanoi Camilla. - Kiitos!
Valitettavasti kaikilla ihmisillä ei synny kurkunpään kouristusta, vaan he vetävät vettä keuhkoihinsa, ajatteli Martti, ja se onkin jo ikävämpi tapa kuolla.
(Con rit, s. 303)

Okei, en ole itse koskaan ollut jumissa nousuveden kanssa ja hukkumaisillani, enkä tiedä, mitä silloin päässä liikkuu, mutta jotenkin on vähän vaikeaa nähdä, että silloin ainakaan alkaisi pitää – edes lyhyttä – luentoa niin sanotusta kurkunpään kouristuksesta. 

Valitettavasti mukana on myös tarpeetonta ihmissuhdesuhmurointia (onneksi vain aivan hyppysellinen) ja kuten jo mainittua, paikoin jäätävän epäuskottavaa dialogia ja henkilöiden sisäistä mielenmaisemaa. 

Mutta jotain hyvääkin toki! Aihe siis iski suoraan maaliin ja olin siitä aivan innoissani. Jännitystä rakennetaan hyvin ja se pysyy yllä loppuun saakka, joskin se olisi saanut alkaa hieman nopeammin, sillä Con ritin alkupuoli antaa odottaa toimintaa aikansa. Loppuratkaisu jätti hieman ristiriitaisen olon, tavallaan olin siihen tyytyväinen, mutta tavallaan ehkä sittenkin... No, se on sellainen kuin se on, pulinat pois. Kukin tehköön omat päätelmänsä.

Kyllä tämän ihan hyvillä mielin ahmaisi, ja kirja oli aivan oivallinen haukkaus rankan Poikani Kevinin päälle. Eikä teksti sinänsä ollut mitenkään kökköä vaan oikein hyvin etenevää ja paikoin ahdistavan autenttisen tuntuista: en ole koskaan kokeillut laitesukeltamista, enkä luultavasti koskaan kokeilekaan, sillä ahtaat paikat eivät sovellu minulle oikein missään muodossa, mutta pystyin kyllä hyvin eläytymään epäonnisen sukellusretken tapahtumiin miljöön ja tunnelman puolesta. (Luultavasti olisin kuitenkin joutunut omin käsin hukuttamaan kirjan henkilöiden tapaiset tyypit, jos sellaisten kanssa päätyisi samanlaiseen soppaan.)

Soveltuu välipalaksi ja naposteltavaksi, jos henkilökuvaukseen liittyvät heikkoudet tai irrationaalisia ratkaisuja tekevät hahmot eivät tunnu ylitsepääsemättömiltä. Ja kyllä, mielelläni luen seuraavankin Isomäen kirjan sitten joskus.

Con ritistä on kirjoittanut myös ainakin Hreathemus.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Jännityskirjallisuus.

5. huhtikuuta 2012

Rentoutta luvassa

Matkamittarin paikka odottaa vielä tyhjillään...

Viikonlopun vähemmän hupaisista sääilmiöistä on nyt selvitty kunnialla, sillä aurinko porottaa, lumet lorisevat ja silmiä häikäisee. Hurraa! 

Joillekin pääsiäinen lienee vahva kevään merkki, mutta koska en itse harrasta sen viettämistä millään tavalla (no okei, myönnän, juuri mussutin pari V:n töistä lahjontana saamaa saksalaista miniatyyrisuklaamunaa), minun on aina ollut hieman vaikeaa suhtautua siihen muuten kuin arkielämää sotkevana pyhäputkena. Nyt on siis kuitenkin luvassa vähän illanistujaisia, toivottavasti rentoutumista, vähän urheilua ja ehkä jopa gradun naputtamista. Töistä on viikko vapaata, mikä antaa hyvät mahdollisuudet kaikkiin edellä mainittuihin.

Valmistauduin hieman tuleviin päiviin, sillä kävin kaupungilla hakemassa ruokaa ja juomaa. Minua teititeltiin niin Alkossa, Akateemisessa kuin Stockan herkun juustotiskillä, kassalla että kassalinjan päädyssä, missä näpsäkkä neiti pakkasi ostokseni puolestani. Palvelua, kyllä vain. Itse asiakaspalvelussa työskentelevänä osaan kyllä arvostaa hyvää asennetta muillakin. Se teitittely tosin saa minut tuntemaan itseni vanhaksi. Tai ehkä aikuiseksi? (Jonka ilmeisesti edelleen tulkitsen jotakuinkin samaksi asiaksi kuin vanha.)

Kuvassa oleva pyörä on ollut rakas kaupunkiratsuni vuodesta 2004 alkaen, mutta tänä vuonna aion repäistä ja hankkia uuden pyörän. Sellaisen, jolla pääse kovaa. Siinä pitää olla vaihteita. Minulla on tietysti ollut koko talvi aikaa selvitellä, mikä voisi olla juuri minulle sopiva pyörä, mutta lienee arvattavissa, etten ole pohtinut asiaa yhtään. Ehkä marssin vain joku päivä johonkin pyöräliikkeeseen ja heitän toivoni asiakaspalvelun niskaan. On se toiminut ennenkin. 

Postin tullessa jouduin hetkellisesti hämmennyksiin, sillä sen mukana oli Maanpuolustaja-lehden numero 1/2012. Ehdin jo pohtia, onko asuinkumppanini tehnyt jonkinlaisia muutoksia elämässään, kunnes takakansi paljasti, että lehti on osoitettu asuntomme aiemmalle asukkaalle. (Gendersensitiivisyydestä huolimatta kerron myös, että nimenomaan aiemmin tässä asuneen pariskunnan naisosapuolelle.) Lehden kansi lupaa sisällöksi ainakin Korpraali Koirasen kuvamuistoja rintamalta. Toivottavasti en loukkaa mitään kirjesalaisuutta, jos kohta keitän päiväkahvit (juu, juon kahvia jälleen, mutta lakko teki hyvää) ja tutustun kyseiseen aviisiin. Vihreään pukeutuvissa miehissähän (saati naisissa!) ei sinänsä ole mitään vikaa. 

4. huhtikuuta 2012

Urho Kekkonen Straße



Herra Jumala kuinka nuoruus oli hienoa aikaa. Ei ollut turvonnutta kaulaa eikä sotaoikeudenkäyntejä.


Pia Pesonen: Urho Kekkonen Straße
Teos 2011
181 s.

Kirjastosta.


Novellikokoelma Urho Kekkonen Straße sisältää 14 enemmän tai vähemmän vinksahtanutta novellia 1960-70-lukujen Suomesta, tarkemmin Lapista. Niissä tavataan eriskummallisia, inhottaviakin ihmisiä, tarkkaillaan Lapin luontoa, eletään elämää vähän eteenpäin ja kaiken takana on kaikkien kaljupäiden kuningas ja hipsterien rilli-ihanne Urho Kaleva Kekkonen.

Tartuin teokseen avoimin mielin, sillä en oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt odottaa. Takakannen lupaus tutusta ja oudon äkkiväärästä Suomesta kutkutti. Rakkaasta kotimaasta on aina paikallaan saada esiin useampia eri näkökulmia, mielellään myös jollain tavoin häiritseviä sellaisia. Se kyllä onnistui.

Nilisaari oli ollut Abielin suvun hallussa yli viisisataa vuotta. Siellä ihmiset olivat naineet ristiin rastiin serkkujaan ja saaneet aikaiseksi laajan suvun, joka ei enää jatkunut eteenpäin. Siemenneste oli sukurutsauden seurauksena heikentynyt eikä Abielilla ollut jälkeläisiä. Yksin uppoavassa saaressaan miljoonan sääsken ja kahdensadan kalmistossa lepäävän sukulaisen kanssa. Ei hän silti ollut kokonaan yksin. Saarella asui myös Hoomo. (Hoomo ei ole vielä kuollut, s. 102-103.)

Suosikikseni nousi ihmisen ja luonnon kanssakäymistä osuvasti kuvaava Hoomo ei ole vielä kuollut, jossa yksikseen, vain Hoomo-niminen pöllö seuranaan, elelevä Abiel joutuu kohtaamaan silmästä silmään etelän miesten aiheuttamat ongelmat kotijärvellä. Vaikka perusvire on haikea, tirskahtelin väkisinkin välillä. Pesosen kuvauksessa on jotain niin sydämellisen tuttua.

Lappilainen mielenmaisema on minulle monin tavoin tuttu ja turvallinen. Muutamat lapsesta saakka tutut sanat ja sanonnat novelleissa tuntuivat heti kuin ystävällisiltä kädenojennuksilta. Lisääkin olisin murretta lukenut ihan mielelläni, mutta mitään "murreproosaa" Urho Kekkonen Straße ei sinällään ole. Muuten se kyllä osuu ja uppoaa tällaiseen kesälappilaiseen aika mojovasti.

Pesosen tyyli miellyttää minua, vaikka se ei välttämättä ole erityisen kaunis. Näissä novelleissa mennään suoraan asiaan ja sivalletaan silloin, kun se on tarpeen. Ei kierrellä, kaarrella ja kuvailla ylimääräisin rimpsuin, vaan ilmoitetaan asiat niin kuin ne ovat. Miellyin, sillä tällainen teksti solisee korvaani ongelmitta. Tietenkin rakastan myös toisenlaista kieltä, sellaista kuulaampaa ja kauniimpaa, mutta tällainen Pesosen tarjoilema toimii myös - omassa tarkoituksessaan.

Kokoelma on julkaistu viime vuonna, mutta se osuu aivan kohdalleen ajan hermoon esimerkiksi tämän vuoden puolella esiin nousseiden suomalaista maan tapaa käsittelevien uutisten takia:

Oli miten oli, Siponen oli ilman tupsuakin Pohjoiskalotin voidelluin mies. Lyseokaverit saivat häneltä ilman muuta parhaat mökkitontit ja tutut pienyrittäjät kaupungin parhaat kauppapaikat. Joulunaluspäivät olivat Siposilla kiireisiä. Lähettipojat toivat puolen tunnin välein taloon litran konjakkipulloja ja kilon suklaarasioita, joista irrotettiin tyttärille hiuskoristeita tarhan joulujuhliin. Kerran ovesta tungettiin sisään neljä kirkkaanpunaista Upon muovituolia ja pornopalapeli. Tuoleille etsittiin paikkaa vuosikausia, kuten myös rauhallista hetkeä palapelin kokoamiseen. (Joulumaan paikka, s. 133-134.)

Niinpä niin...

Kaksi kokoelman pitempää novellia, Allin baari ja Urho Kekkonen Straße pyörivät samojen ihmisten ympärillä: pontikkaa keittävän baariemännän Allin ja hänen isättömän tyttärensä Sylvin elämää tarkastellaan niin Kauppalassa kuin myöhemmin Rostockissa, joihin molempiin Kekkosta odotetaan vierailulle. Näiden novellien perusteella esitän vienon pyynnön Pia Pesoselle: kirjoita niistä romaani! Niin herkulliset ja monitahoiset maailmat niissä aukeavat! Kiitos.

Niin, ja se Kekkonen. Kuvia ei kumarrella, ja pikemminkin presidentin tehtävänä on olla statisti, lankojen risteyskohta ja peili, josta heijastuu ajan kuva sellaisena kuin se olisi voinut olla. Minä en ole elänyt Kekkosen aikaa, joten kaikki, mitä siitä tiedän, on peräisin muualta kuin omista kokemuksista. Mutta näinkin voin sen kuvitella olleen - totta kai.

Kaiken kaikkiaan hersyvä, kutkutteleva ja suorapuheinen novellikokoelma, joka ehkä paikoin kärsii intensiivisyyden herkeämisestä, mutta joka jää kokonaisuutena erittäin hyvällä tavalla mieleen. Erinomainen löytö Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa!

Kirjan on lukenut myös Paula, jonka bloggauksesta kiitän ylipäänsä tietouttani mokomasta teoksesta!

3. huhtikuuta 2012

Oivallusten päivä


Olen tehnyt muutaman havainnon.

Ensinnäkin olen tajunnut olevani graduvaiheen opiskelija. Kyllä. Nyt vasta. Jotenkin tämä identiteettimuutos on vain pyörinyt taustalla viimeisen vuoden verran, mutta en ole kätkenyt sitä sydämeeni sen huolellisemmin. No, nyt olen. Tämän tajuaminen tarkoittaa, että saan keskittyä aivotyöhön. Ajattelemiseen. Asioiden kirjoittamiseen, deletoimiseen, uudelleenkirjoittamiseen. Omien aivojeni kaiveluun, seinään tuijottamiseen ja – hyvässä lykyssä – oivallusten tekemiseen. Muu on epäolennaista.

Eilen oli oivallusten päivä. Pakotin jälleen itseni aamupäivän päämäärättömän haahuilun jälkeen istumaan kirjoituspöytäni ääreen, avaamaan tiedostot ja katsomaan, mitä sain viimeksi aikaan. Jatkaminen sujui kuin itsestään, sillä raa'asta (ja jumalattoman tylsästä) perustyöstä selvittyäni aineisto on nyt jo jonkin aikaa ollut jotakuinkin hallittavassa muodossa, löydän sieltä etsimäni ja alustavien teemojen mukainen kirjoittaminen tuntuu järkeenkäyvältä. Ja perustellulta. Eilen naputellessani menemään tajusin, että tässä on ihan oikeasti järkeä, pointti, logiikka. Sieltä se muotoutuu, vähitellen.

Lisäksi tein hetken seinää ja sillä roikkuvaa Frida Kahloa tuijottettuani, näppäimistön levätessä, erään varsin keskeisen oivalluksen, joka vaikuttaa jatkossa moneen asiaan. Graduaiheeni on aika monimutkainen monellakin tapaa, ja siinä on sellaisia seikkoja, jotka eivät ole suostuneet tähän mennessä avaamaan itseään minulle millään tavalla järkevästi. Eilen, tällä suuren oivalluksen hetkellä tuntui siltä, kuin moni ryppy olisi yhtäkkiä oiennut ja näkökykyni palautunut. Se tuntui pirun hyvältä.

Tietenkin naputtelin kaiken heti muistiin.

Toinen vastaava hetki oli jokunen viikko sitten, kun V oli poissa enkä meinannut saada oikein unta. Juuri ennen nukahtamista mielessäni pyörineet graduasiat saivat yhtäkkiä aivan loogisen muodon. Pomppasin pystyyn ja piirustin nopeasti lähimmän paperin taakse sen, minkä aivoni olivat juuri tuottaneet. Unikin tuli sen jälkeen. Ja aamulla paperilla ollut asia tuntui edelleen fiksulta ja olennaiselta. Tuntuu muuten edelleen.

Tämä uusi tiedostettu identiteetti graduntekijänä on johtanut siihen, että olen itselleni myös armeliaampi. Olen nyt lopultakin hyväksynyt sen, että minun tapani tehdä gradua ei ole välttämättä samanlainen kuin jonkun muun, mutta se on täysin oikeutettu siitä huolimatta. Minä en esimerkiksi tee gradua joka päivä. Ja se on ihan ok. Ja jos teen, en tee sitä kellon ympäri. Sekin on ok. Toki pyrin pitempiin pätkiin, mutta en yksinkertaisesti kykene olemaan riittävän fiksu ja filmaattinen esimerkiksi kahtatoista tuntia putkeen. Jotkut kykenevät.

Eräs vanha seminaarikaverini jakoi auliisti omat metodinsa yleiseen käyttöön, kun valitin vastikään Facebook-tukiryhmässämme, että homma on ihan jumissa enkä saa tehtyä mitään. Hän havahtui nimittäin jokin aika sitten kesken kaiken siihen, ettei koko paskasta tule mitään, ellei käyttöön oteta kunnollisia keinoja: niinpä hän deaktivoi Facebook-tilinsä, sulki kännykkänsä ja eristäytyi kotiinsa (ja hän asuu sentään Pariisissa!). Pari viikkoa siihen meni, ja nyt gradu on esitarkistuksessa.

Harkitsisin samantyyppistä ratkaisua, ellen uskoisi vakaasti siihen, että pysyn toimintakuntoisena nimenomaan siksi, että elän ihan tavallista elämää siitäkin huolimatta, että teen gradua. Ja kun se kerran etenee (hitaasti, mutta uskallan nyt jo sanoa: varmasti), ei ehkä toistaiseksi ole tarpeen aloittaa mitään kidutusleiriä. Katsotaan sitten jossain vaiheessa tilannetta uudelleen, jos siltä näyttää.

Kaikin puolin asiat ovat siis nyt reilassa. Epämääräinen stressintunne rintalastassa on sulanut pois ja muuttunut eräänlaiseksi taistelutahdoksi, itsetunto on kohdillaan ja asiat etenevät. Muutos on itse asiassa aika suuri, sillä vielä vähän aikaa sitten tuntui, ettei tästä tule yhtään mitään. Nyt en enää välitä, vaikka joka päivä ei olisikaan suurten oivallusten ja aikaansaamisten päivä. Graduaiheeni kuitenkin pyörii päässä tavalla tai toisella aktiivisesti ja sitä tulee pohdiskeltua huomaamattakin: ehkä ne oivalluksetkin tulevat, kun niitä vähiten osaa odottaa. Niin kuin esimerkiksi eilen.

Kuvan gradukirjapino on autenttinen. Ei liene vaikeaa arvata, etteivät kirjat ole mitenkään loogisessa järjestyksessä, ja ettei kyseinen rakennelma ole mitenkään erityisen käytännöllinen: sen joutuu purkamaan joka kerta, kun etsin jotain tiettyä kirjaa. Alimpana olevat ovat sitä paitsi jo aika pölyisiä... Pinosta löytyvät muun muassa Samuli Paulaharjun klassikko Syntymä, lapsuus ja kuolema – Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia, vuoden 1913 kirkkokäsikirja, Hilkka Helstin Kotisynnytysten aikaan (lohtukirjani, joka on kulkenut mukanani eri kirjastoista lainattuna kohta kolme vuotta) ja Raamattu.

Parempi silti, että ne ovat pöydällä pinossa. Kirjaston muut kirjat ovat nimittäin lattialla.