28. kesäkuuta 2011

Mittumaari tuli ja meni. Olimme mukavalla porukalla mökilläni, kissa oli onnellinen kirmaillessaan ulkona ja sääsket söivät minut melkein hengiltä. Toivon totisesti raajoissani olevien paukamien edes hieman tasoittuvan kahden viikon päästä oleviin ystävien häihin mennessä. Vaikka en voi myöntää turhamaisuuden olevan missään määrin suurimpia paheitani, jonkinasteista halua näyttää ihan ookoolta siitä huolimatta on. Ja ihan ookoo edellyttää puremattomia käsivarsia ja sääriä. Vähintään.

Olisin voinut mieluusti jäädä Pohjois-Karjalaan pidemmäksikin aikaa. Vaikka saari melkein vapisi juhannuspäivänä muutaman ukkosenjyrähdyksen tahtiin, olo oli silti parempi kuin kaupungissa konsanaan. Krapulasta huolimatta. Kai se niin on, että ihminen - tai ainakin minä - kaipaa joskus luontoon. Mustikanvarpujen ja sammalien keskelle, kuuntelemaan oikeiden lokkien kiljuntaa ja pikkulintujen kutsuhuutoja, katselemaan järvellä paisuvaa sumua ja miettimään, onko vastarannalla karhua vai ei. Oma mökkini on siitä oiva, että se on todellakin omassa rauhassaan. Reilun hehtaarin kokoisessa saaressa, jossa ei ole muita. Pienessä järvessä, jonka rannoilla on toki muitakin kesämökkejä, muttei liiaksi. Ainoa huonompi asia on tietysti yli 400 kilometrin matka, mutta olen kyllästynyt valittamaan siitä. Autolla sujahtaa paikkaan kuin paikkaan suhteellisen kivuttomasti. Juhannusruuhka ei toki ole mitään mielenrauhaa, mutta ruuhkattomampina aikoina ajomatka ei ole mitenkään mahdoton. Tokikaan minulla ei ole omaa autoa, jolla voisi porhaltaa matkaan milloin mieli tekee, mutta toistaiseksi auton lainaaminen on onnistunut suhteellisen ongelmitta. Olisipa vain joskus lomaa.

Heinäkuu on kulman takana. Ohjelmistossa tulee olemaan PuistoBlues, kahdet häät ja muutamien ystävien kanssa sovittu lauantaihuvittelu. Toki paljon pyöräilyä, töitä, muuta urheilua ja kirjojen lukemista. Yhtä esseetäkin pitäisi hinkuttaa, jotta olisin jälleen 5 opintopistettä lähempänä maisterin papereita. Minusta tuntuu, että irtiotto opiskeluista saa nyt riittää. Hommiin on syytä ryhtyä, eikä jäädä märehtimään.

Eihän se nimittäin tarkoita, etteikö gradukirjallisuutta voisi lukea aurinkorasvalla marinoituna puistossa.

22. kesäkuuta 2011

Kesähenki

Huomenna pääsee taas tien päälle, tällä kertaa kohti Pohjois-Karjalaa ja mökkiä. Seurue ei ole suuren suuri, mutta sitäkin mukavampi se on. Ajattelin ostaa kaupasta kaljaa ja Alkosta viiniä, sopivan määrän savukkeita ja noin kolme kiloa halloumia. Kissalle pari pussia sen herkkuruokaa, siinä se. Juhannus saa tulla.

Töitä on riittänyt ihmisen tehtäväksi. TESin mukainen 15 sentin palkankorotuskin napsahti, kyllä tuntuu siltä, että tekee työtä jolla on tarkoitus, sano. Hiukkasen olen pettynyt itseeni, kun en jaksa innostua. Muutama kuukausi apaattista painamista tekee pahaa ihmisen innolle ja halulle uudistaa, valitettavasti. En suostu ottamaan yksin kaikkea vastuuta, myös työnantajan puolelta ja oikeastaan etenkin sieltä huokunut kattellaan-fiilis on osasyyllinen. Toisaalta loppujen lopuksi sillä ei sittenkään ole niin väliä. En minä sinne jää, siksi aikaa vain, että saan kyhättyä graduni ja etsittyä muita töitä. (Voihan sekin venähtää, mutta silti.) Vuoden takaisten seminaarikavereitten kanssa on ollut puhetta gradutukiryhmän perustamisesta, tullee tarpeeseen. Pitäisi vain ryhtyä sanoista tekoihin.

Eilen kävimme V:n kanssa kahvilla ja jätskillä yhdellä Espan lukuisista pikkukioskeista. Edelleen on aika jännittävää asua maamme pääkaupungissa, ja mennä ihan kasuaalisti päiväkahville sen keskeisimpään puistoon. Ja olla olematta turisti. Vänkää. Toissailtana ulkoilutimme kissaa valjaissa rannassa, kun ohi kulki valtava italialaisturistien lauma. Edes jäänmurtajien kohina ei peittänyt mammojen hyväntuulista ihastusta. Bellissimo! Gato!

Hyvää juhannusta!

13. kesäkuuta 2011

Viuhahdus Lapissa

Onnistuttuani ruinaamaan muutaman vapaapäivän putkeen hyppäsin junaan ja puksuttelin Lappiin tapaamaan mummia. Hän asuu edelleen omassa kodissaan (rintamamiestalo), jossa köpöttelee rollaattoria apuna käyttäen. Ulos mummi ei enää oikein lähde, liikkuminen on niin vaikeaa. Mutta toistaiseksi hän kuitenkin pärjää, vaikka palvelutaloon jonossa onkin (ja sinne taitaa kovasti haluta). 

Lapissa olen viettänyt lukemattomat kesät lapsena ja nuorena, ennen kesätöiden alkamista. Mummi asuu muutaman kilometrin päässä kuntakeskuksesta, ympärillä asuu paljon sukulaisia. Ja metsää on. Sitä riittää. Lähin vaara on ihan vieressä. Olen aina viihtynyt Lapissa (en ymmärrä, millainen ihminen ei viihtyisi), ja nykyisin tietenkin jonkinlainen nostalgia valtaa, kun mietin menneitä kesiä. Äidillä on opettajana pitkät kesälomat, ja hän viettää paljon aikaa lapsuusmaisemissaan edelleen. Nytkin äiti oli mummin luona, samoin siellä oli serkkuni ja hänen kaksi tytärtään. Heidän kanssaan ajelin eilen etelään. Kuunnellen lastenlevyjä. Uudestaan ja uudestaan. (Tytöt ovat 3- ja 1-vuotiaita.) Putte Possun nimipäivät tuli ehkä tuhatkolmesataa kertaa. Se soi päässäni tänäänkin. 9,5 tuntia lasten kanssa autossa on aika, tuota, paljon. Itselläni menee toki eksotiikan piikkiin, mutta sympatiani on todellakin kaikkien autossa lastensa kanssa matkaa tekevien vanhempien puolella. Ei ihmekään, että ihmiset, joilla on pieniä lapsia, vaikuttavat välillä vähän muissa maailmoissa olevilta. Vähemmästäkin on opittava vääntämään aivot jonkinlaiseen toimintakykyiseen offline-tilaan, jos niitä renkutuksia on kuunneltava. Siihen päälle vielä yleinen kitinä ja ininä, niin avot. Huh.

Toisaalta riittää niistä mukuloista iloakin. Esimerkkejä eiliseltä:

Esimerkki 1.
Äiti: Kylläpä vääntää mahaa, ai ai.
Serkuntyttö 3 v.: No väännä toiseen suuntaan. 

Esimerkki 2.
Minä: *niistää etupenkillä varsin kovaan ääneen*
Serkuntyttö 3 v.: Oho, olipa töräys.

Nauratti. 

Niistämistä on tosiaan tarvittu, olen nimittäin v-mäisen kesäflunssan kourissa. Tietenkin vapaalla ollessani, tietenkin tämä alkoi heti (viime viikolla) kun oli tarkoitus tehdä jotain kivaa ja rutiineista poikkeavaa. Huomenna pitäisi mennä taas töihin, saas kattoo. Kylmät näyttelyhallit eivät jotensakaan nyt oikein houkuttele. Sitäpaitsi olen vielä vähän kipeä.

3. kesäkuuta 2011

Levottomat kädet

Nuorempana tykkäsin piirustella ja jonkin verran maalaillakin. Kuvis oli aina mieluisa kouluaine, vaikka lukunaisia sinänsä olenkin. Viime vuosina käden taidot ovat jääneet lähinnä kokkailuihin ja leipomuksiin, enkä niitäkään harrasta estetiikan vaan ravinnon vuoksi. Käsitöitä en ole koskaan osannut tehdä, olen teknisen työn tyttö.

Ystävistäni Kaisu ja Sonja harrastavat skräppäystä. Ihmettelin ensialkuun, notta mitä ihmeen touhua sekin mahtaa olla. Asiaa selvitettyäni tiedän jo hieman enemmän. Tylsinä työpäivinä (kuten tänään) on tullut selailtua intternettiä ja erinäisiä varsin kiehtovia skräppäysblogeja. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä mukavammalta ajatus tuntuu. Jotain näprättävää. Tekemistä käsille.

Jatkan asian selvittelyä. Tältä tieltä ei taida olla paluuta.

Oi, Tori!


Muistan sen kyllä.

Rakastuin Tori Amosiin joskus yläasteikäisenä kuultuani hänen kappaleensa Siren elokuvassa Great Expectations. Elokuvakin vaikutti minuun, pidin valtavasti sen maagisesta ja surumielisestä tunnelmasta (ja, ah, Ethan Hawkesta), mutta vahvemman jäljen jätti kuitenkin Tori. Tästä innostuneena hankin saman tien ladyn siihen asti julkaisemat levyt (ihan levykaupasta), joista all time suosikkini on debyyttialbumi Little Earthquakes (1992), edelleen. Myös Boys for Pele (1996) kului lähes puhki cd-soittimessani. Muistan, kuinka äitini sai slaagin huomatessaan, että luukutan kerrasta toiseen kappaletta nimeltään Father Lucifer. Vähänpä äitini tiesi.  

Vuodet ovat vierineet ja suloinen 90-luku on jäänyt taakse, kuten myös kaikentietävä teini-ikä. Tori ei kuitenkaan ole unohtunut. Nykyisin minulla on jopa ystäviä, jotka myös arvostavat Toria. Näin ei ole ollut aina, vaan olen ollut rakkauteni kanssa varsin yksin (joskin siitäkin olen selvinnyt). Tunnen jopa miespuolisia henkilöitä, jotka diggaavat Toria, mistä olen erityisen iloinen. Inhoan ajatusta, että musiikilla olisi jokin sukupuoli. Eihän sillä ole.

Uhosin jo viime vuosituhannen puolella, että joskus vielä näen Torin livenä. Se oli sitä aikaa, jolloin maailmanluokan tähdet harvemmin vaivautuivat Suomeen kiertueillaan tai muutenkaan, tai jos vaivautuivat, kyse oli harvinaislaatuisesta poikkeuksesta. Sydämeni itki verta kesällä 2007, kun Tori esiintyi Provinssissa, enkä minä ollut siellä, vaan tappavan kauheassa kesäduunissa yövuorossa lihatehtaalla. Tästä tapahtumaketjusta suivaantuneena hylkäsin Torin hetkeksi ja etsin lohdutusta muualta. Tosin kauaa en voinut olla vihainen, tietenkään.

Männä viikolla silmiin pomppasi intternetin ihmemaailmassa linkki, joka tiesi kertoa Torin saapuvan Suomeen syyskuussa, itse asiassa aloittavan Night of Hunters -kiertueensa täältä. Alle neljän kuukauden päästä! Suomeen! Helsinkiin! Homma oli sillä selvä, asiaa ei tarvinnut hetkeäkään pohtia. Seuralaiseksi nappasin ystäväni Sannan, ja keskiviikkoaamuna naksuttelin hermostuneena Lippupalvelun nettisivuja. Naksuttelu kannatti, sillä tapaamme Torin permannolta käsin 28.9. kello 20.

Tuntuu, kuin olisin saanut takaisin kauan poissaolleen ystävän.


Oi, Tori!

--

Onko teillä vahvoja tunteita joitakin artisteja kohtaan?

--

Kuvat: www.toriamos.com

2. kesäkuuta 2011

Yksi kesä, kiitos! (Ja sopiva työ)

Kesäkuu on alkanut ja kesä siinä samalla. Aamuisin on ihanaa kurkistaa verhonraosta ulos ja huomata, että niin se vain on. Pyöräily töihin sujuu jo ilman takapuolen puutumista (hiki kyllä edelleen tulee, mutta antaa tulla vaan!) (100 kilometrin raja täyttyi tämänaamuisella työmatkalla), eikä työnteko sinänsä harmita niin paljon, vaikka vapaata ei oikein olekaan luvassa (mikä ei siis kuitenkaan näy palkkapussissa...). Viimeksi tänään, puolitoista tuntia sitten, mietin, kuinka onnekas olen, kun saan asua ihan meren rannassa. Pohjoisrannan laakereillaan lepäilevät veneet hivelevät silmää, Otso-jäänmurtaja ikkunan takana keräilee voimia ensi talvea varten, pihan vaahtera humisee kutsuvasti. Tänään join aamukahvit terassilla, katselin ohi kulkevia rekkuja ja join hiljaksiin kahvia. Näin on hyvä.

Olen lukenut viime päivinä paljon naistenlehtiä ja välillä silmäillyt ihan kirjallisuuttakin. Klikkailin itselleni asumislisät tälle ja ensi kuulle - nyt kun on viimeinen hetki hakea niitä ilman, että ne verottaisivat varsinaisia tukikuukausia. Tarkoituksena olisi muutama opintopiste kasata kesän aikana, mutta en ota niistä sen kummempaa stressiä. Jokainen niistä vie lähemmäs valmistumista, ja niillä kaikilla on joku tarkoitus (esimerkiksi saada valmiiksi sivuainekokonaisuuksia). Työkaverini työstää gradunsa viimeisiä senttimetrejä, ja se on saanut minutkin innostumaan omastani. Kyllä se sieltä vielä tulee, ensi talven aikana. Sitten ei muuta kuin taistelemaan työpaikoista. Nami.

Ensi viikolla lähden käymään Lapissa mummin luona. Oli melkoinen puserrus saada vapaata, mistä olen hieman ärtynyt. Ihan kuin tällä palkalla ja näillä työehdoilla haluaisin sitoutua olemaan aina saatavilla. Joo, tiedän, olen tehnyt työsopimuksen ja tämä kaikki on sen ehtojen mukaista, mutta silti. Silloin tällöin käy mielessä, mitä väliä tälläkään on. Milloin löydän sen työn, jota haluan tehdä, ja josta minulle myös maksetaan kohtuullinen korvaus? Jää nähtäväksi. Vaikka inhoankin sitä, että ihmiset valittavat, kuinka eivät ikinä saa mitään oikeita töitä, välillä sorrun siihen itsekin. Tosin oikeiden töiden sijaan pohdin nykyään sitä, milloin löydän opettajan hommia. Sitä kun haluaisin kuitenkin tehdä. Olen kyllä hieman etuajassa "valituksineni", enhän ole vielä edes valmistunut. Katsotaan vuoden päästä uudestaan, mikä on meno.

Mutta kunnianhimosta, yritteliäisyydestä ja viitsimisestä ei ainakaan voi syyttää. Liiasta realismista ehkä sen sijaan sitäkin enemmän.