31. maaliskuuta 2011

Arjen ihanuus, mitä se on?

Sanna kirjoitti hyvin siitä, kuinka päivät kuluvat, eikä niitä erota toisistaan.

Maaliskuu on mennyt, eikä minulla ole juurikaan tietoa siitä, mitä sen kuluessa olen tehnyt. Alkukuusta oltiin Skotlannissa, mutta sen jälkeisestä ajasta ei ole mitään käryä. Aika monta harjoitustuntia taisin pitää, olin uuden työpaikan koulutuksessa ja tein jo ensimmäiset oikeat työpäivät, kirjoitin ainedidaktiikan tutkielmaa, hajoilin, yritin tukea kavereita heidän hajoiluissaan, kuulin kivoja uutisia, kuulin paskoja uutisia, yritin miettiä, ketä äänestän parin viikon päästä vaaleissa, näin hyviä elokuvia (Black Swan, Never Let Me Go), näin huonoja elokuvia (Iltapäivä Toscanassa), luin kirjoja (en kuitenkaan tarpeeksi, enkä kaikkia jotka olisin halunnut), istuin tuntikaupalla junassa ja bussissa, ramppasin salilla mahdollisuuksien mukaan, yritin miettiä, mitä järkeä tässä on.

Ihan tavallinen kuukausi, voisi joku sanoa. Minäkin. Toisaalta on pelottavaa, etten osaa oikein eritellä, mitä milloinkin olen tehnyt. Onko se aikuisuutta ja arkea? Tätäkö on loppuelämä? Ei hyvä luoja, en ole valmis siihen, että päivät vain valuvat ja minä elän arkea. Ainakaan, jos arki on näin hektistä ja koostuu liian monesta liikkuvasta osasta. Toki tiedän, että tilanne muuttuu radikaalisti, kun pedagogiset loppuvat. Kun ei tarvitse enää yrittää raivata kalenteria kestämään hiton nopealla aikataululla muuttuvia suunnitelmia ja itsestä riippumattomia menoja. Kun saan vaan käydä töissä, lukea, olla V:n kanssa kotona ja tehdä hiljaksiin gradua.

Juuri nyt en muuta pyydä, kuin että minulla olisi vapaapäivä edes kerran viikossa.

30. maaliskuuta 2011

Kohti parempaa

Oooooh, syventävä harjoittelu alkaa olla ohi. Pidin viimeisen harjoitustuntini tiistaina ja se meni kaikin tavoin ihan putkeen. Kurssi oli lakitietoa lukiolaisille, aiheena Suomen rikosseuraamukset. Tunnilla tehtiin käsitekarttaa ja väiteltiin. Tunnelma oli hyvä. Onnistuin! Onneksi tällä kertaa harjoittelun viimeinen tunti jätti muutakin kuin paskan maun suuhun - syksyllä perusharjoittelun päättänyt kasiluokkalaisten EU-tunti oli sarjaa haluan-ampua-itseäni-varpaaseen-NYT. Vielä pitää toki tehdä kaikenmaailman raportteja ja kehityskäyriä ja muuta itsereflektiota, mutta varsinaisia toimenpiteitä saati hermojaraastavaa tuntien suunnittelua ei ole. Halleluja! On ollut puhetta auskufrendien kanssa siitä, kuinka tämä vuosi on ollut siitä paska, ettei mikään suoritus tunnu valmistuvan eikä mikään lopulta valmistuva vähennä jäljellä olevaa taakkaa. Itse kirjoitin viime sunnuntaina loppuun ainedidaktiikan tutkielmaesseeni (jota väänsin kuulkaa hien ja kyynelten kanssa), eikä sen valmistuminen tuntunut miltään. Ei helpottanut, ei mitään. Toki nyt on jo parempi fiilis, mutta yleensä työn valmistuessa on tapana ollut tuntea helpotusta. Nyt ei. Kiitos, pedagogiset, tästäkin!

Uusissa töissä on ollut kivaa. Tänään vedin kolme opastusta ja näyttely alkaa tuntua tutummalta. Sain tylsistyneet ysiluokkalaiset kuuntelemaan edes hetkellisesti. Tosin huomasin, että opettajarooli on jäänyt päälle ja ylittää opasroolin. No, opashommia en kuitenkaan loppuikääni tee, joten ei sen niin väliä. (Vai pitääkö tähänkin sanoa, ettei pidä sanoa ei koskaan tai muuta typerää?) Tänään postista tulla tipahti ensimmäinen palkkanauhakin uudesta työstä ja sen summa helpotti mieltä. Tee työtä, jolla on tarkoitus, perkele. Palkkaushan saisi toki olla parempi, mutta opastuksista onneksi maksetaan. Tosin tietysti turhan suuri osa menee jälleen toivottoman asuntotilanteen maksamiseen, mutta eipä tarvitse ottaa säästöistä. (Asuntoasia etenee vähitellen, asianajaja on tehnyt kirjelmän taloyhtiölle ja lähettänyt myös oikeusturvavakuutuskyselyn vakuutusyhtiölle.)

Päätin myös, että pidän huomenna vapaapäivän, vaikka Tampereella olisikin ollut yksi ryhmätapaaminen yleispedagogiikan kurssiin liittyen. Niin uskomatonta paskaa koko kurssi, että nyt päätin olla menemättä. Jotain korvaustehtäviä joudun kai tekemään, mutta nevermind. Muuten seuraava vapaapäivä olisi ollut 15.4.

Tänään aurinko paistoi niin, että aloin jo uskoa kevään tulevan.

Sitten työkaveri näytti Ylen sivuilta uutisen, jonka mukaan Suomen yläpuolella on otsonikerroksessa aukko, ja Ilmatieteen laitos kehottaa välttämään suoraa auringonvaloa.

Niinpä niin.

27. maaliskuuta 2011

Taide-elokuvaa / elokuvataidetta?

Kävimme eilen V:n kanssa drinksuilla ja elokuvissa. Ehdotin treffejä, koska emme ole aikoihin ehtineet/jaksaneet tehdä mitään erikoista kimpassa. Minä olen ollut niin väsynyt, että aina kotiin päästessäni olen lähinnä vetäissyt pieruverkkarit jalkaan ja jatkanut tekemättömiä töitä jonkinasteisessa koomassa. Eilenkin niitä toki olisi ollut, mutta mitä siitä. Oli kiva meikata, panna paremmat kledjut niskaan ja mennä wanhan ajan tunnelmaiseen leffateatteriin, Maximiin.

Elokuva, jonka kävimme katsomassa, oli Iltapäivä Toscanassa (Copie Conforme).

Kuva: yle.fi

Leffan idea on yksinkertaisehko. On kirjailija James (William Shimell), joka tapaa taidegalleristi Ellen (ihana Juliette Binoche). Pari viettää iltapäivän toscanalaisessa pikkukylässä, keskustelee, kenties hieman ihastuu, leikittelee todella ja keksityllä, käy läpi koko parisuhteen kaaren. Katsoja jää lopulta omien ajatustensa kanssa hieman sekaisin, kun mitään ei selitetä.

Minulla oli aika suuret odotukset tätä elokuvaa kohtaan. Ensinnäkin työkaverini suositteli sitä lämpimästi. Toisekseen leffa oli saanut hyviä arvosteluja, jotka lupailivat filosofista ja pohdiskelevaa dialogia. No. Myönnettäköön, en tajunnut elokuvasta melkeinpä hölkäsen pöläystä. Minusta se oli tylsä. Homma ei edennyt oikein minnekään, ja elokuvan käännekohta, jossa Jamesia ja Elleä luullaan aviopariksi, lupasi paljon enemmän kuin antoi. Okei, ehkä tästä saa enemmän irti, kun on tosiaan ollut vuosikausia naimisissa tai jotain, mutta minä petyin. Odotin hyvää dialogia (jota kyllä olikin), mutta myös selityksiä ja perusteluja sille, miksi James ja Elle yhtäkkiä alkoivatkin leikkiä avioparia. Niitä ei tippunut.

Meinasin myös nukahtaa jossain vaiheessa, mitä harvemmin elokuvateatterissa tapahtuu. Harmitti niin vietävästi, sillä näyttelijät olivat erinomaisia, mutta silti en jaksanut innostua yhtään. Juliette Binoche on yksi maailman ihanimmista naisista. Häntä jaksoin katsella, muuten olisin ehkä voinut lähteä kesken pois. Paitsi että istuimme ihan keskellä riviä, joten ei sieltä kai kehtaa lähteä. Ehkä. No, toisaalta, joku peelo lähti muinoin elokuvista kesken Sidewaysin (kävin katsomassa sen silloin, kun olin Kaliforniassa), mikä pyhäinhäväistys! Ehkä joku olisi voinut ajatella samoin tästä.

No niin. En siis voi sanoa pitäneeni elokuvasta. Mutta ei se mitään. Joskus näinkin.

Mutta Juliette. Aaaah! Hot mama!


Kuva: www.telegraph.co.uk


26. maaliskuuta 2011

Matka majakalle

Virginia Woolf: Majakka (1927)

Kuten näkyy, klassikkoseikkailuni etenevät hitaasti. Nyt täytyisi hieman nopeuttaa tahtia, että saan sen tentin joskus tehtyä. On vaan niin kiire. (Olen alkanut vihata kiire-sanaa!)

Luimme Virginia Woolfin Majakan kimpassa Sonjan kanssa. Tai siis Sonjahan luki sen jo joskus viikkoja sitten ja minä sain sen loppuun toissapäivänä. Mutta joka tapauksessa, yhdessä yritettiin kamppailla kirja läpi. Pari muutakin klassikkoa tulee tässä vielä kahlattua kahden naisen voimin. Asiaan!

Itsehän olen jotenkin aina digannut Woolfista jo ennakkoasenteena, vaikka olen lukenut häneltä vain yhden kirjan aiemmin (Mrs. Dalloway). Olen ihaillut häntä varhaisena feministinä ja muutenkin ihmisenä. Kai se on se maine. Kirjallisiin ansioihinsa en tosiaan ole kovin syvälle vielä päässyt, mutta ehkä joskus vielä. Ja saahan sitä nyt ihmisiä ihailla muutenkin, jos siltä tuntuu.

Majakka alkoi omalta osaltani jotenkin nihkeästi. Woolfin leijaileva, modernistinen tyyli ei todellakaan saanut minua pauloihinsa ensimmäiseltä eikä toiseltakaan sivulta lähtien. Kirja oli minulla mukana Edinburghissa, mutta en saanut luettua sitä kuin pari hassua sivua sieltä ja täältä. Tämä vaikeutti tarinaan sisään pääsemistä, koska Majakka on ilmaisultaan ja stooriltaan sellainen, että siihen pitää (ainakin minun) keskittyä kunnolla.

Sinänsä asetelma on simppeli: on brittiläinen suuri yläluokkainen perhe, joka omistaa ison huushollin rannikolla ja vuokraa siitä huoneita. On rouva Ramsay, joka hallitsee kotia ja on herra Ramsay, joka ehkä luulee hallitsevansa kotia. Kirjan ensimmäisessä osassa, joka on nimeltään Ikkuna, kesäiset hetket vain valuvat eteenpäin, näkökulma vaihtelee ja ajatuksen virta on katkeamaton. Tarkkaillaan ihmisiä, rakennetaan heidän välilleen suhteita. Paljon jää sanomatta, annetaan vain olettaa. Tunnelma vaihtuu kirjan toisessa osassa, Aika kuluu, salakavalasti synkkään ja hieman ahdistavaankin, kun rouva Ramsay kuolee. Sen jälkeen mikään ei enää ole ennallaan ja niin perhe kuin heidän talonsakin rapistuu ja natisee liitoksistaan. Kolmas osa, Majakka, pyrkii sitomaan langat yhteen.

Alkuun pääseminen oli minulle tosiaan toivottoman vaikeaa. En ehtinyt/pystynyt keskittymään hetkeäkään ja sanat vain poukkoilivat silmissäni. Woolfin tajunnanvirtainen tyyli lähinnä vitutti, sillä kadotin langan helposti ja unohdin ajoittain, kenen näkökulmasta taas stooria kerrottiinkaan. Mutta. Tein tuomioni liian aikaisin. Jo ensimmäisen osan loppupuolella, kun kesäinen hempeä päivä alkoi taittua iltaan, aloin hoksata enemmän (ja silloin myös pystyin keskittymään paremmin). Sain kiinni henkilöistä. (Oma suosikkini on Lily Briscoe, joka maalaa tarinaa kankaalle ja taistelee naimattoman naisen aseman puolesta.) Pääsin sisälle tunnelmaan, joka oli varsin surumielinen. Kuinka vähän ihmisellä todella on vaihtoehtoja elämässään? Kuinka moni asia on (tai kuvitellaan olevan) ylhäältä annettu - ja kuinka harva niitä vastaan kamppailee? Miten ristiin voivat perheen sisäiset suhteet mennä? Ja kuinka onnettomia ihmiset ovat, kun he tekevät oletuksia eivätkä kysy suoraan?

Kirjan tarina on siis varsin yksinkertainen, mutta se nivoo itseensä varsin suuria teemoja. Aloin lopulta myös pitää Woolfin tajunnanvirrasta (ja olinhan sitä jo toki ennenkin lukenut, mutta aluksi se tosiaan vaan tuntui ihan mahdottoman raskaalta) ja hänen hämmästyttävän tarkoista ja ravisuttavista kuvauksistaan. Esimerkiksi koko Aika kuluu -osa oli jotenkin aivan jäätävän tarkkaa kuvaamista siitä, kuinka asiat murenevat ja kaatuvat ja kuinka joitakin prosesseja on mahdotonta pysäyttää.

Voin siis suositella Majakkaa, mutta se tosiaan vaatii mahdollisuutta keskittyä ja halua pohtia asioita samalla kun lukee. Jään innolla odottamaan Sonjan arvostelua!

22. maaliskuuta 2011

Tänään on taas ollut sellainen päivä, että on vain itkettänyt ja vituttanut. Äsken piti kiertää kortteli pariin kertaan, ennen kuin sain kyyneleet kuivattua ja kehtasin mennä lähikauppaan ostamaan eväitä huomista ekaa, oikeaa työpäivää varten.

Liikaa. Asioita. Aika ei riitä.

20. maaliskuuta 2011

Hämmennystä

Tuli taas oikeassa elämässä pyyhkeitä hitaasta päivitystahdista. Förlåt. Olen ollut kiireinen ja väsynyt. Siitä tuntuu tylsältä kirjoittaa, eiköhän kukin tykönänsä tiedä, millaista se on, kun ei ehdi, jaksa tai halua. Onneksi kevät on näemmä alkanut ja joka päivä edetään kohti pedagogisten loppumista ja tuhannen kilon taakan nostoa harteilta. Pitämättä on enää yksi harjoitustunti.

Eilen oli tuparit. Meillä oli hauskaa. Talo oli täynnä ystäviä ja tunnelma oli oivallinen. Yksi vauvauutinenkin putkahti ilmoille - totaalinen yllätys, mutta ihana sellainen! Kesää odotellessa... Tuntuu kovasti siltä, että se todellinen vauva-aalto on nyt alkanut. Plop plop vaan. Aiemmin olen ehkä ollut hivenen kyyninen aiheen suhteen, nykyisin enää en. Ovathan ne ihania, vauvat ja niiden onnelliset vanhemmat, mitä sitä kieltämään. Onni on mukavaa katseltavaa.

Olen viime aikoina ollut hieman laiska ottamaan kantaa mihinkään. Toki olen seuraillut Japanin ja Libyan tilanteita, silmäillyt otsikot kotimaan politiikasta ynnä muuta, mutta varsinainen ajattelu ja argumentointi ovat jääneet haavilutasolle. En minä jaksa ottaa kantaa, ihan tosi. Toki lähestyvät vaalit herättävät ajatuksia - ja epävarmuutta - joten toivon, että virkistyn myös kannanottotasolla samaa matkaa auringonvalon lisääntymisen kanssa. Tosin vaalikoneet herättävät lähinnä kauhua: äsken tekemäni Hesarin vaalikoneen mukaan kaksi täsmäävintä ehdokasta olisivat kepulaisia. Hahahahahahahhahahhahhahha. Vain kuolleen ruumiini yli, sori vaan.

Olen vanha ja krapulat iskevät kovaa ja korkealta. Kiitos vaan siitäkin vähästä.

9. maaliskuuta 2011

Ei laiska / laiska

Itsekehussa pyöriskelyn määrä alkaa olla maksimaalinen, mutta kerrottavahan se on, että tänään soitettiin kolmanteen työhaastatteluun kuukauden sisään. Ilmoitin olevani kiinnostunut keikkahommista vastatessani soittopyyntöön bussissa kotimatkalla töistä. Silloin tunsin olevani täynnä energiaa ja haluani paiskoa töitä myös sivutulot mielessäni. Puoli tuntia myöhemmin, kun kömmin pöhnäisenä ulos ratikasta kotipysäkillä, mieli oli jo muuttunut. Miksi edes vastasin siihen soittopyyntöön. Jumalauta en muuten varmasti jaksa enää toista (kolmatta) työtä tähän soppaan.

En, vaikka raha tulee tarpeeseen ja sitä pitää takoa, kun siihen on vain mahdollisuus.

Tänään kirjoitin nimen alle työsopimukseen ja kolmen kuukauden koeaika alkoi. Ehdot työnteolle ovat kohtuulliset, joskaan eivät tietenkään vastaa työhön vaadittavaa taito- ja asiantuntijuustasoa. Museoalan ongelma yleisesti. Tehkää asialle jotain, ihmiset! Minä en jaksa. Toisaalta uudella työpaikalla opastuksista maksetaan erillinen palkkio, niin kuin nähdäkseni asianmukaista on. Että eipä sitten muuta kuin varauskirjoja täyttelemään! (Tosin ehkä kannattaisi yrittää ensin sisäistää näyttelyiden aihealueet, jotka eivät todellakaan vastaa basic-tietojani... edes Trivialista) Hienolta kuulosti myös esimiehen suunnitelma kevään mittaan tehtävästä tulospalkkiojärjestelmästä, jonka avulla hinnoitellaan mahdolliset erikoisemmat museopedagogiset ja palvelutyöt, kuten työpajojen ja oppimispolkujen suunnittelu. Saattaisi potkia työntekoon huomattavasti pelkkää tuntipalkkaa paremmin.

En jaksanut mennä sittenkään salille, vaikka tarkoitus oli ja mies käski. Meillä on tässä huushollissa meneillään jonkinlainen urheiluproggis, johon minä saan tai en saa osallistua. V treenaa lihaksia, minun pitäisi laihduttaa. Toisaalta minäkin haluan treenata lihaksia, mutta proteiinipirtelöt jäävät kyllä tuon toisen juotaviksi. Toivoa sopii, että hektinen joskin suhteellisen säännöllinen elämä auttaa popsimaan jälleen kunnollista ja parempaa ruokaa. Ihan kivasti on jopa tehnyt mieli kokkailla safkaa, kun sitä on joku toinen syömässä ja arvostamassa. Urheilukärpänen on myös puraissut uudelleen syksyn ja talven kestäneen kooman jälkeen - onneksi. Mennessäni Elixiaan treenaamaan pitkästä aikaa, ohjaaja totesi, ettei moisesta tauosta kannata kantaa ainakaan huonoa omatuntoa. Tärkeämpää on se, että treeni jatkuu. Odottelen myös lumien sulamista, jotta pääsen taas tamppaamaan lenkkipolkuja. Pieni kriisi on kehittymässä siitäkin, kuinka pärjään helsinkiläisessä lenkkiskenessä pömppikseni kanssa, mutta jääköön se huoli tuonnemmaksi. Jos jollakulla on lenkkeillessä aikaa kyylätä muita, hän lienee väärässä paikassa. Eikä minua saa kirveelläkään telomaan itseäni tuonne jäisille kaduille tai poluille. Sula, saakelin lumi, sula! NYT!

7. maaliskuuta 2011

Taas tavallista arkea

Loma loppui. Se oli mukava. Kävin Tukholman satamassa, laivan discossa ja Edinburghissa. Kunnon matkakertomus seuraa perästä, kunhan jaksan keskittyä sellaisen kirjoittamiseen. Kissa oli tehnyt tuhmuuksia poissaollessani, avokki sen sijaan oli (kai) ihan kiltisti. Kotona on hänen mielestään tylsää ilman minua.

Tänään alkoi uuden työpaikkani perehdytys. Uusia kasvoja, nimiä, tiloja, tapoja, kulkureittejä. Uutta opittavaa, uutta sisäistettävää. Jännittää. Esimies vaikuttaa asialliselta, ja on kaiken kaikkiaan kiinnostavaa olla pitkästä aikaa yksityisen työnantajan alaisuudessa vuosia jatkuneen kunnan/valtion palkkalistoilla puurtamisen jälkeen. Vaikka olenkin nyt palkattuna tiettyyn nimettyyn tehtävään, se ei ole kuitenkaan kiveen hakattua. Työpaikka on muutoksessa ja myös minä saan olla. Museopedagogiikka kiinnostaa, ehkä siltä alalta joskus jotain. Sen puolen hommat ovat tosin valitettavasti tuollakin projektiluontoisia, mutta ehkä joskus tulee minunkin projektini aika. Ehkä. Ja mitäpä sitä kieltämään: tänään kiertäessämme kokoelmatiloja mielessäni kävi, että ovathan nekin ihan kiinnostavia. Museoesineet. Konkretia.

Hieman pelottaa, kuinka selvitän pedagogiset loppuun. Nyt on niin paljon kaikkea. Mutta kaipa niistä selvitään, riman alta vähintään. Kunhan saan pakolliset tehtyä enkä jää kiinni lintsailusta. Kolme oppituntia on vielä pitämättä. Kaksi niistä on ensi viikolla. Aikaa on vain niin vähän. Viime viikolla sitä oli riittämiin ja olin onnellinen. Loma päättyi ja kalenteri aukesi. Heitän sen ehkä järveen.