29. syyskuuta 2010

Syys saa

On syksy, jos ei joku ole vielä huomannut.

Hengitys huuruaa iltalenkillä, aamulla ikkunan takaa näky ihana kirkas syksyaurinko. Kaulahuivia saa pitää joka päivä (ja joka päivä erilaista), mutta lapasia en vielä ole kaivanut esiin. Nyt on vielä hanska-aika. Ehkä kuun vaihtuessa on siirryttävä villaan. Pidän syksystä juuri nyt, se on kaunis ja inspiroiva, siitä saa voimaa. Mutta sateiden tullessa mieli muuttuu. Silloin aina toivoo, että saisi hautautua villasukissa ja collegehousuissa peiton alle ja juoda kolme litraa rooibosteetä putkeen ilman, että tarvitsee koskaan enää mennä ulos (ainakaan vielä silloin kun sataa).

Lääkärini sanoi minun olevan jo paljon paremman oloinen. Jatkamme hoitoa kuitenkin vähintään kevääseen, etteivät hyvät vaikutukset mene hukkaan. Nyt juuri tuntuu siltä, että kyllä tästä noustaan. Rutiinien ja puuhastelun täyttämä arki ja rennot viikonloput ovat taanneet sen, että olo on tasapainoinen ja hyvä. Tätä on sellainen arkielämä, jota minäkin jaksan elää. Piti ilmeisesti todella kovalla kantapään kolauksella oppia, mitä on liian paljon. Juuri näin on nyt hyvä.

Pieni kotini täyttyy yhä uusista tenttikirjoista (yksi on sentään jo tälle syksylle suoritettuna, eli tili on ikään kuin avattu), mutta ne eivät tunnu vierailta tai pahoilta. Tällä hetkellä on itse asiassa jonkinlainen tarve oppia ja opiskella. Vaikka omat harjoitustuntini eivät olekaan vielä alkaneet, olen jo oppinut, että opettajan hommissa ei voi koskaan tietää liikaa. Aina on heikkous. Useampikin. Olen siihen valmis, siis kestämään ne heikkoudet, jotka ne pirun penskat löytävät saman tien, mutta tokihan täytyy olla aseet valmiina. Eli eipä muuta kuin googleen.

Kunpa ei vielä tulisi pimeää. Tosin ostin jo purkillisen apteekin vahvinta D-vitamiinia. Aseeni talvea vastaan ovat jo latautumassa!

23. syyskuuta 2010

Rankkoja viikkoja...

Opiskelu on näemmä muutakin kuin tenttiin lukemista yöaikaan. Menneet viikot ovat todellakin olleet antoisia, mutta myös varsin väsyttäviä. En voi uskoa, ettei lukuvuosi ole kestänyt vielä kuukauttakaan! Tuntuu monelta viikolta... Normaalikoulu on käynyt jo varsin tutuksi paikaksi, ohjaavaan opettajaan on tullut hieman tutustuttua, auskujengi on erinomainen ja ainedidaktiikka paskaa. Ensimmäinen harjoitustuntini on maanantaina 4.10., kivasti heti aamukahdeksalta. Namnam. Onneksi pidän sen yhdessä toisen auskun kanssa, niin ei heti joudu susille heitettäväksi. Ensimmäinen ihkaoma tuntini on vasta syysloman jälkeen. Jänskää.

Opettajaksi opiskeleminen on tuntunut aika hyvältä. Ei ollenkaan niin oudolta tai ahdistavalta kuin ajattelin. Varmuus ja innostus ovat vain kasvaneet ja ammatinvalinta tuntuu järkevältä. Ei tässä turhia juttuja kasailla ollenkaan. Tietenkään en sulje pois sitä mahdollisuutta, että tekisin tulevaisuudessa maisterisnaisena muitakin kuin varsinaisia opettajan hommia, mutta nyt ainakin tuntuu siltä, että tämä on eri kivaa. Aloitin myös erityispedagogiikan opinnot, ja olen suureksi hämmästyksekseni todennut, että kasvatustieteeksi laskettavan oppiaineen luennolla ja seminaarissa voi olla myös äärimmäisen mielenkiintoista. Erkkapeda tuntuu tärkeältä ja antoisalta. Aion harkita laajentavan harjoittelun tekemistä kymppiluokalla. Päähän potkitut ja muuten vaan reunalla menijät kiinnostavat. Luulen, että minusta on siihen.

Hämmästytän itseäni, sillä tämä opettajajuttuhan lähti liikkeelle hieman vahingossa. Nyt se tuntuu ainoalta loogiselta vaihtoehdolta.

Musta tulee ope!

18. syyskuuta 2010

Lisää töitä, töitä, töitä

Sarasvuon Jartsa on taas pudotellut timantteja suustaan.

Melkein tekee mieli nostaa kädet pystyyn ja sanoa, että antaapa olla. Mutta en nyt millään viitsisi. Sen verran kaihertaa mieltä ja kieltä tuollainen urpoilu. Jartsan mukaan media on 1990-luvun puolivälistä alkaen lietsonut työnvastaista propagandaa, joka nyt sitten näkyy siinä, etteivät suomalaiset halua tehdä töitä - oikeastaan he inhoavat työtä. Jartsa on sitä mieltä, että suomalaiset elävät kollektiivisessa harhassa luullen hautautuvansa työtaakan alle, vaikka todellisuudessa täällä ei tehdä töitä millään mittapuulla liikaa tai edes kovin paljon. "Meille on syntynyt käsitys, että työ on rangaistus jostain pahasta", hän messuaa.

Voi Jari, mitä viisauden voimaa suustasi pulppuaakaan! Mikset jo ole presidentti? Tai pääministeri? Mikseivät ottaneet Sinua Nokian johtoon? Nuo typerykset! Kyllä kai Suomi yhdestä lamasta nostetaan ihan vain Sinun taitojesi avulla! Ratkaisuhan on selkeä: tehdään lisää töitä. Lisää lisää. Töitä. Enemmän. Lisää töitä. Vielä. Töitätöitä.

Jartsalla on myös ratkaisu loppuunpalamisen uhkaan: lisää töitä. Hän kertoo tälle laiskalle, sairaslomalla makaavalle kansalle jumalallisen viisauden: "Elämä on kuitenkin sellaista, että aina joskus tulee paha mieli". Mit vit? Jätkä kusettaa! Lääkkeeksi sopii kovempi työnteko, tietenkin. Hyvä isä jumala, miksi et jo ole tehnyt Jartsasta messiasta? Mainittiinko jo lisätyö?

Toisaalta Jartsaliini muistaa kuitenkin mainita, ettei työn inho koske aivan kaikkia. Osa suomalaisista nimittäin kärsii Jartsan kaikella lääketieteellisellä taidollaan diagnosoimasta mielenvikaisuudesta, ylitunnollisuudesta. Nuo ylitunnolliset pipipäät suostuvat kaikkeen, noudattavat orjallisesti sääntöjä ja kaiken lisäksi vielä palavat loppuun tehdessään "ihan turhaa työtä". Horray for the boobies! Moiset mielenterveyspotilaat vissiin sitten saavatkin uupua taakkansa alle ja poistua häritsemästä innovatiivista yritysmaailmaa. Kukaan ei kaipaa heikkoja! Ei kukaan! Vähiten kuningas Jari I Innovaattori.

En voi kuin huokaista ja miettiä kaikessa rauhassa kukkia ja perhosia. Syy tälle tarkan analyyttiselle työinholle ei tietenkään voi olla esimerkiksi paskoissa palkoissa, korkeakoulutettujen surkeissa pätkäduuneissa, epävarmuudessa, huonoissa esimiehissä, onnettomissa työyhteisöissä, väärin organisoiduissa työtehtävissä tai väärässä uravalinnassa. Ei. Syy on siinä, että joukkohysterian valtaama Suomen kansa yksinkertaisesti inhoaa työntekoa. Näin se on. Case closed.

Se on muuten jännä, että vaikka tässä on ajoittain tullut tehtyä kahta duunia opiskelun ohella, vetänyt usean viikon putkia ilman ainoatakaan vapaapäivää ja joka ikinen palkkapäivä tuijottanut epäuskoisena onnettoman pientä summaa palkkanauhan perässä, en siltikään ole koskaan inhonnut työntekoa. Ei töihin meno aina mitään juhlaa ole, mutta toisaalta on kivempi, kun tili on plussan puolella. Ei töissä olemisesta aina nauti, mutta ei siitä nyt mitään ylitsepääsemätöntä fyysistä tuskaa tule. Eivät työpaikkani ole tai ole olleet täydellisiä, mutta hei - en ole minäkään. Enkä tosiaankaan ole aina tehnyt työtä, jolla olisi tarkoitus, mutta ketä kiinnostaa? Työtähän se vain on - se jännä ilmiö, jossa minä myyn aikaani ja taitojani rahallista korvausta vastaan niistä kohtuullisesti maksavalle työnantajalle.

Sitäpaitsi kuka on koskaan missään todistanut, että työn edes pitäisi olla missään mielessä tärkein asia ihmisen elämässä? Onko sellaista absoluuttista totuutta olemassa? Jos on, kuulen siitä mielelläni ja olen valmis muuttamaan kantaani. Että terveisiä vaan Jartsaliinille.

14. syyskuuta 2010

Isoveljen valvonnassa

Huh. Havainnointi on rankkaa. Olen tänäänkin ollut liikenteessä jo 10 tuntia. Seuraavaksi pääsen onneksi kotiin makoilemaan jalat seinää vasten ja kuuntelemaan Subin kohinaa, paljon enempää en tosiaan enää kyllä jaksaisi. Huomenna saan nukkua niin pitkään kuin haluan, ja ensimmäinen ohjelmanumero on vasta klo 15.15 oleva graduryhmän tapaaminen (jonne menen ilmoittamaan, etten ole tehnyt enkä aio seuraaviin noin kuuteen kuukauteen tehdä yhtään mitään siihen liittyvää). Illalla pääsee suureen cityyn tapaamaan ihanaa naisseuraa kesäkisan päätösillallisen merkeissä. Jee!

Laajensin havintotuntirepertoaariani tänään maantiedon ja filosofian suuntaan. Oli ihan jännää, joskin ymmärsin ajoittain ihan hyvin, miksi teinit kiehnäsivät tuoleillaan kuin satiaisia saaneet. Minuakin väsytti, katse ja ajatus harhailivat. Ei oo helppoo ei, tuohon kun päälle iskisi vielä joku hormonimyrsky, niin tere menemäst vaan. Saa nähdä, mitä tämä uravalinta oikein vielä tuokaan tullessaan, jaksaako murrosikäisiä ymmärtää vuodesta toiseen vai ei? Toistaiseksihan en ole oppilaisiin vielä ottanut kontaktia, omat harjoitustunnit ovat vielä kaukana edessäpäin, mutta kyllä sekin aika vielä koittaa ja luultavasti melko piankin. Ehkä jo parin viikon päästä. Hui.

Olen seurannut kasvavalla mielenkiinnolla tämänsyksyistä BigBrotheria, vaikka aloitusjakson aikana vannoin ja vakuutin ainoastaan vilkaisevani, keitä siellä tänä vuonna on tyrkyllä. Joopa joo, melkein joka ilta on tullut katsottua päivän kooste. Tosin meikäläinen jopa myöntää sen ihan avoimesti, toiset eivät kehtaa ääneen sanoakaan katsovansa moista moskaa. Minua BB ainakin viihdyttää oivallisesti, enkä koe minkään sortin häpeää siitä. Hauska rottakoe. Ensimmäinen kausi oli kyllä paras, koska osallistujat eivät vielä tienneet, mitä odottaa ja miten toimia. Nyt kun on menossa jo n:s vuosi, kilpailijat tietävät kyllä jipot ja konstit. Sosiaalipsykologia ei meikäläistä jaksanyt koskaan kiinnostaa sosiologian perusopintoihin sisältynyttä pakollista luentokurssia enempää, mutten yhtään ihmettele sitä, että tällaiset sosiaaliset kokeet herättävät tutkijoissa ideoita jos jonkinmoisia. Suljetut tilat ja ryhmän paine saavat aikaan paljon. Minä en ainakaan tiedä, miten käyttäytyisin tuollaisessa tilanteessa. Luultavasti huonosti.

Löytyykö muita BB-ihmisiä?

12. syyskuuta 2010

Mediakasvatuksen porteilla

Pitäisi hieman kasailla ajatuksia tästä blogista, sillä jonkinmoinen punainen lanka voisi olla tarpeen. Aloitin opeopintoblogin wordpressiin, mutta koska se toimii portfoliona ja koska siellä kirjoitellaan kaikenlaista hyvinkin raadollista opiskeluun liittyvää, blogi on salasanojen takana, eikä näkyvissä muille kuin auskuryhmälle ja ohjaajille. Joten tänne pitäisi kai edelleen suoltaa sitten muunlaista rompetta. Yritetään. Tällä hetkellä opeblogi kiinnostaa enemmän, kun samalla saa opiskella uuden blogialustan käyttöä, mutta ei hätää - en hylkää teitä, rakkaat lukijani.

Aloitin mediakasvatuksen peruskurssin, koska se liittyy osaltaan pedagogisiin opintoihin valinnaisena aineena. Kurssin aikana tulee tehdä erinäisiä tehtäviä, joista kaksi ensimmäistä minulla on edelleen rästissä. Kotonani ei ole toimivaa tietokonetta, mikä tietenkin vaikeuttaa elämää huomattavasti nyt, kun opinnot taas alkoivat ja viestinää pitäisi harjoittaa hyvinkin kovalla vauhdilla. Korjausoperaatiota aloiteltiin perjantaina, mutta emme vielä päässeet puusta pitkään. Ensi viikolla jatketaan. Kunhan saan rahaa kasaan, hankin uuden tietokoneen. Ompun. Mediakasvatus on herättänyt mielenkiintoni, sillä se tuntuu omien opetettavien aineiden olennaiselta kumppanilta: yhteiskuntaopissa ja historiassa on tärkeää olla perillä myös tästä päivästä ja sen tapahtumista. Nytkin minun pitäisi kirjoittaa mediapäiväkirjaa yhden vuorokauden mediankäytöstäni sekä tarkkailla julkisessa keskustelussa tapahtuvaa mediakasvatukseen liittyvää debattia. En ole löytänyt sopivaa kohdetta. Ehkä voisi vaikka vilkuilla Hesarin keskustelupalstan BB-osiota, sieltä löytyy varmasti jeesustelua aivan riittämiin.

Kasvavan sähköisen median edessä tunnutaan olevan hieman hukassa. Aikuisia pelottaa, koska lapset osaavat käyttää teknologiaa paremmin kuin vanhempansa. Vieras ja outo tarkoittaa yleensä uhkaa, eikä netti- ja teknologiapelosta tunnuta selviytyvän, vaikka 2000-luku on jo pitkällä vempaimineen. En nyt väitä, etteikö digitaalisessa maailmassa olisi ongelmia tai vaaroja, mutta vainoharhaisuus ja yltiöpäinen kontrollointi eivät ainakaan ole ratkaisu niihin - niin kuin eivät ole missään muussakaan asiassa. Toisaalta uudistukset pelkän uudistumisen vuoksi eivät nekään ole mistään kotoisin, mutta asia, joka kehittyy omalla painollaan, on mitä ilmeisimmin niin täynnä toteutumistaan odottavaa potentiaalia, ettei sen tukahduttaminen oikein nappaa.

Itsehän siirryn nykyaikaan muutaman viikon kuluttua, kun saan postitse uuden älypuhelimeni. Kun menin testailemaan mallia, en aluksi löytänyt nappulaa, josta koko koneen saa päälle. En antanut asian häiritä, näpyttelin menemään ja muutaman minuutin venkslaamisen jälkeen olin jo aivan sinut uudenlaisen teknologian kanssa. Tottumista se tietenkin vaatii, luultavasti muutamia hermoheikkoja hetkiäkin, mutta ei niiden edessä pidä nöyrtyä. Uuden vastustaminen sillä perusteella, että aina ennenkin on tehty näin, ei enää mene läpi. Nykyajan penskat eivät ole kännykätöntä maailmaa nähneetkään, ja se pitää aikuisten hyväksyä ja ymmärtää. Lapset ja nuoret elävät digitaalisen todellisuuden kanssa sujuvasti lomittain, eivätkä pelkää sitä.

Itse kuulun siihen sukupolveen, joka ei syntynyt kännykkä korvalla, vaan sai elää teininä sen mullistavan ajan, jolloin internetistä tuli joka kodin väline ja kännykästä käden jatke. Lama-ajan lapsena ala-asteella ei paljon ATK:ta opiskeltu, mutta kirjastossa pääsi kerran viikossa tunniksi Kiss FM:n chattiin. Koen itseni onnekkaaksi, sillä olen saanut elää kahdessa erilaisessa maailmassa: ajassa juuri ennen it-vallankumousta ja ajassa sen jälkeen. Yksi mullistava muutos on siis jo elettynä, vaikkei se mikään suoranainen perinteinen sukupolvikokemus (kuten sota tai pula-aika tai 60-luku) olekaan. Onpahan silti jotakin kättä pitempää.

Mikä ihmisiä pelottaa uudessa niin paljon?

8. syyskuuta 2010

Opeksi

Pedagogiset opinnot ovat alkaneet. Joka aamu kahdeksalta ainedidaktiikkaa pienissä ryhmähuoneissa, tutustumista Norssiin, tänään ensimmäiset havainnointitunnit (hissan abikurssi ja ysiluokan yhteiskuntaoppia). Milloinkohan sitä joutuu ensimmäisen kerran luokan eteen nolaamaan itsensä? Suunnittelin juuri, että viimeistään työpaikan joskus saadessani joudun hankkimaan moottoripyörän ja sen ajamiseen oikeuttavan dokumentin, jotta voin iskeä silmille hyppivien teinien sormille päräyttämällä aamuisin koulun pihaan makeella pärrällä. Luulisi, ettei ole vastaansanomista sellaiselle maikalle. Eihän?

Opintoihin liittyen pitäisi aloittaa blogi, mutten ole sitä vielä tehnyt. Nimi on jo mielessä. Meillä Tampereella ollaan niin innovatiivisia, että pedagogisten aikana pidetään sähköistä portfoliota, siis blogia, jonne jatkuvasti päivitetään koulutuksen ja harjoittelun aiheuttamia aatoksia. Niin vissiin. Minä ehdin jo haaveilla hyvästä syystä aloittaa paljonpuhuttu skräppäys, kunnes meille kerrottiin, että hissan auskut tekevät blogit. Piste. Ookoo, unohdetaan sitten ne vesivärimaalaukset.

Pitäisi hankkia ulkoinen kovalevy. Ja älypuhelin. Koska mä haluuuuuuun.

2. syyskuuta 2010

No hätä!

Olen kaivanut tauolla olleet lihakseni jälleen esiin. Juoksemassa olen käynyt nyt jo pari kertaa (turhan) kesätauon jälkeen ja tänään uskaltauduin hiippailemaan yliopiston liikuntatilojen kuntosalille. Siellä oli ihan mukavaa, joskin huomasin hartialihasteni löystyneen entisestään. Minulla on ongelmahartiat, totisesti. Täytyy olla niille hellä mutta tiukka. Kipuilevat paljon ja jännittyvät usein - ihan niin kuin äidillänikin. Treeniä, treeniä, treeniä vaan. Ensi viikolla alkavat jumpat.

Minusta on kuulemma oltu huolissaan kesällä, kun en jaksanut juuri evääni liikauttaa (ainakaan lenkkipolun suuntaan) vaan lähinnä join kaljaa terassilla. Lupaan parantaa tapani, ettei tarvitse enää murehtia. En minä ajatellut mitenkään erityisesti ryyppäämään alkaa, noin niin kuin ikinä, jos tarkkoja ollaan. Aina ei vaan jaksa tsempata, varsinkaan urheilussa. Nyt tilanne näyttää kuitenkin varsin mallikkaalta, ainakin lihasten tärinästä päätellen. Hyvä tästä tulee, ei huolta.

Olen vain ollut surullinen.