28. maaliskuuta 2010

Selviydyin tentistä helpolla: en mennyt sinne lainkaan. Kyse ei ollut ainoastaan pelkuruudesta ja laiskuudesta, vaan myös siitä, että sain kutsun töihin, johon vastasin innolla. En taida olla tarpeeksi fiksu metafysiikalle, mutta ei se haittaa.

Pitäisi kirjoittaa monia tekstejä. Yhden sain juuri valmiiksi, maailmojasyleilevän kehityspsykologian esseen, jota varten luin aivan kipeetä kamaa sisältäneen kerubikirjan ja selailin toista, vähän asiallisempaa, sen verran, että saatoin poimia sieltä muutamia termejä ja sitaatteja osoittaakseni, että kirja on sentään haettu kirjastosta kotiin. Toinen pitäisi vielä vääntää kasaan (kirjasta, jota en ole hakenut kirjastosta kotiin), samoin eräs hyvinkin vapaamuotoisempi teksti, seminaariesitelmä, you name it. Huoh. Olen huomannut, viimeistään nyt, ettei minusta ole toimittajaksi. En saa soitettua kustantamoon ja kysyttyä kirjailijan yhteystietoja. Hankalaahan se onkin. Huoh jälleen.

Asuntoni lainehtii kirpparikamoja ja muutakin tavaraa. Aiemminkin olen pohtinut, vaikuttaako ulkoinen kaaos sisäiseen olotilaan. Luulen, että vaikuttaa. Kotona on rauhaton olo, lähinnä tekee mieli nukkua ja lähteä taas pois. Vaikka sillähän ei asioita saa valmiiksi. Toisaalta - eipä saa näemmä muutenkaan. Jos nyt vappuun saakka puristaisi, kuukausi enää. Yritä edes, nainen, kasaa itsesi!

Huoh.

25. maaliskuuta 2010

Mitä tarkoitetaan olemassaololla?

Huoh. En ole eläissäni lukenut yhtä vaikeaa tenttikirjaa. Aivot tuntuvat sulavan korvista ulos yrittäessäni ymmärtää lausehirviöitä, kuten "Kant joutui olettamaan, ettei aksiomaattisella avaruuden geometrialla ole loogista perustaa, vaan euklidisen geometrian aksioomat noudattavat tiettyjä ajallis-avaruudelliselle havainnolle tyypillisiä ei-loogisia rakenteita..." Öh, oke. Sama vika Rahikaisella, voi Kant parkaa. Melkein samalle tasolle pääsin männäviikolla tankatessani jotain kasvatustieteen tenttitutkimusta, jonka tutkimusmetodi oli kvantitatiivinen. Mä olen niin sinut noiden tilastollisten menetelmien kanssa, ettei tosikaan! Tällä kertaa epätoivo tosin on aitoa, koska tiedän, että tästä kirjasta pitäisi kai jotain ihan tosissaan tajutakin, postmoderni fragmentoitunut yhteiskunta ei tällä kertaa kelpaa. Voi luoja. Ja tämä on sentään perusopintojen kirjatentti. (Ei ihme, ettei meikästä tule filosoofia.)

Muussa mielessä opinnot maistuvat, olen parin päivän sisällä alkanut tavoittaa jotain olennaista tutkimuksen tekemisestä ja lähinnä omien argumenttieni pätevyydestä. Jännä tunne, jonka toivon kestävän siihen saakka, kun saan jättää aikanaan graduni tarkistukseen. Milloin se lieneekään. Lähivuosina. Onhan tässä jo ikääkin (lähinnä opiskeluun käytettyjen vuosien määrässä laskettuna) siihen malliin, että pitäisi pikkuhiljaa punkea pihalle yhteiskunnan varoilla pyöritetyn laitoksen uumenista ja ruveta kunnialliseksi veronmaksajaksi. Toistaiseksihan en sitä valtiovallan silmissä ole, vaikka töissä käynkin. Kaikkeahan ei saisi ottaa kerralla - siis sekä tulonsiirtoja että palkka-ansioita - joten olen vain itsekäs pullamössölapsi, joka ei suostu putken vietäväksi ja nousujohteiseen (ennalta määritettyyn) elämänuraan. Nyyh. Melkein harmittaa. Varmaan yhtä paljon kuin Kantia.

Jos vielä kupillinen kahvia ennen uutta erää metafysiikan kanssa.

24. maaliskuuta 2010

Arjessa

Nyt minä uskon sen: kevät on tullut. Heräsin aamulla, vähän ennen kahdeksaa aivan valoisassa huoneessa. Istuessani aamupalan ja -kahvin kanssa tietokoneelle, oli pakko vetäistä verhot tiukasti kiinni, sillä silmiin oikein sattui, kun aurinko häikäisi niin kovasti. Hämmentävää. Ulkona on tosin tappavan liukasta varmaan vielä viikkokaupalla, eilenkin köpöttelimme Jennin kanssa lenkillä kuin kaksi mummoa konsanaan, mutta parasta tässä on tuo kellertävä möllykkä taivaalla. Paista vaan, niin kauan kuin mahdollista, minä haluan sinut! (Loppuviikoksi on luvattu sadetta, joten se siitä. Pekka Pouta näytti kovin pahoittelevalta eilen sanoessaan tämän. Pekka on symppis.)

Keväinen olo johtuu myös vaaleista lakanoista ja kevättakkien hipelöimisestä. En ole tulevanakaan kesänä niin hyvässä rantakunnossa kuin haluaisin, mutta ei surra sitä nyt. Ennen sitä on kevät, jolle olennaisinta on ihanat kepeät takit ja tennareiden käyttö. Tykkään!

Olen menettänyt täysin kontrollini suhteessa espanjan kurssiin ja tentti on jo kahden viikon päästä. O-ou. Voisin liimailla post it -lappuja espanjankielisillä sanoilla höystettynä pitkin kämppää ja opetella sillä tavoin edes huonekalut (jotka kai sitä paitsi kuuluvat varsinaisesti alkeiskurssin ykkösosan sisältöön, jonka olen siis käynyt syksyllä 2007). Olen onnettoman... saamaton. Semmakaan ei etene, eikä mikään muukaan. Hävettää. Kaukana ovat ne ajat, kun olin vielä ahkera. Enää en ole. Toisaalta, mitä väliä sillä edes on. Ehkä elämässäni on muuta sisältöä nykyisin? (Hahahahahahahahaha... ha.)

Otin käyttöön perintöastiani, nykyisin sikamaisen kalliit Arabian Kimmelit. Saattaapa vituttaa, kun ensimmäinen lautanen hajoaa, mutta se on sen ajan murhe. Minusta astioiden pitäisi olla käytössä, nehän ovat käyttöesineitä. Mummi ei käyttänyt niitä juuri koskaan, korkeintaan jossain tasavuotissyntymäpäivillä ja joskus ehkä jouluna, ja silloinkin valikoiden. No, ovatpahan ainakin hyvässä kunnossa. Sitäpaitsi tuntuu perverssillä tavalla mielettömän hauskalta syödä nuudeleita ja Lidlin pastaa helvetin kalliilta kultareunaiselta designlautaselta.

23. maaliskuuta 2010

Dreihundert.

Terve vaan te anonyymit tyypit.

Tämä on kolmassadas kirjoitukseni tähän blogiin. Jännittävää! Neljän vuoden ahkeroinnilla ei lainkaan huonommin. Ja ilmeisesti joku näitä tekstejä käy lukemassakin, kun tuo kävijälaskuri tuossa raksuttaa. Ihan vaan pikkuvinkkinä, että saa niitä kommenttejakin jättää. Tosin ymmärrän, ettei harrastamani arkipäivän kuonan kaato välttämättä ole mikään inspiroivin mahdollinen blogiformaatti. Mutta sen kanssa on vain elettävä, koska en harrasta sen enempää muotia tai lifestyleakaan.

No eilen harrastin lifestylea sen verran, että siirsin hieman huonekaluja paikasta toiseen sen verran, mitä se nyt yksinäiselle naisihmiselle on mahdollista. Tulipa samalla tyhjennettyä cd-hylly, jossa oli, krhm, aika paljon pölyä (tarkalleen ottaen 5,5 kuukauden pölyt, kertaakaan en sitä ollut pyyhkinyt sen jälkeen, kun muuttopäivänä iskin levyt paikoilleen). Joka tapauksessa muutoksen syynä oli tarve saada paikka uudelle perheenjäsenelleni, Philipsin tv:lle. Päätin, että samainen pölyinen 5,5 kuukauden televisioton elämä saa nyt päättyä, ja kun tädiltäni ja kummisedältäni sopivasti vapautui ihan suhteellisen uusi tv, adoptoin sen itselleni. Digiboksin hain Marilta pitkäaikaislainasta ja eilen virittelin koko komeuden kasaan. Ensimmäisenä ruudusta pompsahti täysin pyytämättä ja yllättäen TV7 ja Israelin toivon tähden: Yossi Ovadia. Messiaaninen pastori Galileasta. (Kyllä, oli pakko etsiä tämäkin tieto intternetin ihmemaailmasta ja nyt kun sen tänne kirjoitin, blogini löytyy tietenkin jatkossa Googlesta jollain aiheeseen liittyvillä hakusanoilla, heti sieltä "perse kiinnostaa" osion vierestä.) (Joku überpervo saattaisi googlettaa noita yhdessä, kokeilkaapa vaan.) Vaihdoin kanavaa, kun siihen kikatukseltani kykenin ja vietin oikein mukavan illan tv:n ääressä ja ilmeisesti koukutuin saman tien True Bloodiin. Cool. Tämä tietää hyvää vallan kiireiselle elämälleni, mutta onneksi olen juuri päättänyt, ettei kiirettä tarvitse olla, jos niin ei tahdo (kts. edellinen postaus). Tosin lauantainen metafysiikan tentti kutkuttelee mukavasti takaraivossa, ja on tässä kaikenlaista muutakin puuhailtavaa... mmmm...

Mitäs sieltä tv:stä tänään tuleekaan?

21. maaliskuuta 2010

Näitä aikoja

Alkaa kyllästyttää pelkkä kiireestä ja stressistä jauhaminen. Ei ihminen ole niin tärkeä kuin kuvittelee olevansa. Maailma ei minua tarvitse, ei edes työpaikkani niin paljon, ettenkö olisi korvattavissa. Vielä vähemmän minua kaipaa yliopisto putkineen. Pitäisi osata rentoutua, unohtaa se iänikuinen pingotus, antaa palaa vaan. Eilen istuin töiden jälkeen iltamyöhään parantamassa maailmaa äitini ja hänen ystäviensä kanssa viinin ja erinomaisen ruoan avustuksella - ei paha. Tänään kahlasin rännässä töihin ja ostin itselleni ihanat hopeiset korvakorut ja maksoin ensi kesän oopperalipun - ei huonoa sekään. Töistä tultuani olen järjestänyt uudet (vanhat) perintöastiani suoriin riveihin, kasaillut kirpparitavaroita ja tehnyt niistä hintoineen ältsinhienon Excel-taulukon. Pikkasen olen kaivannut miestä, ehkä vähän enemmänkin, olemaan täällä joka ikinen päivä, saman katon alla, mutta ei kerrota siitä kellekään. Eihän se sovi itsellisen nuoren naisen pirtaan. Kissa on oma pirteä itsensä ja pitänyt pissat laatikossa. Sylittelen sitä aina kun kerkiän ne viisi sekuntia, jotka se antaa itseään sylissä pitää. Ja taas Monica kosi Chandleria - ehkä vasta 68. Frendit-kierros meneillään...

Olen päättänyt, ettei elämä ole niin vakavaa. Kriisejä tulee yllättäen ja pyytämättä, ei niitä tarvitse väkisin itselleen haalia. Kaikki selviää, helpottaa, muuttuu. Täytyy vaan antaa mennä.

Helpotusta odotellessa vietän iltani selaillen Mondon matkaopasta erääseenkin miljoonakaupunkiin, silitän kissaa vielä viisi minuuttia kauemmin, järjestän kirjat riviin. Vaikka uni on katkonaista, en enää näe painajaisia.

Ole näin vain.

16. maaliskuuta 2010

Kuolemantuomio


Lemmikki ei kai saisi tuottaa enempää stressiä kuin se tuo iloa. Kotona asuva eläin ei kai saisi järjestelmällisesti tuhota asunnon pintamateriaaleja tahi huonekaluja. Kissa ei kai saisi olla talouden kuningatar (sen kai voi vain antaa uskoa niin).

Minulla on kotona vajaat viisi vuotta vanha harmaa kissaneiti Riesa. Riesa on koko ikänsä ollut, tuota, haastava tapaus. Se on tavallaan sisäsiisti, mutta heti kun on syytä protestiin, pissalammikko ilmestyy arvaamattomiin paikkoihin. Suosikkeja ovat olleet sohva, nojatuoli, sänky ja asuntojen (tämä nykyinen on neljäs yhteinen kotimme) nurkat. Voi olla, että paikkoja on jäänyt löytämättäkin. Yleensä näitä protesteja tehdään silloin, kun en ole kotona. Ilmeisesti minun pitäisi olla majesteettini palveluksessa vuorokauden ympäri. Tähän väliin on kerrottava, että Riesa ei todellakaan ole erityisen ihmisystävällinen kissa, tarkemmin sanoen minä taidan olla ainoa kaksijalkainen (tai ylipäänsä hengittävä) olento, jonka seura sille kelpaa. Erityisesti miessukupuolta se kaihtaa, johtuneeko V:n kanssa tehdystä tuttavuudesta vai mistä, en tiedä. Viime kesän kämppis tuli sen kanssa kyllä loppujen lopuksi ihan hyvin toimeen sukupuolestaan huolimatta, ja on toisinaan yhteiselomme päättymisen jälkeenkin kysellyt kissan vointia. Mari pitää Riesasta, jostain ihmeellisestä syystä, lukemattomista paikoista löytyneistä lammikoista huolimatta. Suurisydäminen nainen, en voi muuta sanoa.

Sunnuntaina kamelin selkä natisi kyllä uhkaavasti, kun Riesa lorautti valtavan lammikon keskelle sänkyäni, vaikka olin kotona. Tuosta noin vain, lori lori. Melkein tunsin, kuinka hermosäikeeni napsuivat poikki yksi kerrallaan, ja kissakin taisi sen huomata - viimeistään raikuvasta karjunnastani. Päätin, että nyt riittää, ei tästä tule enää mitään, en kestä, enkä halua kestää kissanpissan hajuista asuntoa enää yhtään hetkeä. Maanantaina soitin eläinlääkäriin ja tänään kävimme siellä. Matkalla (kävelymatka, noin 15 minuuttia) kissani ehti sekä ulostaa että oksentaa kantokoppaan. Liikkuminen paikasta toiseen ei todellakaan ole sen lempipuuhaa, tarkemmin sanoen se ei taida mitään muuta vihata niin paljon (ja tällä kertaa emme menneet edes autolla, mikä on Suurin Saatana). Lääkärin vastaanotolla purskahdin hallitsemattomaan itkuun, jonka seasta yritin selittää tilannetta ja pyysin anteeksi, muttakunolennytharkinnutsenlopettamistajabyääääääääääää. Ei tainnut olla ensimmäinen kerta, kun potilaan omistaja on käynnistä järkyttyneempi kuin itse hoitotoimenpiteiden kohde, koska lääkäri ei ollut moksiskaan, totesi vain, että nämä on rankkoja juttuja ja vaikeita valintoja. Tilannetta selvitettiin, Riesa sai rauhoittavan piikin ja tarvittavia tutkimuksia tehtiin yli puoli tuntia. Istuin apaattisena eläinlääkäriaseman odotustilassa ja katselin vuoroaan odottavia koiria emäntineen ja isäntineen. Nieleskelin itkua. En halua luopua. Testeissä ei ollut mitään poikkeavaa, joistakin viljelyistä pitää soittaa tulokset huomenna. Kissa sai varmuudeksi tulehduskipulääkepiikin ja minä laskun, jonka loppusumman veroisesti en ole hoidattanut itseänikään vaikka syytä olisi ollut.

Olin jo kahden nukutun yön jälkeen varma siitä, että jos mitään selkeää lääketieteellistä syytä ei löydy, Riesa saa piikin pyllyynsä ja menolipun kissojen taivaaseen. Enää en ole yhtään niin varma. Katsoessani rauhoittavasta lääkkeestä hoipertelevaa kissaani, joka ensi töikseen kantokopasta ulos mönkiessään tulee puskemaan jalkaani ja hoipertelevin askelin hyppää sänkyyn vatsani päälle kehräämään, vaikka hädin tuskin pysyy pystyssä, sydämeni meinasi todella pakahtua ja itkin varmaan enemmän kuin mummin hautajaisissa. Miten minä voisin luopua tuosta tyypistä, joka on asunut kanssani neljä ja puoli vuotta, kehrännyt ja puskenut ne sadat kerrat lohduttaakseen surullista emäntäänsä, synnyttänyt tahatonta komiikkaa kaikella kömpelyydellään, odottanut minua aina kotiin, missä ikinä olenkaan ollut?

Eläinlääkäri kertoi, että kissoillekin on olemassa masennuslääkettä, joka saattaa auttaa, jos kyse on protestoinnista. Huomenna, kun tiedustelen tämänpäiväisten testien tuloksia, ostoslistalle menee myös se.

Minusta ei ole pyöveliksi.

14. maaliskuuta 2010

Ynnynnyyynnyyy

Voisikohan haaveilusta saada palkkaa? Alan olla siinä aika hyvä. Tai no, mitä sitä kieltämään, kyllä minä sen olen aina hallinnut.

Voi kun pääsisi jonnekin. Kun voisi irrottautua ja vilkuttaa hyvästiksi, karata pois ja unohtaa sen, että on hankkiutunut tekemisiin epämiellyttävien ja raastavien asioiden kanssa. Kun voisi vaan päättää, että lähtee, ilman että tietäisi, koska tulee takaisin. Miksei se ole nyt mahdollista? Miksi olen kiinni asioissa, joiden kanssa en haluaisi olla missään tekemisissä? Ja miksi, miksi pitää aina olla niin pirun vastuuntuntoinen?

Äitini sanoi eilen, että kyllä se hetki vielä tulee, kun saan ja voin mennä. Eikö äidit tiedä kaiken?

Voi kun pystyisin asioihin. Kun olisi mielenlujuutta, kärsivällisyyttä ja toki vähän lisää terveyttäkin. Kun tuntisi etenevänsä, kehittyvänsä, muuttuvansa. Eikä aina vain samaa lellumista olemattomassa kyvykkyydessä, harhaluuloja ja itseinhoa. Peilit eivät ole ystäviäni, eikä sykemittarikaan kannusta mihinkään - vaatii vain koko ajan alentamaan activity class -lukemia, siis heti, jos yhden viikon aikana treenaa kerran vähemmän. Armoa ei saa siis antaa, yhtään.

Voi kun löytäisin sen hyvän olon, niin hyvän, että se auttaisi repaleisessa arjessa. Kun olisin sinut itseni kanssa, jaksaisin ja kykenisin enempään. Ettei tarvitsisi pettyä itseensä. Se lamauttaa.

Voi kun en enää tyydyttyisi materiasta, vaan jostain ihan muusta.

Onko siihen jossain kouluja tai kursseja?

11. maaliskuuta 2010

Ei tämäkään

Koska minun piti olla tänään äärimmäisen tehokas noin niin kuin opiskelumielessä, lähdin "pikakäynnille" Bonarille. No, kävin pankissakin, eli joku muukin syy kotoa poistumiselle oli. Ilmeisesti kirpparitaukoni on tehnyt hyvää, koska löytösarja jatkui.


Tämä ensimmäinen on tosin jo aiemmalta reissulta Radiokirppikselle, mutta tulkoon tähän samaan settiin. Supersöpö hame, 5 euroa. Mukana myös kevään kovin trendiasuste, kissa.


Selvästikin olen jälleen löytämässä myös ulkoisen hippini, koska tällainen söpö tunikatsydeemi tarttui mukaan 3 eurolla. Taattua Intian Basaari -laatua, vaikka laput olikin leikattu pois. Kissa ei suostunut vieläkään liikkumaan minnekään.


Lassia ja Leeviä (sydän!) kaksin kappalein, 2,50 euroa kipale sekä Fit jostain viime vuodelta 1 euro.


Ok, tiedän, että V saa hepulin siellä maapallon toisella puolella, mutta ihan vahingossa oli kyllä pakko nappasta mukaan tuo ihastuttava pikku veska ja vaihteeksi uusi kaulakoru, molemmat 2 euroa zipale.

Sain myös tehtyä opiskelujuttuja, joten en viitsi liikoja hekumoida syntisyydessäni.

9. maaliskuuta 2010

Ei sittenkään paska päivä

Hoho. Olin matkalla Kahvila Runoon tapaamaan ystävääni, mutta koska olin jälleen kerran etuajassa, eksyinkin pikakäynnille Runon viereen aivan pyytämättä ja yllättäen ilmaantuneelle kirpparille. En pysy perässä tämän kaupungin tapahtumissa! Pitäisiköhän laajentaa reviiriä koti-yliopisto-linja-autoasema-rautatieasema-S-market-Elixia-akselia pidemmälle? No, vaikka aikaa oli sellaiset vajaat 10 minuuttia, ehdin silti tehdä löytöjä.


Ihastuttava Indiskan kukkapaita, 1,50 euroa.


Riihimäen lasin S-kokoinen kirkas purnukka, 4,50 euroa, siis melkein kipurajoilla, mutta...


...annoin periksi, koska nyt synttärilahjaksi Jenniltä saamani M-koon purkki sai kaverin! (Kannattaa muuten huomata, mikä mielenlujuus meikäläisen on vallannut, tuon lahjapurkin sisältö on siis ollut koskemattomana viime torstaista lähtien!)

Melkein jo luulin päivän olevan aivan susi, mutta L-neidin seura, raparperitee ja juustokakku tekivät yllämainittujen uusien perheenjäsenten ohella tästäkin tiistaista läpikahlaamisen arvoisen.

8. maaliskuuta 2010

Hanki:

- telkkari (ei hullukaan jaksa näitä yksinäisiä iltoja ilman, ellei sitten naukkaile punkkua päivittäin)
- MacBook (ei hullukaan jaksa tätä tietokoneena itseään pitävää paskatoosaa, joka sammuu milloin sattuu, huutaa leipää kun samanaikaisesti pitää päällä Wordia ja Mozillaa, ja jossa on käyttöjärjestelmänä iso V)
- kärsivällisyyttä (ne kiinteistövälittäjät tekevät vaan työtään, pankeilla on muitakin asiakkaita kuin meitsi the queen, Riesa on ihan kiva kissa kuseskelustaan huolimatta)
- järkeä päähän (tällaista tahtia ei ihminen voi kauaa jaksaa elää, kun mitään projekteja ei saa loppuun saakka uusien jo puskiessa päälle)

Älä:

- itke joka ilta (siitä menee vähitellen se vähäinenkin viehätys)
- jätä menemättä lenkille (vaikka energiataso on työpäivän jälkeen miinusmerkkinen, olo saattaa jopa parantua lenkkeillessä, olethan huomannut sen aiemminkin)

Mene:

- varaamaan se kirppispöytä
- luovuttamaan verta (paska fiilis ei ainakaan johdu anemiasta, hemoglobiini on 146)

7. maaliskuuta 2010

Vanhentumista

Täytin perjantaina 25. Uusi ikä tuntuu mukavan pyöreältä, vähän niin kuin minä itsekin. Neljännesvuosisata, se on aika paljon se. Äiti muisteli tapansa mukaan tuskaista synnytystä, minä vain hymähtelin ja klikkailin auki naamakirjaan tulleita onnentoivotuksia. Luulisin, että alan pikkuhiljaa olla aikuinen. Nyt kai saisin adoptoidakin! Viimeisten neljän päivän aikainen juhlinta sen sijaan ei ole ollut erityisen aikuista, torstaina juhlittiin Tampereen ystävien kanssa syöden, juoden ja tanssien, eilen oli kekkerit kotikotikaupungissa kolmen maaliskuun alun sankarin yhteisvoimin. Hauskaa oli, mutta minä väsähdin aivan täysin jo puolenyön aikaan. Onneksi tiedän jo saavani tehdä mitä haluan, joten lähdimme V:n kanssa hänen vanhemmilleen nukkumaan. Aamulla olikin ihastuttavaa noukkia jäätyneitä tupakantumppeja bilepaikan pihamaalta ja peitellä edes näön vuoksi kusivanoja pihan kinoksissa.

Mieleni muuttui taas apeaksi. Olen niin maan kyllästynyt mummin papereiden setvintään ja kaikkeen mahdolliseen paskaan. Ensi lauantaina menemme Lahteen tyhjentämään mummin asunnon toivottavasti kokonaan, ja sunnuntaina on jo ensimmäinen asuntonäyttö. Tätäkin saatan muutamaan otteeseen vielä itkeskellä. Ei mummoloita kuulu myydä.

Tenttejä ja seminaaristressiä puskee ovista ja ikkunoista. Alkava viikko on perioditauko, mutta minulla on töitä ja muuta ohjelmaa. Jotain on kuitenkin saatava aikaan. Olen päättänyt hakea HuKin paperit pois kuleksimasta, kunhan saan kasvatustieteen perusopinnot valmiiksi. Luultavasti siis noin kuukauden kuluttua. Melko mukavaa, etten sanoisi. Joskin vielä muutama stressihetki on odotettavissa ennen sitä.

V lähtee aamulla kolmen kuukauden reissuun. Minulla on jo nyt ikävä. Älä mee!