16. tammikuuta 2010

Ruokotonta eloa, sano

Blögini kävijämäärä sen kun tikittää, eikä kukaan teistä jätä mitään jälkeä itsestään. Keitä ihmeitä te ootte? Emmää pure! Kommentit ois kivoja!

Oltiin sitten taas hurvittelemassa. Eilen oli firman pikkujoulut, joissa oli petollisen makuista boolia, joululahjanjakoa (sain Studio Julmahuvia DVD:llä, mahtavaa! Oma lahjanihan oli heijastin. Ha. (No oli se sentään designia.)) ynnä muuta. Esittelin myös taitojani rasistisien vitsien kertojana. Toiset esittivät tanssi- ja lauluesityksiä. (Mä en sellaiseen lähde ollenkaan. Sivistys, ha!) Yritin pysyä suhteellisen selvinpäin, sillä minulla oli tänään töitä. No, niinpä niin, onhan se ennenkin onnistunut tuossa seurassa hyvillä seurauksilla eli ei. Pomokin oli kännissä, ei se siitä silti sen kummemmaksi muuttunut. Olipahan muuten ekat työpaikan pikkujoulut, missä olen ikinä ollut, eli olenko mä nyt aikuinen?

Työkavereiden kanssa oli hauskaa, jammailtiin keski-ikäisessä karaokebaarissa pilkkuun saakka ja laulettiin Kuka keksi rakkauden? ihan päin helvettiä (vaikka oltiin siis harjoiteltu! Uskomatonta.) Tuoppikätiset tuulitakkimiehet kyllä diggasi, mikä saattoi johtua duomme toisesta osapuolesta, joka on pienikokoinen ja nätti. Vaikka sanottava on, että koska olen itse oppinut viime aikoina käyttämään sellaisia ihmeellisiä kosmetiikkatuotteita kuin luomiväri, olin onnistunut loihtimaan omillekin superväsyneille kasvoilleni jonkinmoisen maskin, joka saattoi ehkä peittää todellisen minäni (eli vähitellen rypistyvät silmänympärykset, mustat silmänaluset ja yleisen ankeuden). Ainakin toivon niin. Yksi työkaveri sanoi, että tuoksun hyvältä (tanssimme hitaita), ja toivon ettei se ollut vittuilua. Ei se kyllä varmaan ollut, sillä hän olisi halunnut nukkua kainalossani myöhemmin aamuyöllä. Sammui kyllä naamalleen jatkopaikkamme keittiön sohvalle, ennen kuin mitään niin ruokotonta ehti tapahtua. Hyvä niin, uskoisin. Jatkot olivat ihanassa hippikommuunissa, emmekä olisi millään malttaneet mennä nukkumaan. Viideltä kuitenkin lopulta taivuimme, herätys olikin vasta neljän tunnin kuluttua. Matka yöpaikasta työpaikalle ei ollut etäisyydeltään erityisen pitkä, mutta eksyimme kolleegani kanssa siitä huolimatta, ja jouduimme kysymään vastaantulleelta natiivilta suunnistusohjeita. Emme paljastaneet etsivämme työpaikkaamme. Eilen (kaukaa viisaasti) selvinpäin pysytellyt vahtimestari vuoroin naureskeli ja vuoroin sääli punasilmäisiä nuoria, jotka yrittivät pitää omalta osaltaan firmaa pystyssä hyvin pitkien viiden ja puolen tunnin ajan. Mutta siitä selvittiin! Toivottavasti seuraavat bileet ovat pian. (Eikä minulla aina olisi töitä seuraavana päivänä!)

Huomenna menen taas sorvin ääreen. Mutta ensi viikonloppuna en mene. Enkä ehkä muinakaan viikonloppuina ennen helmikuun loppua, olen vähän pyytänyt vapaata, josko pääsisimme V:n kanssa käymään mummin luona Lapissa. Ja olishan tuossa tuo 30-sivuinen seminaariesitelmä ja 15 puuttuvaa opintopistettä kasvatustieteen perusopintoja suorittamatta. Ynnä muuta pikkukivaa.

Vaikka olen krapulassa, elämä tuntuu ihan kivalta. Enpä olisi uskonut moista lausetta juuri koskaan kirjoittavani. Syitä on useita: vähimmäisin niistä ei ole eilisiltainen seura. Luulen, että joku universaali karma iskee joskus vielä noin tuhannella voltilla takaisin ja iskee läheisyyteeni mädännyttä kusipäisyyttä ja selkäänpuukotusta isommallakin kädellä. Ihmisellä ei voi olla pitemmän päälle näin hyvä tuuri työympäristön onnistumisen suhteen, ei vaan voi, ei voi. Työnteon kuuluu olla ankeaa, ikävää ja raskasta. Ei siitä ainakaan nauttia saa, hyvä luoja sentään!

Kello on jo aika paljon ottaen huomioon, että huomenna(kin) on se työpäivä. Odottelen liskoja saapuvaksi hetkenä minä hyvänsä. Uni tuskin ainakaan tulee, nukuin jo aiemmin. Luultavasti se oli virhe, joskin auttoi darraan. Sitruunalimsa auttoi myös.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!