23. syyskuuta 2009

I still haven't found what I'm looking for

Olen rampannut Lahdessa, töissä ja luennoilla. Kävin myös kahden tunnin lenkillä Jeepaun kanssa, se oli ihastuttavan ihanaa! Menemme uudestaankin. Tosin huomenna vaihteeksi jumppaan. Toivoisin liikuntakärpäsen purevan niin kovaa, etten ikinä epäröisi lähteä ulos liikkeelle. Ehkä se vielä nipsaisee, toivottavasti perseestä.

Päivät ovat rankkoja ja täynnä matkustamista suuntaan ja toiseen, yleensä raiteita pitkin. Rahatkin menivät loppumaan, mutta onneksi on säästötili, siis pahan päivän varalle. Nyt on se paha päivä. Ensi kuussa maksan käytännössä kolmesta asunnosta - vertaistukea, kokemuksia, anyone? Tiedän, tyhmyydestä sakotetaan. Joskus toivoisin sakkojen olevan fyysisiä, sillä raha on niin kovin katoavaista. Tämä saattaa tulla yllätyksenä, mutta valtion leipä on kapea ja lyhyt. Eikä asiaa paranna sekään, että töissä käyminen on oikeasti raskasta matkoineen kaikkineen. Olen ollut viisi viikonloppua putkeen töissä, tulevana en ole. Vaikka maailmanloppu tulis, niin töihin en mee! Sen sijaan V tulee kylään, luemme tentteihin ja käymme elokuvissa. Ei niin paha?

Lihaskuntoni on päässyt rapistumaan, sillä bodypump on viime viikkoina jäänyt väliin. Tunnin päästä ajattelin mennä kokeilemaan, vieläkö rauta nousee. Uudesta asunnostani on entistäkin lyhyempi matka salille, joskin olen harkinnut salijäsenyyden jättämistä ja yliopiston liikuntamaksun maksamista sen sijaan. Vaikka se muutos on kyllä muutos huonompaan ja halvempaan. Pitää vielä miettiä. Saa kai ihmisellä jotakin ylellisyyttä olla elämässään, saahan?

Seminaari jyskyttää hiljaa takaraivossani. Aihe alkaa hahmottua, kirjallisuus ja lähteet ovat vielä haussa. Viikon kuluttua käyn Helsingissä kuluttamassa kirjaston penkkiä ja lukaisemassa yhden gradun, joka aiheesta on tehty. Mikseivät ne lainaa niitä ulos, kysyn vaan? Miksi asun täällä keskellä perseintä Pirkanmaata, jossa ei ole mitään sellaista, mitä tarvitsen? Miksi, miksi, miksi? Säännöllinen työnteko yhdistettynä rankkaan opiskeluun ei ole hyvä yhdistelmä. En ole tajunnut tätä aiemmin, koska olen tehnyt töitä vain hyvin epäsäännöllisesti. Nyt kun työvuorolista puskee kuukausittain sähköpostiin, olen oppinut arvostamaan niitä, jotka tekevät tätä koko opiskeluajan. Minä olen tainnut tähän saakka olla hemmoteltu ja laiska. Toivoisin olevani vieläkin. Miten helppoa kaikki olisikaan!

17. syyskuuta 2009

Hetkiset

Asemalla jaettiin eilen erään suomalaisen elintarvikeyrityksen uusia keksejä kätevissä näytepakkauksissa: ohikulkijoille iskettiin käteen kolme yksittäispakattua kahden keksin paria. Samanlaisissa ne kuulemma myydään kaupossa: pahvilaatikko, jonka sisällä on erikseen pakattuja keksejä. Jotta rapeus säilyisi. Voi hyvänen aika.

Kaikki ovat vielä hengissä, joskin mummin tilanne on edelleen vakaan huono. Mitään radikaalia ei ole tapahtunut. Menen huomenna jälleen katsomaan, josko mummi tällä kertaa eläisi tässä päivässä. Viimeksi en voinut estää itkua tulemasta, kun ennen niin topakka nainen on yhtäkkiä vaipossa ja lääkepöllystä sekaisin sairaalasängyn nostettavien reunojen takana ja luulee voivansa lähteä hakemaan kaivolta vettä. Onneksi mummi ei huomannut eikä tajunnut, miksi itkin. Äiti kyllä, ja soitti huolissaan vielä kotimatkalla. Oletko kunnossa?

Jotenkin silti on niin raastavaa tuntea, kuinka rakkaus säilyy. Mummi kyseli poislähtiessämme huolissaan, nukkuuko hän nyt sitten minun vai veljeni kanssa ja pärjäämmekö varmasti. Olimme siis lapsia jälleen, mummolassa tai mökillä. Mummin silmäteriä, eihän hänellä ketään muitakaan ole.

Olisi pitänyt tehdä ja olla läsnä niin paljon enemmän silloin, kun se vielä oli oikeasti mahdollista.

13. syyskuuta 2009

Elämän kehä

Mummini on huonossa kunnossa sairaalassa, enkä pysty ajattelemaan juurikaan muuta. Toki tiedän hänen eläneen hyvän elämän ja oikeastaan ehkä jo olevan hieman väsynyt vanhuuteen, mutta en olisi vielä ihan valmis luopumaan. Vaikka eihän sitä minulta kysytä. Käytän hupenevat varani mielihyvin hänen luonaan vierailemiseen, ei sitä voi liiaksi tehdä. Huomenna lähden jälleen töiden jälkeen. Mikä näistä kerroista on viimeinen?

Samalla kun mietin hiipuvaa elämää, saan iloisiakin uutisia: serkkuni sai viime torstaina toisen lapsensa. "The Ciiiiiiiiircle of Life", kuten työtoverini asian ytimekkäästi ilmaisi. Sitähän se juurikin on. Iloa ja surua, toivottavasti sopivassa suhteessa. Osaisipa itse nauttia kulkemastaan tiestä, töyssyistäkin. Oppiiko sen joskus, viimeistään vanhempana?

Illat ovat pimeitä ja kylmiä. Ympärilläni on ihania ihmisiä, enkä enää pelkää niin paljon yksinäisyyttä kuin aiemmin. On tuo parempi puoliskokin edelleen olemassa elämässäni, onnekseni. Joskus aika läheltäkin voi löytää uuden perspektiivin, ehkä niin on hyvä. Ei rakkaudella surulliselle naiselleen ruokaa laittavaa miestä voi ihan täysin pahana pitää, ei itse asiassa lainkaan. Olen kiitollinen pienistä eleistä, vaikken voikaan estää haikeutta ja halua johonkin muuhun. Läheisempään, enempään. Ehkä tämä on yksi niistä töyssyistä?

Opinnoista en saa otetta, vaikka menneellä viikolla alkanut seminaari kyllä innostaa. Pelkään olevani liian heikkoa tekoa, jos jotain nyt sattuu. Pystynkö silti puristamaan itsestäni irti professorin mukaan tärkeimmäin opiskeluvuoden? Kansantaloustiede ei ainakaan innosta, vaikka hyödyllisyydessään ällöttääkin. Kasvatustiede on jäänyt väliin mummireissujen vuoksi, ei voisi vähempää harmittaa. Kenties tiistaina uudella yrityksellä.

Muutan ensi kuussa, sain yksiön vajaan vuoden jonottamisen jälkeen. Muuttaminen on raskasta, mutta tiedän sen tulevan tarpeeseen. Pispalasta ei kuulu mitään uutta, mutta en jaksa siitäkään enää välittää. Jotain ne siellä kilpailuttavat. Mielessäni ei ole nyt tilaa muulle kuin mummille.

3. syyskuuta 2009

If you see my friend

Kesä on ohi.

Kylmä hiipii huoneeseen, öisin paleltaa. Kaulaan sujahtaa huivi, takkia ei tulisi mieleenkään jättää enää eteiseen roikkumaan. Katselen kenkäkauppojen ikkunoita ja haaveilen mokkasiineista. Työmatkalla katselen hiljaista Vanajavettä ja toivon voivani siirtyä ajassa taaksepäin toukokuuhun. Kaipaan kiireisiä luokkaretkipäiviä, häsläystä, sitä kun vasta opeteltiin, mokattiin ja kokeiltiin uudestaan. Enää en hämmenny oudoista kysymyksistä, otan asiakaspalautteen vastaan silmää räpäyttämättä, keksin vastauksia, jos en tiedä. Minulla on syyskuussa enemmän työpäiviä kuin kesällä. Huomiseksikin olisi ollut, kieltäydyin, sillä olen viimeksi ollut vapaalla viime viikon torstaina. Lauantaina sitten taas takaisin.

En liene riittävästi kehunut työkavereitani - he ovat ihania. Toivon tapaavani heidät kaikki vielä uudestaan, viimeistään firman pikkujouluissa. Osa asuu kaukana, eikä tule töihin viikonloppuisinkaan. Osa lähtee ulkomaille, osa tekee muita töitä. Mahtavia ihmisiä, missä he ovat aiemmin piileskelleet? Ihminen saa olla onnellinen muutamastakin hyvästä tyypistä ympärillään, joten minä taidan olla lottovoittaja. Työnteko ei ole koskaan aiemmin ollut yhtä mukavaa - ainoanakaan päivänä ei ole ollut epämiellyttävää herätä ja lähteä töihin. Toki työmatka on pitkä ja kotiin päästyäni väsyttää, mutta väitän sen olevan kaiken tämän arvoista. Työnteosta saa nauttia, ei sen tarvitse olla otsa hiessä raadettua leipää. Onneksi.

Ajatus syksystä tekee melankoliseksi, mutta oikeastaan nautin siitä. Tiedän kokeneeni kesällä paljon, ja oppineeni ajattelemaan uudella tavalla. Olen nähnyt uusia sävyjä siellä, missä ennen luulin olevan vain tasaisen harmaata. Ei puhettakaan! Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, opin paljon itsestäni jouduttuani useisiin uusiin ja hämmentäviin tilanteisiin. Meikässä on munaa vaikka muille jakaa, en ole yhtään niin tylsä, tavanomainen saati sovinnainen, kuten jotkut luulevat. Pitäkää luulonne.

Ihan kuin olisin uusi ihminen. Ehkä olenkin? Luultavasti elän nyt toisin kuin ennen.