Muistin minuutti siten, että tänään on 14 vuotta isäni kuolemasta. Päivää ei jäljellä olevassa perheessämme muistella mitenkään erikoisesti, äiti saattaa käydä haudalla, itse en sinne halua mennä muutenkaan. Joskus jouluisin käyn, kun äiti pyytää. Minä en pidä kalmistoista. Muistan kyllä, millaista oli seistä siellä maaliskuisessa räntäsateessa vuonna 1995 ja pitää Sofiaa kädestä. Kappelissa olin ihmetellyt itkevää äitiä, valkoiselle arkulle kaadettua hiekkaa ja papin puhetta. Olin vasta täyttänyt 10 vuotta. Itkin hieman itsekin.
Vanhemman kuolema lapsen ollessa vielä lapsi voi varmaan aiheuttaa pahojakin traumoja. Itse koen selvinneeni siitä ihan hyvin, vaikka tietysti vieläkin ajoittain on todella paha olla, kun tajuaa, mistä kaikesta on jäänyt paitsi. Monilla muilla on isä, joka kannustaa opiskeluissa, tarkastaa, millaisten hamppareitten kanssa tytär pyörii, auttaa muutossa ja huonekalujen kasaamisessa, ojentaa ja opastaa tarpeen mukaan. Toiset taas eivät ole koskaan isäänsä nähneetkään. Joidenkin isät ovat kusipäitä.
Minulla on hyvät muistot isästäni. Iskän kanssa katsottiin Nikke Knatterttonia muistaakseni lauantai-iltaisin, iskällä oli aina hieno auto ja jopa autopuhelin 1990-luvun alussa. Iskä opetti käyttämään tietokonetta (Macia tietenkin, isälläni oli tietokonealan yritys, ennen kuin lama sen vei vuoden 1994 lopussa), kuskasi partioon eikä suuttunut, vaikka barbileikit sotkivat huoneeni tuntikausiksi. Kerran iskä pakotti syömään silliä, joka oli niin pahaa, että melkein oksensin. Istuin keittiössä pöydän ääressä varmaan tunnin, ennen kuin annoin periksi. Koskaan en sen jälkeen ole silliä suuhuni pannut.
Äidillä on toisenlaiset muistot: isäni oli ilmeisen hankala ihminen, itsepäinen ja dominoivakin. Väitteli halutessaan mustankin valkoiseksi, äiti on joskus kertonut. Pikkuveljeni on kuulemma samanluontoinen. Mutta hyvä mies se oli, olen saanut kuulla. Aina värkkäämässä ja väkertämässä, kiinnostunut kaikesta uudesta ja ihmeellisestä, aktiivinen ja huumorintajuinen.
Sääliä en ole halunnut koskaan kerjätä, ja siksi minua ajoittain ärsyttävät tilanteet, joissa haluan puhua jotain isästäni, ja keskustelun toinen osapuoli vaivaantuu, pahoittelee ja haluaa vaihtaa puheenaihetta. Yleensä olen ymmärtänyt olla uudellenkaan ottamatta aihetta esiin tällaisten ihmisten kanssa. Ei sitten puhuta. En pakota.
Harmi, etten koskaan saanut oppia tuntemaan isääni.
--
Oli juhlat eilen, menimme baariin, josta sai viinaa rahaa vastaan. Loput voi arvata. Olen tapani mukaan kärsinyt koko päivän kammottavasta olotilasta ja nestehukasta. Nyt olen jo syönyt ja juonut ja toivon, että yöllä tulee uni eikä liskot.
Tyylikäs päätös vakavamieliselle kirjoitukselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!