29. lokakuuta 2008

Väliaikahuomio

Ne lukijoistani, jotka harjoittavat junamatkailua pääkaupunkiseudulla, lienevät joskus kiinnittäneet huomiota ns. uusissa paikallisjunissa pyöriviin infoteksteihin. No, niin teen minäkin, ja eilen koin syviä epätoivon hetkiä niitä jälleen seuratessani. Kuinka voi olla mahdollista, ettei Valtion Rautateillä ole kykyä a) oikeinkirjoitukseen ja b) tavuttamiseen ja palstojen tasaamiseen? Kyse on kuitenkin vain muutamasta hassusta lauseesta, jotka pitäisi saada kulkemaan ruudulla ymmärrettävästi.

Saavumme Riihimäell
e joka on tämän junan
p ä ä t e a s e m a
InterCity2 juna Tampe
reelle l ä h t e e rait
eelta 4.

Juuri näin.

Megalomaaninen Rooma-postaus on vasta hautumassa mielessäni, mutta tiedoksi, että huisaa oli, lämpöä reilusti päälle luvatun, Converseilla oli hyvä kävellä, mutta hieman hiostivat, valokuvaaminen oli mukavaa, mutta siinä pahuksen kaupungissa on ihan liikaa linssin kohdistamisen arvoisia kivikasoja ja muuta sellaista. Ja minä aloin nyt sitten juoda valkoviiniä, kyllä vain.

Eilen olin katsomassa Värttinää Tavastialla ja se oli ihana. Minäkin haluan olla rokkaava kansanmuusikko ja pukeutua huovutettuihin esiintymisasuihin. Sitä odotellessa keskityn folkloristiikan ja kansatieteen ainoisiin alma materissani tarjolla oleviin luentokursseihin. Kuulemma ei ole soveliasta ajatellakaan etnologian lisäopintoja muissa yliopistoissa, "sä haluut kuitenkin rahaa sun työstä, eikä se nälkä pitemmän päälle oo kovin kivaa". Sí, senor, mutta kun mutta kun...

En saanut apurahaa ja aamulla liukastuin suojatiellä peilijäällä suoraan perseelleni. Onneksi se on pehmoinen, luut ei ainakaan kolise. Illalla revin tapetteja ja viikonloppuna muutan. Toimeliaisuus olkoon hyveemme!

20. lokakuuta 2008

So long, farewell!

Nyt alkoi sitten soida Sound of Music päässä.

Jonotin tänään melkein kaksi tuntia lippuja Metallican keikalle järvenpääläisen askartelukaupan edessä, enkä edes saanut niitä. Lohdutuksen sananen itselleni on se, etteivät liput olisi minulle itselleni edes tulleet. Eipä pääse poikkis kavereineenkaan tukkaansa heiluttamaan, ainakaan minun ostamillani lipuilla. Voisin tosin itsekin joskus mennä jotakin stadiontason bändiä katsomaan (rouheena esimerkkinä vaikka Spice Girlsin comeback, hehhe), mutta jonotus ei kyllä ollut yhtään niin coolia, kuin yötä myöten paikalla olleet nappulat antoivat olettaa. Hyvänen aika, en minä ainakaan olisi saanut 14-vuotiaana istua mitään lippuja jonottamassa! Ehkä nykynuoret eivät kysele lupia, tai sitten ne jonottavat lippuja samalla vanhemmilleen. Mene ja tiedä. Teki kyllä melkein mieli potkaista strategisesti polvitaipeisiin muutamaa hobitin kokoista (ja näköistä) riemuidioottia, jotka huutelivat viimeisistä lunastetuista kenttälipuista lipunmyynnin kestettyä huimat 13 minuuttia. Joka tapauksessa omat suosikkini ovat helpompia käsiteltäviä: kuolleita, keikkailun lopettaneita tai tyytyvät jopa klubikeikkoihin.

Blogger sekoilee fonttien kanssa, en pidä siitä. Perehdyn asiaan tarkemmin palattuani Roomasta. Siihen saakka:

Arrivederci amici!

19. lokakuuta 2008

On jälleen krapula...ton sunnuntai


Minun piti mennä tänään pelaamaan sählyä, mutten mennytkään. En jaksa. Olen viime viikkoina urheillut hävettävän huonosti, mutta ehkä tilanne korjaantuu, kunhan tässä on ensin matkusteltu ja muutettu. Urheilu ei ole asia, joka vain tapahtuu, sen eteen on aina nähtävä vaivaa. Minä kun en tosiaan ole mikään Lenkkeilijä, vaan haluan toteuttaa lihasten rääkkäämistä valvotuissa sisätiloissa loisteputkivalaisimien lämmössä. Sitä varten pitää aina siirtyä paikkaan E, mikä taas vaatii aikatauluja (ach, wie schön), aikaa ja bussikortin (joo, tiedetään, pyöräily on kivaa jne.). Parannan tapani marraskuussa, lupaan sen! M saa sitten luvan kanssa lukita minut rappukäytävään ja olla päästämättä sisään, ennen kuin olen käynyt salilla.
Huomenna nousen lentokoneessa korkealle ilmaan ja matkustan Roomaan. Ihanaa! L-O-M-A! Aion tukehduttaa itseni pitsaan, pastaan, viiniin ja mahdollisesti olueen, jäätelöön, raunioihin, syysaurinkoon (siellä EI sada!), metroon, Vatikaaniin ynnä muuhun. Tähän liittyen olisi ehkä syytä pukea alusvaatteet päälle ja mennä käymään äidin luona hakemassa vähän vaatteita ja ehkä jokin kassikin. Minulla on vain reppu, jolla olin aikonut selvitä. Kävi kuitenkin ilmi, että matkaseurani, jolla on y-kromosomi, aikoo ottaa isomman laukun. Mit vit?? En kai voi jäädä kakkoseksi tässä asiassa! Ja toisaalta, pitäähän sitä olla tilaa tuliaisillekin (paavin kuva ja rukoushelmet). Joten yritän ryhdistäytyä ja raahata ahterini toiselle puolen tätä Keski-Uudenmaan megapolin keskustaa. Samalla reissulla voisi tarkistaa mamman jääkaapin sisällön.
Tili tyhjeni huomaamatta, kun maksoin tulevan asunnon takuuvuokran. Hoaaargh. Olen täytellyt työhakemuksia ja soitellutkin vähän tiedusteluja joulunajan töistä. Kun nyt jotain saisi. Voisin mennä ihan hyvin tekemään jotain aivokuollutta siivoushommaakin, mutta ainakin mol.fi:n avoimet siivouspaikat ovat pääsääntöisesti kestoltaan yli 12 kk. Minä haluan töitä vain joulukuuksi tai niille main. Tässäkin asiassa voisi tietenkin lähestyä siivousfirmoja suoraan, mutta odottelen nyt ensin, josko pääsisin näyttämään taitoni vaihteeksi jossain muussa pikkukivassa näpertelyssä. Olen motivoitunut, kyllä olen!
Olin perjantaina Lahdessa humalassa. Puhuin kieliäkin (en norjaa, vaan ihan lontoota) ja hauskaa oli. Kumman hyvin se tarjouskalja uppoaa napaan oli baari mikä hyvänsä. Pyysin pokelta luvan näyttää papereita: ”Et en mä siish niinku niin vanha oo!”. Pokea ei kiinnostanut.
Seuraavana päivänä oli tietenkin sukujuhlat, joissa olin jälleen kerran ainoa krapulainen. Onneksi koko serkussarjamme (4 henkilöä) on kuitenkin vuorollaan ollut ”vähän huonovointinen”, mutta viime aikoina se olen kumma kyllä ollut aina minä. Se oli vahinko! Onneksi serkuntyttöni, jonka 1-vuotissynttäreitä siis juhlimme, ei ollut moksiskaan, vaan leikki kanssani ihan mielellään. Jo puhekykyiset osanottajat sen sijaan huomauttelivat sameista silmistäni ja ruokahalun puutteesta. Useasti.

16. lokakuuta 2008

Baaritason keittiö

Ilouutisia!

Kävimme katsomassa tänään asuntoa, 3h+k, ihan keskustassa, näkymä suoraan Hotelli Ilvekseen. Luultavasti viimeinen piirre sai meidät listaamaan paperille enemmän plussia kuin miinuksia, ja näin ollen olemme huomenna menossa allekirjoittamaan vuokrasopimusta. Marraskuussa alamme ehkä pitää videoblogia Ilveksen rivouksista.

Asunto oli huonohkossa kunnossa, mutta tilava ja asuttava. Edellinen asukas oli tosin jättänyt jännäylläriksi kasan irtoroinaa, tyhjiä viinapulloja ja huonekasveja. Kiva. Niin minäkin toimisin, jos ei itse jaksaa kantaa roskiaan pois. Kyllähän ne joku muu sitten korjaa! Jep. Vuokraemäntä hoitanee roinan pois, itse en ala ainakaan kantaa mitään sohvanraatoa kaatopaikalle, kun se ei omani ole. Tuskin heittäisin sitä tuuletusparvekkeeltakaan.

Mutta: olotila on parantunut 100%. Se on paljon, ottaen huomioon, mikä olotilani oli esimerkiksi eilen (hengenahdistusta, vitutusta, vihaa). Saamme vielä aikaan varsinaisen neitokammion! Ja minäkin saan kokeilla asumista Tampereen keskustassa. Vain kävelymatka yliopistolle! Mahtavaa. Hyvästi, TKL! (No, salille pitää edelleen kulkea Kalevaan, ehken kokonaan hylkää armasta bussikorttiani).

Taloudellinen jamani ei tule olemaan mikään erityisen kehuttava, mutta kyllä siitä selvitään. Mistä tahansa selviää, jos ihmisellä on koti, missä selvitä. Minusta tulisi ehkä hyvä asunnottomien tukihenkilö. Tai sitten ei... Joka tapauksessa toimin nyt niin, että muutan/mme marraskuussa, remontti alkaa marraskuussa ja kestää ensi vuoteen, kun se on valmis, alan myydä Pispalan helmeä. Toivottavasti asuntomarkkinat ovat hieman rauhoittuneet siihen mennessä (tai elpyneet, rauhoittuminen tähän tilanteeseen verrattuna olisi ehkä kooma), etten ihan loukkoon jää. Mutta sanottakoon nyt kaikelle kansalle, että minä olen onnellinen! Minulla on nyt kiintopiste, suunnitelma ja helpotus!

Palautin maailman noloimman saksankielisen stipendihakemuksen liitteineen tänään. Toivottavasti en kohtaa valintalautakunnan jäseniä todellisessa elämässä. En todellakaan osaa sitä saakelin kieltä! Miksi uskottelen itselleni muuta? Pullistaakseni hauiksiani ja jalkoväliä? Päteäkseni? Luullakseni voivani joskus lukea saksankielisiä kirjoja/lehtiä/lähteitä?

Ja voll.


Nicht.

14. lokakuuta 2008

Uusi teksti ja vaikea Motivationsschreiben

Koska minun pitäisi nytkin kirjoittaa saksankurssin kirjoitustehtävää, apurahahakemukseen liitettävää Motivationsschreibenia, blogin päivitys on erinomainen, kenties suositeltava, iltapuhde.

Tarvitsen todennäköisesti lisätunteja vuorokauteen. Lisäksi haluaisin oman kodin, minne saisin ottaa kissani. Se on alkanut temppuilla veljelleni, enkä halua veljeni suivaantuvan täysin. Kissa kaivaa omaa hautaansa tietämättään. Tosin minusta ei koskaan olisi viemään sitä piikille, sen saisi tehdä joku muu. Sydänkohtaus siinä tulisi minullekin. Miten voi olla niin kiintynyt sellaiseen pikkunisäkkääseen, joka ei edes ole mikään kovin sosiaalinen? Kertokaa se minulle! Miksei kukaan varoittanut, että lemmikistä tulee rakkaampi kuin poikaystävästä?? Miksei???!!

Insinööri oli mukava, ja suunnitelma valmistunee marraskuun alkupuolella. Sen valmistumisen ja remontin aloittamisen välissä on vielä pidettävä yhtiökokous (johon tulee paikalle luultavasti seinänaapurini ja minä, mutta otetaan nyt siten ne lait tosissaan, kun on tälle tielle lähdetty), joten kyllä tämä nyt vaan venyy niin perkeleesti. Eikä mitään voi tehdä. Odotella vain. Torstaina tosin käymme M:n kanssa varmaankin kyselemässä asuntoa, ja olisikin varsinainen onni, jos sellaisen saisimme pian! Olisi jokin paikka, minne paeta. Kissan kanssa.

Viikon päästä olemme Roomassa. Mahtavaa! Frutti di Mare! Ciao Bella! Kameran akkukin pitäisi ladata.

Huomenna käyn äänestämässä ennakkoon sopivaksi katsomaani kuntavaaliehdokasta. Oli vaikeaa löytää sopiva. En ole tästäkään aivan varma, mutta parempi sekin kuin suuren luokan epävarmuus (tai, herra paratkoon, kristillisdemokraatti). Olisi tietenkin kivaa, jos itse äänestetty ehdokas pääsisi läpikin. Toivoa sopii. Äänestysprosentti ihmisen arkielämään eniten vaikuttavissa vaaleissa on aivan järkyttävän huono. Itsekään en ole ennen kuntavaaleissa äänestänyt, sillä edellisellä kerralla luuhasin kodinhengettärenä Kalifornian kedoilla. Nyt otan senkin edestä takaisin. Tehkää samoin. Uurnille sieltä, laiskat lampaat! Vaikka toki edustuksellinen demokratia on hidas ja jäykkä järjestelmä, on se silti parempi kuin muutama muu vaihtoehto. Ja etenkin kuntatasolla päätökset ihan todella vaikuttavat elämään. Ja niihin voi vaikuttaa, ainakin haluan uskoa niin. Tosin lienen itse varsinainen fariseus (vaimikäsenytoli), sillä en edes seuraa Tampereen paikallisuutisia, so. maamme ainoaa kulttuurilehteä, Aamulehteä*, vaan sen sijaan luen feministien ja muiden heittiöiden kansoittamaa Hesaria. Kerettiläinen.

Minua huolestuttaa se kissa. Ja velipoika. On aina vaikeaa olla muille vaivaksi. Inhoan sitä. Voisiko joku auttaa?




* määritelmä ei ole omani

Edit. Blogiani saa kommentoida. Pahoittelen, jos en joskus ole vastannut satunnaisiin kommentteihin. Nykyisin päivitän ahkerammin ja lupaan ottaa silmän käteen ja tarkkailla mahdollisia huomioita. Kiitos ja hyvää yötä!

8. lokakuuta 2008

Tutut kasvot

Äitini on sitä mieltä, että toistuvat päänsärkyni johtuvat osin homeesta. Tämänpäiväiseen kipuiluun se ei kuitenkaan kai ole syyllinen, olenhan käynyt kämpillä viimeksi viikko sitten. Tein hidasta aivokuolemaa aamuisella puheopin luennolla (voi hyvänen aika mitä scheissea se on, vaikka yleensä tapanani ei olekaan haukkua yliopistollisia oppiaineita, jokainen tavallaan jne., mutta SILTI!), saksan tunnilla en osannut erotella partisiippeja I ja II toisistaan (wie peinlich, kann man wohl sagen) ja hallintotieteen luennolta oli lähdettävä kesken pois, koska pelkäsin alkavani kuorsaamaan (torkuin viimeiset 20 minuuttia häpeämättömästi, sillä päätä särki, oksetti ja mutisevan professorin punakka naama ei jaksanut enää kiinnostaa, vaikka edessäni istunut tyttö olikin kyllä piirtänyt luentopapereihinsa varsin yhdennäköisen muotokuvan). Seuraavaksi kirjaudun moodleen ja luen kalvot sieltä. Haukkukaa vain laiskaksi. Joskus silti ajattelen itsekin.

Haahuiltuani jonkinmoinen kalvo silmieni päällä yliopistolla useamman tunnin, totesin, kuinka mukavaa on havaita tutut kasvot ihmismassasta. Useimmiten ohitse valuva kanssaeläjien joukko on tyhjänpäiväistä liejua, johon ei kiinnitä huomiota kuin erikoistapauksissa (erityisen hyvännäköiset ihmiset, kateutta herättävät hiusmuotoilut tai jokin asuste tai vaate, jonka alkuperästä tekee mieli mennä kysymään), jos silloinkaan. Sen sijaan yllättävä piristys on eteen sattuva tuttu. Mielellään joku, jonka kanssa voi hetkeksi jäädä turisemaan. Näin kävi tänään kahdesti. (A:lle tiedoksi, että siihen salavessaan on eksynyt viime aikoina muitakin ihmisiä, kuka niille antoi luvan sitä käyttää??) Ehken ole täysin syrjäytynyt, vaikka välillä siltä tuntuukin. Tämänhetkinen asumisjärjestelykin vaikuttaa yleiseen olotilaan: iltaisin nukahdan seinien takaa kuuluviin elämän ääniin, aamuisin joku sattuu samaan aikaan aamiaispöydän ääreen, ja kotiin tullessa on aina joku kotona (niin, minulla ei ole avaimia, joten tämä lienee varsin loogista jossakin määrin). Olisi kivempaa asua yhdessä kuin yksin, huomaan ajattelevani. Sosiaalinen eläin minäkin, vaikka välillä en toisista niin perustakaan. Yleensä kissani on fiksumpi kuin suurin osa kanssaihmisistä.

Kahden viikon kuluttua olen Roomassa, tai ehkä Napolissa, jos teemme sinne päiväseikkailun. Ajatus tuntuu kaukaiselta, mutta rentouttavalta. Olen loman tarpeessa, onhan tässä pingotettukin suoraa huutoa kesätöiden perään. Jos nyt muutaman opintopisteen saisi plakkariin ennen perioditaukoa, niin ei ihan heti tarvitsisi jotain tunkkaisia kirjatenttejä miettiä... tosin ei niiltä kauaa sovi paeta. Marraskuussa seuraava.

Päänsärky helpottaa. Huomenna en mene luennolle, vaan hoidan kaikki roikkuvat asiat ja räpsyttelen ripsiäni insinöörille, jonka vastuulla on kotini asioiden edistyminen lähiviikkojen aikana. Täytyy ehkä harkita paksumpaa ripsiväriä.

7. lokakuuta 2008

Glögikauden avaus

Kissa löytyi, elävänä ja kaikki osat tallella. Yksi huoli vähemmän. Minulla on sitä silti kauhistuttavan suuri ikävä.

Asuntomarkkinoilta hieman uutta: torstaina insinöörikatsastus, remontin alku marraskuussa, jos suunnitelma saadaan siihen mennessä valmiiksi (tällä hetkellä näyttää ihan hyvältä, mutta torstaina olen jälleen viisaampi). Minä olen jo päättänyt pistää asunnon myyntiin, kunhan se on esiteltävässä kunnossa, ja muuttaa mahdollisimman pian kimppakämppään tämänhetkisen majoittajani kanssa. Eli takaisin vuokrakarjaksi, adios! Ei se niin kovasti pelota, asiat sujuvat sitten omalla painollaan. Ehken kuitenkaan enää vuosikausia asu Tampereella, joten pieni epävarmuus ei niin haittaa. Ostan sitten uuden asunnon, kun maailman taloustilanne on himppasen vakaampi ja minulla on säännölliset kuukausitulot ja työtä. Toivon saavani asuntoni kaupaksi kevään aikana. Onhan se kumminkin ihan kiva (ja silloin jo kunnossa). Saisi velat harteilta ja elämän takaisin raiteilleen.

Samoin ajattelin jo ensi kesää, ja aion hakea apurahaa saksalaista kielikurssia varten. Jauz! Kuukausi Saksassa olisi ihana. Vaikka siitä joutuisi jotain itse maksamaankin... Olin myös miettinyt, josko etsisin töitä Deutschlandista kurssin jälkeiseksi ajaksi, mutta ehkä veljeni ei ota kissaa koko kesäksi hoitoon, varsinkaan, jos hän lähtee itse reissuun. Mutta osaksi kesää voisi ottaakin. (Ja voihan se olla, ettei apurahaa edes tipu.)

Olo on siinä mielessä hieman levollisempi. Kämppiksen kanssa elämä on ehkä osin helpompaa. Osin vaikeampaa. Kissa kulkee mukana kummin päin tahansa. Epävarmuus on osin lohduttavaa. Haluanko muka tietää jo, kuinka kaikki sujuu? Sivupolut kiehtovat entistä enemmän. Kun saisi rinkan selkään ja kissan mukaan, voisin lähteä jonnekin kauas. Koska kissa ei kuitenkaan ole kuin koira, on ehkä viisaampaa olla harkitsematta pikaista pakoa Etelä-Amerikkaan. Tampereen syksykin on ihan jees.

Minulla on ikävä puolikastani. Jotakin kummaa siinä on. Leijailen ehkä syysmyrskyn mukana Näsijärvelle.

1. lokakuuta 2008

Rigas sampanietis

Olen ollut tien päällä kolme päivää. Tänään saimme karskien apuvoimien avulla haettua minulle pöydän ja muutamia elintärkeitä kirjoja. Minusta tuntuu, että kaikki haisee homeelta. Koko omaisuuteni. Haju seuraa minua ikuisesti, ja se pysyy kirjoissa, kansissa, huonekaluissa, vaatteissa ja hiuksissa. Se kammottaa minua.

Nämä päivät ovat olleet raskaita. Pitkiä, synkkiä ja surullisia. On itkettänytkin, eilenkin bussissa. Bussikuski katsoi turvonneita silmiäni säälien. Olisin ehkä säälinyt itsekin itseäni.

Kissani on karannut eilen. Toivon että se löytyy mahdollisimman pian. Tuntuu pahalta ja ahdistavalta, en olisi halunnut tässä käyvän näin. En itselleni enkä kissalleni. En asunnollenikaan.

Riikalainen kuohuviini voisi maistua paremmaltakin. Juomaseura on hyvää, mutta minua silti surettaa ihan mahdottoman paljon. Mikään ei nyt tunnu menevän niin kuin pitäisi.