4. elokuuta 2008

Nykyaikaa etsimässä

Milloinkohan koittaa se päivä, jona ymmärrän nykyhetken arvon? Tuleeko joskus hetki, jona en mieti vain tulevaa, vaan ainoastaan samanhetkistä hengenvetoa, ympäröivää todellisuutta ja ajan katoavaisuutta? Olisi kivaa osata ns. elää hetkessä, tai edes tässä päivässä, mutta ei. Aina on jotakin kesken, tulossa, menossa. Jos se jokin olisikin aina jotakin kivaa, matkoja, unelmia, toteutuvia toiveita, minulla ei olisi mitään sitä vastaan, mutta kun nyt näyttää taas siltä, että on murehdittava tulevia kuukausia, elämistä, asumista, kissan hoitopaikkaa, hermojen menetystä, surkuttelua. Konkurssia. Lainaa. Asuntoloukkua. Omaa ja kissan terveyttä.

Asuntoni menee täysremonttiin heti, kun saan kosteusmittaajan kirjoittaman tutkimusraportin, taloyhtiön puheenjohtaja saa hankittua asiantuntevan rakennusinsinöörin, suunnitelma tehdään ja minä saan kämpän tyhjäksi. Tuskin ennen syyskuuta siis. Tällä hetkellä tiedossa on patjapaikka opiskelukaverin solusta ja veljeni lupasi ottaa kissan, jos sitä ei minnekään muualle saa (kiitos siitä hänelle, pikkuveljeni on oiva tyyppi, näemmä sukuun voi ainakin luottaa). Parasta olisi saada pieni yksiö kohtuullisella vuokralla ja kissanpito-oikeudella hyvien kulkuyhteyksien päästä yliopistolta, mutta jokin kumma vaisto sanoo, että jokunen muukin ihminen saattaa havitella jotakin samansuuntaista tähän aikaan vuodesta ja muutenkin... Sitäpaitsi kohtuuvuokra alkaa olla aika tuntematon käsite nykyisin. Kauhulla mietin, mitä ihmettä teen, jos päätänkin myydä asuntoni ostamatta uutta ja joudun takaisin vuokrakarsinaan vuokranantajien armoille. Miten ihmisillä on varaa yksin maksaa asumisesta niin paljon, opiskelijoilla varsinkaan? Ehkä tätäkin miettii joku muukin...

Onneksi talossamme on sentään tyhjillään oleva ullakko, jonne aion omaisuuteni roudata. Ullakon vieressä asuu tosin outo naapurini, kesät talvet vihreässä maiharitakissa kulkeva hyypiö, joka ei saa sanaa suustaan ja jolla lienee jonkin sortin mielenterveysongelmia. No. Ehkä Abloy-miehet auttavat. Tai sitten omaisuuteni päätyy uhrattavaksi jossakin erikoisissa kulttimenoissa. Kirjoista lähinnä välitän, muu on ikeaa tai muuten vaan tarpeetonta, mutta josta en mitenkään raaski luopua. Kaikkeen liittyy tarinoita ja muistoja. Olisi kivaa, jos omaisuutta olisi sen verran, että sen saisi pakattua rinkkaan kun tarve vaatii. Mutta minä olenkin tavarahamsteri ja keräilijä, mihinkäs siitä pääsisi. Ja tarvitseeko edes? Keräilen kirpputoreilta. No, kirjat ostan kaupasta tai netistä. (Yritän rajoittaa nyt, kun ei ole kunnon paikkaa, minne niitä pistää). Olen nyt saanut kaksi laatikollista pakattua, ehkä tämä tästä pikkuhiljaa, jos jostain saisin hankittua lisää laatikoita - sellaisia siis, joihin saa tungettua kirjoja. Ne on painavia. Riskit ihmiset, tervetuloa auttamaan kantamisessa sitten, kun sen aika on! Muutkin saa tulla. Lupaan ruokaa ja viinaksia.

Olen lueskellut jonkin verran keskiviikon kesätenttiin, mutta ajatuksia on kovin vaikea keskittää monikulttuurisuuteen, etnisyyteen ja rasismiin, kun mielessä pyörii lähinnä se, olenko sairastunut johonkin piilevään homeallergiatautiin ja saanko siitä esim. syövän. Tiedän, että se on tyhmää, mutta olen katsonut liikaa sairaalasarjoja. Tosin kosteusmittaajakin sanoi, että kyllä se remontti on aloitettava ihan heti, koska muuten tulee jo terveydellinen uhka vastaan. Kiva.

En enää ikinä osta vanhaa asuntoa. Liekö ostan asuntoa laisinkaan. Puutaloromantiikka on kadonnut aika nopeasti, varsinkin, kun talouteni on muutenkin hatarahkolla pohjalla. (Pesämuna on, muttei jatkuvia tuloja). Ei tämä ehkä elämäni järkevin teko ollut, mutta olenpahan oppinut jotakin. Ehkä syksy kehittää kärsivällisyyttäni (ja saanpa hyvän syyn viettää enemmän aikaa Järvenpää-Helsinki-akselilla erään varsin miellyttävän nuoren herran luona). Jokaisella pilvellä on...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!