31. elokuuta 2008

-- niin, tiedän, sut saan hetken vaan omistaa
sylistäni en vankilaa mä saa muodostaa
oot mun hetken vain, täytät maailmain
kaunis unelmain
uni vain, niin kai --

Emma Salokoski Ensemble: Kehtolaulu


Sanotaanko nyt niin, että kun elämän tukipilarit pannaan ihan toden teolla heilumaan perustuksiaan myöten, kun ne jo kerran kaadetaan, mutta sitten taas kasataan katumuksissaan, on 23-vuotiaankin vaikea ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu, ja kuinka mihinkin pitäisi reagoida. Hukka-nimisessa piilopaikassa sijaitsevat tällä hetkellä ainakin itsetuntoni, onnellisuuteni, elämäniloni ja luottamukseni. Pistäkää paluupostiin, jos sattuvat tiellenne.

Kai kaikki on hyvin kuitenkin, mutta alakuloa se ei vie.

21. elokuuta 2008

Uudet kengät/vararikko

Ostin ihanat uudet kengät, kokomustat Converset. Niillä on kiva sitten tallustaa pitkin synkkää syksyä uusiin seikkailuihin. Kalliitkin olivat, mistä seuraa nyt se, että nieleskelen pyhää ilmaa ensi viikon palkkapäivään saakka. Laskujakin on, enkä todellakaan tiedä, kuinka maksan syksyn tullen enää mitään menoja. Rahaa kuluu aivan liikaa ottaen huomioon, millainen tulotasoni on. Hävettää. Olen hirveän huono rahankäyttäjä. Joku voisi antaa opastusta. (Jotakin hyvää: kesän lisät maksetaan vasta joskus ja ensi viikon palkkaan sisältyy lomaraha, joten ehken nyt ihan sentään vielä kuole.) Niin, ja huomenna tyhjennän kirpparipöydän, eiköhän sieltäkin jokunen lantti ropsahda, vaikka halvalla meni.

Soittelin tänään raportin perään ja sain jälleen ynseää kohtelua. Mitä vittua, minähän maksan siitä, että ne tekevät sen raportin! Mikään ei etene, ennen kuin saan sen käsiini. Alan pikkuhiljaa hermostua, kaiketi olen tajunnut, ettei minulla ihan oikeasti ole kunnon paikkaa minne mennä (vaikka on minulle siis luvattu patjapaikka solusta, mistä olen äärettömän kiitollinen, mutta haluaisin kuitenkin jonkinmoisen kolon itselleni ja kissalleni, ettei tarvitsisi sitä iskeä muitten huoleksi). Kai pitäisi asioida kaupungin asuntotoimistossa, mutta en tiedä, saanko ulosantiani niin vakuuttavaksi, että sieltä irtoaisi minulle jokin pesä. Vissiin sanovat aina alkuun EI. Ja mahdollisesti toisellakin kerralla. Pitäisi kai mennä iskemään nyrkkiä pöytään, mutta tunnetusti se ei ole ihan meikäläisen heiniä. Ehkä joskus vielä vaadin itselleni apua ja palvelua anteeksipyytelemättä. Sitä odotellessa voin itkeskellä tyhjiin pahvilaatikoihin.

Biojäte haisee nyt niin paljon, että täytyy vielä reippailla naapurin keräysastialle (meidän taloyhtiön komposti on edelleen paketissa etupihallani).

14. elokuuta 2008

Mulle ja!

Viime sunnuntaina polkiessani töistä kotiin huomasin Metson (siis Tampereen pääkirjaston) edessä olevalla penkillä parin ihka aitoja mustia rintaliivejä. Hykertelin loppumatkan kotiin miettien, mikä mahtoi olla se luonnonvoima, joka sai rintaliivit irtoamaan paikaltaan ja jäämään esille kaiken kansan katsottavaksi. Ehkä lauantaiyö oli villi ja viriili myös kirjaston bussipysäkillä? Minun kotonani se ei ainakaan ollut sitä, yksin on tylsää olla villi/viriili/kiinnostava. Ehkä ensi viikonloppu korjaa asian, kun olen vihdoinkin vapaalla ja lähden urhean ritarini kanssa mökkeilemään. Luonnonvoimat jylläävät Hirvensalmella, varautukaa!

Minulla on kaksi viikkoa töitä jäljellä, loppuun tulee sellainen miellyttävä yhdeksän päivän putki, johon aherrukseni päätän. Ympyrä siis ikäänkuin sulkeutuu, kesätyökomennukseni ensimmäisellä viikollahan alkoi aivan samanlainen puserrus. Sen päätyttyä vedin kuoharikännit ihanien tyttöjen kanssa, mitenköhän käy tällä kertaa? Ideoita elokuun viimeiselle viikonlopulle? Olen käytettävissä!

Eilen eräs potilas sanoi, että minusta pitäisi tulla opettaja. En tiennyt kuinka puolustautua, kun hän lisäksi muutenkin kehui olemustani ja asennettani. Kyseessä oli vielä entinen henkilöstöhallinnon työntekijä, jolla on paljon kokemusta kesätyöntekijöiden palkkaamisesta. Teki mieli sanoa, että kyllähän sitä mielellään hurmaisi kenet tahansa, jos joskus pääsisi sinne työhaastatteluun saakka! En sanonut. Ajattelin kuitenkin aloittaa ensi kesän kesätyöhakemusten kirjoittamisen abauttiarallaa kolmen viikon kuluttua. Onpa sitten aikaa hioa sanakäänteitä ja keksiä suosittelijoita (soittaako joku niille joskus?).

Olen alkanut kärsiä salaperäisestä selkäkivusta, loppumattomasta väsymyksestä, tarkkaavaisuuden puutteesta ja huonovointisuudesta. En ole edes jaksanut käydä salilla kuin ehkä kerran viikossa. Ehkä jaksaisin paremmin noin yleensä, jos kävisin, mutta en saa aikaiseksi. Nukun mielummin, vaikkei se juuri virkistäkään. Nukkuessa ei kuitenkaan tarvitse ajatella ja murehtia, voi vaikka nähdä mielummin painajaisia siitä, kuinka menettää ystävänsä tms.

Asiat eivät ole edenneet, enkä ole hankkinut uusia muuttolaatikoita.

4. elokuuta 2008

Nykyaikaa etsimässä

Milloinkohan koittaa se päivä, jona ymmärrän nykyhetken arvon? Tuleeko joskus hetki, jona en mieti vain tulevaa, vaan ainoastaan samanhetkistä hengenvetoa, ympäröivää todellisuutta ja ajan katoavaisuutta? Olisi kivaa osata ns. elää hetkessä, tai edes tässä päivässä, mutta ei. Aina on jotakin kesken, tulossa, menossa. Jos se jokin olisikin aina jotakin kivaa, matkoja, unelmia, toteutuvia toiveita, minulla ei olisi mitään sitä vastaan, mutta kun nyt näyttää taas siltä, että on murehdittava tulevia kuukausia, elämistä, asumista, kissan hoitopaikkaa, hermojen menetystä, surkuttelua. Konkurssia. Lainaa. Asuntoloukkua. Omaa ja kissan terveyttä.

Asuntoni menee täysremonttiin heti, kun saan kosteusmittaajan kirjoittaman tutkimusraportin, taloyhtiön puheenjohtaja saa hankittua asiantuntevan rakennusinsinöörin, suunnitelma tehdään ja minä saan kämpän tyhjäksi. Tuskin ennen syyskuuta siis. Tällä hetkellä tiedossa on patjapaikka opiskelukaverin solusta ja veljeni lupasi ottaa kissan, jos sitä ei minnekään muualle saa (kiitos siitä hänelle, pikkuveljeni on oiva tyyppi, näemmä sukuun voi ainakin luottaa). Parasta olisi saada pieni yksiö kohtuullisella vuokralla ja kissanpito-oikeudella hyvien kulkuyhteyksien päästä yliopistolta, mutta jokin kumma vaisto sanoo, että jokunen muukin ihminen saattaa havitella jotakin samansuuntaista tähän aikaan vuodesta ja muutenkin... Sitäpaitsi kohtuuvuokra alkaa olla aika tuntematon käsite nykyisin. Kauhulla mietin, mitä ihmettä teen, jos päätänkin myydä asuntoni ostamatta uutta ja joudun takaisin vuokrakarsinaan vuokranantajien armoille. Miten ihmisillä on varaa yksin maksaa asumisesta niin paljon, opiskelijoilla varsinkaan? Ehkä tätäkin miettii joku muukin...

Onneksi talossamme on sentään tyhjillään oleva ullakko, jonne aion omaisuuteni roudata. Ullakon vieressä asuu tosin outo naapurini, kesät talvet vihreässä maiharitakissa kulkeva hyypiö, joka ei saa sanaa suustaan ja jolla lienee jonkin sortin mielenterveysongelmia. No. Ehkä Abloy-miehet auttavat. Tai sitten omaisuuteni päätyy uhrattavaksi jossakin erikoisissa kulttimenoissa. Kirjoista lähinnä välitän, muu on ikeaa tai muuten vaan tarpeetonta, mutta josta en mitenkään raaski luopua. Kaikkeen liittyy tarinoita ja muistoja. Olisi kivaa, jos omaisuutta olisi sen verran, että sen saisi pakattua rinkkaan kun tarve vaatii. Mutta minä olenkin tavarahamsteri ja keräilijä, mihinkäs siitä pääsisi. Ja tarvitseeko edes? Keräilen kirpputoreilta. No, kirjat ostan kaupasta tai netistä. (Yritän rajoittaa nyt, kun ei ole kunnon paikkaa, minne niitä pistää). Olen nyt saanut kaksi laatikollista pakattua, ehkä tämä tästä pikkuhiljaa, jos jostain saisin hankittua lisää laatikoita - sellaisia siis, joihin saa tungettua kirjoja. Ne on painavia. Riskit ihmiset, tervetuloa auttamaan kantamisessa sitten, kun sen aika on! Muutkin saa tulla. Lupaan ruokaa ja viinaksia.

Olen lueskellut jonkin verran keskiviikon kesätenttiin, mutta ajatuksia on kovin vaikea keskittää monikulttuurisuuteen, etnisyyteen ja rasismiin, kun mielessä pyörii lähinnä se, olenko sairastunut johonkin piilevään homeallergiatautiin ja saanko siitä esim. syövän. Tiedän, että se on tyhmää, mutta olen katsonut liikaa sairaalasarjoja. Tosin kosteusmittaajakin sanoi, että kyllä se remontti on aloitettava ihan heti, koska muuten tulee jo terveydellinen uhka vastaan. Kiva.

En enää ikinä osta vanhaa asuntoa. Liekö ostan asuntoa laisinkaan. Puutaloromantiikka on kadonnut aika nopeasti, varsinkin, kun talouteni on muutenkin hatarahkolla pohjalla. (Pesämuna on, muttei jatkuvia tuloja). Ei tämä ehkä elämäni järkevin teko ollut, mutta olenpahan oppinut jotakin. Ehkä syksy kehittää kärsivällisyyttäni (ja saanpa hyvän syyn viettää enemmän aikaa Järvenpää-Helsinki-akselilla erään varsin miellyttävän nuoren herran luona). Jokaisella pilvellä on...