29. syyskuuta 2007

Pariisi sisälläni

Tänään on hyvä päivä.

Löysin tästä kaupungista aivan uskomattoman ihanan kahvilan, jossa nautiskelin ison ja kermaisen kaakaon. Paikka vei sydämeni heti. Sinne sitten seuraavallakin kerralla. Lisäksi kävelin pitkän lenkin Finlaysonin, Tampellan, Armonkallion ja Juhannuskylän alueilla. Kuljeskelin pikkuisia umpikujia ja kortteleita kiertäviä katuja, enkä voinut uskoa silmiäni löytäessäni näkymiä, joiden voisi uskoa olevan Pariisissa. Haluan muuttaa sinne! Siis sekä Pariisiin, että noille kujille täällä Tampereella. Ja vielä kun on niin kaunis syksy...

Niin, ja löysin CMX:n Talvikuninkaan levykaupasta. Olin käsittänyt, että levyn ensipainos on loppuunmyyty jo ajat sitten, mutta siellä niitä nökötti muutama kappale ihan kaikessa rauhassa! Nyt kuuntelen uutta levyäni varsin onnellisena. Ja uunissa paistuu itsetehty pitsa. Lauantait tuntuvat toisinaan parhailta asioilta maailmassa. Ehkä ne ovatkin.

27. syyskuuta 2007

Anyone?

Hei hei hei, haluaako joku tehdä jotain Tampereella huomisen ja sunnuntain välisenä aikana?
Olen ihan ypöyksin ja vailla tekemistä koko viikonlopun.

Tai siis tietty vois tehdä prosen aiheenesittelyä tai jotain tiedonhakua. Heh.

I'm all yours!

26. syyskuuta 2007

Ja laiskuus tuli

Tänään olen ollut niin laiska, että päätäni lähes kivistää. Heräsin viime yönä hieman kolmen jälkeen, enkä saanut enää unta, sillä Riesa halusi pihalle, mutta minä en halunnut päästää sitä. Luin sitten Ben Eltonia ja lähdin äärettömän väsyneenä ja vihaisena töihin. Ja jätinpä sitten 6 tuntia luentoja väliin tältä päivältä, eikä ole edes kauheasti harmittanut, vaikka länsimaisen kirjallisuuden historiassa olikin vuorossa Shakespeare, josta ns. diggaan. No, luen Sannan muistiinpanot. Huolestuttavaa on se, että tosiaan jätän ne luennot väliin, enkä töitä. Siksi lieneekin ihan paikallaan, että työsuhdettani jatkuu enää kaksi päivää. Joku järki tässä hommassa pitää kuitenkin edes yrittää säilyttää. No, nukuinpa tosiaan sitten useita tunteja. Nyt tekee mieli mehua.

Yläkerran naapuri rummuttaa lattiaa ja pöytää ja rämpyttää kitaraansa. Soittaisi edes jotakin hyvää musiikkia, mutta ei. Ja toisessa yläkerran naapurissa parivuotinen kakara vuoroin itkee, vuoroin tepsuttaa pitkin kämppää juoksuaskelin. Joskus sitä toivoisi paluuta Porvoon haudanhiljaisuuteen, jonka rikkoi hetkellisesti vain Lordin euroviisuvoitto.

Olen taas vaihteeksi lykännyt siivouspäivää, yritän ehkä huomenna taas. Luulen, että kissanruoka/basilika/sipulit houkuttelevat banaanikärpäsiä, jotka sitten pörräävät pitkin kämppää ja ovat yleisesti raivostuttavia. Ja lisäävät sotkuisuuden vaikutelmaa (vaikka minähän olen niin siisti!).

Helvetti että kuulostankin urpolta tyypiltä. Mutta niin kai olenkin. En jaksa ajatella oikein mitään. Haluaisin hautautua höpsöihin amerikkalaisiin romaaneihin (miettimättä niitä stilistiikan näkökulmasta... kiitos vaan, johdatus kirjallisuuden poetiikkaan -kurssi!) ja loikoilla raittiissa ilmassa. Harmi vain, että kesä meni jo. Sisällä kun on ajoittain hiukan tunkkaista.

Taidan sivistää itseäni CSI:llä.

Ps. Juoru: BB-Einari on kuulemma minulle sukua! Jumalauta! Kyllä harmitti, kun kuulin, koska en ole yhtään kertaa koko ohjelmaa katsonut. Ja kuitenkin sukua julkkikselle!

24. syyskuuta 2007

Julkkisten kahvihuoneessa

Kävin tänään tekemässä typerän välisiivouksen työpaikallani ja tapasin kaksi näyttelijää. Toinen heistä sanoi "terve", toinen ei. Jännittävää! Ja heidän jälkiään saan siivota teatterin vessoista ja suihkuista. Kyllä minun kelpaa!

Viikonloppuna oli mukavaa, näin yhden ihanan vauvamahan, kosteusvaurioisen omakotitalon, mummin, äidin, yhden uuden kodin ja paljon kavereita. Bileet Oulunkylässä olivat tosi hauskat, ja ihan turhaan lähdin aiemmin jo kohti Järvenpäätä (Yanossa oli tylsää), mutta aamulla olin kyllä onnellinen, että heräsin äidin luota vierassängystä ja sain rauhassa oksentaa puhtaaseen vessanpönttöön. Krapulainen kotimatka oli taas kerran tahtojen taistelua, mutta selvisin. Viikonloppureissuissa ei ole mitään muuta vikaa kuin kotimatkat. Koska minulla on aina krapula. Ja oksennan krapulassa. Lähes aina.

Espanjan tunneilla mennään kamalaa vauhtia eteenpäin, enkä oikein pysy kärryillä. Yritän kuitenkin kovasti, koska haluaisin oppia sen kielen niin hyvin, että voisin lähteä reissaamaan Etelä-Amerikkaan. Sillä perusteella valitsen myös aina lattariääntämisen mannerespanjalaisen sijaan. Niillä on kuulemma eroa.

Rahat ovat kohta loppu, mutta onneksi saan vielä kaksi palkkaa ja ensi viikolla tulee tuet. Voisin laittaa Electronin pakastimeen tai jonnekin, etten käyttäisi sitä. No, ensi viikonloppuna aion pysytellä Tampereella ja lukea kirjaston kirjoja, joten ei pitäisi kauheasti mennä rahaa silloin ja/tai siihen mennessä. Ja minulla on yksi ilmaislippu elokuviin, senkin voisi käyttää, jos keksin, mitä tahdon nähdä. En ole seurannut elokuvamaailman tapahtumiakaan aikoihin. Kuten en musiikkiakaan. En tiedä mikä minua vaivaa, ennen kuitenkin tiesin, missä mennään.

Näköjään aivoissani ei tapahdu mitään järkevää liikettä, tai sitten en saa siitä kirjoitettua. En ole kyllä oikein ajatellut mitään viime aikoina, koettanut vain miettiä prosen aihetta. Pikkuhiljaa jotakin alkaa muodostua, vielä pitäisi keksiä, mistä näkökulmasta ja millä lähdeaineistolla asiaa alkaisin tutkia. Mutta hieman on helpottanut kuitenkin. Tosin olen edelleen todella huono tietokantojen selaamisessa, yritän kuitenkin oppia lisää. Ehkä se siitä.

Syksy on kaunis.

20. syyskuuta 2007

Tätä et halunnut tietää

1) Äsken lähes itkin, kun Housessa koppava ja mielestäni inhottavan sentimentaaliseksi rakennettu syöpäsairas pikkutyttö halasi absurdin ja epäuskottavan toimenpiteen onnistuttua tohtori Housea ja House vallan liikuttui.

2) Äsken lähes itkin, kun kymmenen uutisissa oli juttua Sibeliuksesta (kuolemasta 50 vuotta), ja Sibeliuksen pihalla aikoinaan lintuja metsästänyt, nyt jo eläkeikäinen mies liikuttui kyyneliin asti muistellessaan Ainolan tiluksilla viettämäänsä aikaa. "Ajattele, mikä etuoikeus meillä oli täällä olla. Ja nyt ne on menneitä!"

19. syyskuuta 2007

Voi James, James

Olen kuunnellut uutta James Bluntia pari päivää, eikä levy kolahda ihan yhtä lujaa kuin debyytti. Mutta kaksi hienoa biisiä olen bongannut, 1973 ja I Really Want You.

Sain tänään haettua perisopintojen kokonaisarvosanan ja se on NELONEN (4). Jihuu! Olen nörtti! Koska tuosta hommasta vastaava dosentti sattuu olemaan myös proseminaariohjaajani, en voinut pitää suutani kiinni, vaan sieltä lipsahti ulos: "Onko ok, jos on paniikki proseminaarin takia?". Hän sanoi, että ok se ei ole, mutta normaalia kylläkin. Ja että jos aihe ei ole tullakseen, hänellä niitä kyllä riittää. Lisäksi kuulin, että se on erityisen normaalia naisille, jotka ovat niin kunnianhimoisia ja itselleen ankaria. Olin hämmentynyt - ja tavallaan otettu tuosta kommentista. Olenko minä liian kunnianhimoinen? Missä menee raja hyvän kunnianhimon ja ylikuumentumisen välillä? Toivottavasti ei tarvitse sitä kokea kantapään kautta.

Miksi kukaan ei ole kertonut, että syksy on tullut? Huomasin sen äsken. Puut ovat kauniita ja oveni taakse kasautuu lehtiä. Sisällä on viileää ja aamuisin tarvitsee hanskat. Tee maistuu entistä useammin ja jopa paremmalta kuin hetkeen (kunpa vain glögisesonki alkaisi). Pitää toivoa, että saan iltalenkki-intoni takaisin ennen kuin marraskuun sateet alkavat.

17. syyskuuta 2007

Ilmaa kevyempi

No niin, nyt voitte kaikki kuorossa sanoa "mitä minä sanoin", sillä irtisanouduin työpaikastani tänään. Lupasin olla ensi viikon loppuun saakka. Sitten se loppuu siihen. Tänä aamuna nojatessani päänsärkyisenä ja apaattisena päätäni bussin ikkunaan kellon ollessa 05.37 tajusin, ettei tämä voi jatkua näin. En voi mitenkään saada aikaiseksi proseminaariesitelmää ja kandin tutkielmaa, kahden sivuaineen perusopintoja, pakollisia kieliopintoja ja pääaineen menetelmäopintoja, ellei minulla ole vuorokaudessa ainoatakaan virkeää hetkeä. Päivät ovat liian pitkiä ja työn tekeminen vituttaa - se on niin merkityksetöntä ja typerää. Esimies oli varsin ymmärtäväinen ja sanoi, että opiskelun täytyy olla tärkeintä. Kiitos hänelle siitä. Vaikka sama kai sillekin on.

Pari kuukautta siis saan elää jossakin kuplassa, ja sitten varmaan tajuan, että rahaa ei tule mistään. Se on sen ajan murhe. Nyt en vain jaksa enempää. Ehkä ei ole pakko? Eihän?

Saanko olla heikko luovuttaja?

13. syyskuuta 2007

Hunajainen muki

Tänään alkoi proseminaari. Olin ahdistunut. Harkitsin vakavasti vielä tuntia aiemmin paikalta karkaamista, sillä minua pelotti. No, totesin realiteetit, enkä karannut minnekään. Katsotaan, tuleeko siitä yhtään mitään. - Vaikka onko minulla edes vaihtoehtoja?

Olen väsynyt, ärtynyt ja viluinen. En muistanut, että tenttiin lukeminen on näin hidasta. Vaikka lopetinkin muistiinpanojen tekemisen jo maanantaina, en silti ole edennyt, niin kuin oli tarkoitus. Huominen enää aikaa lukea, enkä ole saanut loppuun keskimmäistäkään kirjaa. Mutta onneksi tosiaan yritin lukea noita samoja kirjoja jo keväällä, sen nyt avaamattoman kirjan luin kyllä kunnolla silloin. Ehkä siitä läpi pääsee, jorinalla vaan jos ei muuten, eikä minulla nyt niin äärettömän kunnianhimoisia tavoitteita tuon suhteen olekaan. Napsahtaisivatpa vain syksyn ensimmäiset opintopisteet tilille. (Suorittaja...)

Ostin Ruohonjuuresta todella hyvää minttu-kamomillateetä, ja olen lipittänyt sitä lähes joka ilta. Hyvää on, varsinkin hunajalla. Ajattelin aiemmin, että minun tulisi pyrkiä eroon teen makeuttamisesta, varsinkin eläinkunnan tuotteella, mutta kun hunaja on teessä niin hyvää! Sokerin jätän nykyisin useammin väliin, vaikka saatavilla ei olisikaan hunajaa. Joten ehkä osatavoite on saavutettu? Ketä kiinnostaa?

Pelottaa, ettei elämäntaparemontista tule mitään, koska pitkien ja energiaakuluttavien päivien jälkeen raahustaessani kotiin tekee mieleni yleensä mutustella jotakin, ja se jokin on usein suklaa. Karkkipäivän pitäisi olla kerran viikossa, harmi, ettei äiti enää määrää, milloin karkkia saa. Muistan, kun kerran tokalla luokalla murtauduin salaa säästöpossuuni, otin sieltä kympin kolikon ja kävin lähi-Siwassa ostamassa pussillisen vadelmakarkkeja. Söin ne kotimatkalla metsässä ja jätin tyhjän pussin jonkun naapurin roskikseen, ettei todistusaineistoa jäisi. Kukaan ei saanut koskaan tietää, mutta eivät ne karkit kyllä kovin hyvältä maistuneet, koska tiesin, ettei keskellä viikkoa kuuluisi niitä syödä.

Olen ollut liian kiltti tyttö, kuten todettua, ja luulen sen olevan syynä aika moneen myöhempään mutkaan, mutta siitä ehkä joskus toiste sitten (enkä minä ole mikään psykologi). Kohta alan katsoa Housea, nam.

12. syyskuuta 2007

Putkeen vaan

Haluaisin akateemista vapautta paljon enemmän, kuin sitä enää on tarjolla. Vituttaa kaikki säädökset, pakollisuudet ja ennen kaikkea rajallisuus. Kiire. Miksi? Eikö yliopiston olisi tarkoitus kuitenkin sivistää ja kasvattaa ihmistä laaja-alaiseksi tieteen ammattilaiseksi? Miksi sitten pitäisi käydä opinnot ylhäältä määrätyssä järjestyksessä valmiiksi suunnitellulla aikataululla? Ihan kuin joku koulu! Hah.

Silti näyttää kovasti siltä, että olen itse toteuttamassa vanhaslandian suurta unelmaa ja valmistumassa putkitutkinnolla juuri niin kuin pitääkin, ellei mitään odottamatonta (konkurssi, sairaus, henkiset vaivat) satu. Typerää varmaankin ajatella sitä tässä vaiheessa opintoja, mutta koska nykyinen systeemi ei tue vapaana liihottelevia Opiskelijoita kokeilemaan, tutkimaan ja maistelemaan, ei kai juuri ole vaihtoehtoja... Koska vapaamatkustamista ei enää sallita, en kai yritäkään. Vaikka kuinka suuretkin auktoriteetit siihen kannustaisivat (lue kevään viimeinen Aviisi).

Enkä minä koskaan halunnut olla se tottelevainen kiltti tyttö! Sitä koettiin aivan liikaa ala-asteella.

Hiukseni tuoksuvat Kalifornialle.

11. syyskuuta 2007

Dippadaa

Kissanruoka haisee kammottavalta. Ihan vain tiedoksi.

Yritän vältellä lauantain tenttiin lukemista ja keksiä vaihtoehtoisia puuhia. Puheluiden soittamista, tekstareiden lähettämistä (miksi kukaan ei vastaa niihin?), nettisaittien selailua, nettipankin tuijottamista, tv-ohjelmalistojen katselemista (ihan kuin muka jaksaisin keskittyä mihinkään tv-ohjelmaan!) ja teen juomista. Hauskaa. Itse asiassa sijaistoiminnot ovat hieman turhia, sillä tenttikirja on varsin kiinnostava, mutta niin kovin, kovin laaja, että välillä käy ahdistamaan. Niin, ja yksi kirja on vielä kokonaan aloittamatta. Huh.

Huomenna menen jumppaan, tänään en millään jaksanut (tosi hyvä alku sillekin). Päivät ovat pitkiä, vaikka luentoja olisi vain kahteen, kun lähden liikkeelle 5.35 bussilla. Huomenna onkin vielä espanjaa klo 16-18, joten tiedossa on rankka päivä. Mutta ehkä se jumppailu sitten rentouttaa. Toivon.

Laskeskelin syksyltä toivon mukaan kertyviä opintopisteitä, ja niitä on aika paljon, mikä suo erinäisiä helpottavia mahdollisuuksia keväälle. Tai sitten ei, mutta ainakaan Kela ei tule perimään mitään takaisin. Hyvä, hyvä, vauhti päälle ja menoksi, eikä hetkenkään lepoa. Toukokuussa voi sitten hellittää ja lähteä vaikka katselemaan Pariisin tai Berliinin kattoja.

(hm...)

9. syyskuuta 2007

Romahdan melko pian

Viikonloppu oli ihana ja rentouttava, kiitos V.

--

Kotona ei ole rentouttavaa. Olen melko varma, että kylpyhuoneessani on kosteutta. Olen myös melko varma, että ylipäänsä seinissäni on kosteutta, sillä niihin on ilmestynyt outoja viiruja ja tahroja pitkään paikallaan olleiden esineiden kohdalle. Lisäksi tuossa vuodenvaihteessa korjatussa seinässä näkyy tummempia kohtia, jotka kuultavat selkeästi maalipinnan alta.

Naapurissa on kylpyhuoneremontti, ja asukki (taloyhtiön hallituksen pj) lupasi, että kun siihen tehdään loppumittaukset, samalla käydään myös minun asunnossani. Mutta en tiedä, koska se on valmis. Pääni alkaa olla hajoamispisteessä, vaikka yritänkin nyt pysyä rauhallisena ja odottaa siihen, että se mittaaja tulee.

Mutta kun tahtoisin, että se mittaus tehtäisiin nyt.
Ajatus uudesta remontista aiheuttaa huomattavia rytmihäiriöitä ja käsien tärinää. Vaikka tiedän, etten itse joudu siitä rahalliseen vastuuseen ainakaan kokonaan, se ei auta yhtään. En kestä, miksei tämä koti voi vain olla ihan tavallinen koti, hyvässä kunnossa ja mukava asua? Miksi minun pitää koko ajan olla haistelemassa nurkkia ja miettimässä, onko tuossa ja tuossa nyt sitten kosteutta vai mitä ihmettä, miten tuolta seinästä voi näkyä tuollainen varjo, miksei siitä saa valokuvaa, miten on mahdollista etten ole huomannut tarkkailla seiniäni aiemmin kunnolla, mistä nuo viirut ja tahrat ovat tulleet ja mikseivät ne lähde irti, miksi nenäni on koko ajan tukossa, olenko saanut jonkun keuhkoahtauman, onko kotini täynnä sinne kuulumattomia eliöitä, mistä tuo haju tulee, miksei se lähde vaikka hinkkaan lattioita niska hikisenä? Ja miten ihmeessä se kosteus ei ole näkynyt taloyhtiöön tehdyssä kuntokartoituksessa ja miksi se tulee juuri nyt ja miten saan koskaan myytyä tätä asuntoa yhtään kellekään, kukaan muu ei voi olla yhtä tyhmä kuin minä ja ostaa asunnon olematta kyyninen paska!

Niin. Olen pikkuhiljaa tulossa vainoharhaiseksi. En tahtoisi viettää aikaani täällä kotona, koska vilkuilen koko ajan häiriintyneenä ympärilleni ja pelkään. Pelkään aivan hirveästi, että joudun täältä jälleen karkuun, minne saan muka Riesan hoitoon siksi aikaa ja missä nukun itse yöni? En voi paeta Järvenpäähän, minulla on paljon luentoja ja töitä on joka arkiaamu!

Minä en jaksa enää.

5. syyskuuta 2007

Kuten kaikki

Eka luento oli tänään, siinähän se meni, sosiaalipsykologiaa. Olisinko joskus tyytyväinen? Mikähän minun oma alani oikein on? Historia on ihanaa, mutta mikä minusta sitä opiskeltuani tulee? Miksi laitoksemme ei tarjoa mitään kiinnostavaa koko vuonna? Missä ovat Pohjois-Afrikat ja islamit, keskiaika, hämärät menneet? Ei kiinnosta yhtään. Huomasin eilen yliopiston ilmoitustaululla ilmoituksen arabikulttuurin historian kurssista, lueskelin ilmoitusta innoissani ja olin jo kaivamassa kalenteria esiin... kurssimaksu 140 euroa. Juu ei kiitos. Joten luenpa sitten kirjatenttiä varten fasismista kertovaa kirjaa niin että pikkufasistit tulevat jo korvista ulos. Lukeminen on about parasta maailmassa (no, pääsee ainakin TOP Kolmoseen), mutta en haluaisi oppia kaikkea vain lukemalla. Kuunteleminenkin sopisi minulle. En tiedä.

Olen kauhean uupunut. Eilen sain jonkinasteisen pienehkön hermoromahduksen, kun en avannutkaan edellisen tenttikirjan perään uutta, vaan ajattelin pitää VAPAAPÄIVÄN. Ja koko ajan mietin, miksi en käytä tätä aikaa tehokkaammin, miksi muka vain makoilisin sängyssä koko päivän, miksi antaisin aivojeni levätä. En tunnistanut itseäni kokemastani ajatuskuviosta, sillä perusluonteeltani olen kuitenkin enemmän laiska kuin aktiivinen. Eilen en ollut yhtään mitään. Päädyin sitten lopulta käymään lenkillä ja lukemaan Henkien taloa sekä istumaan koneella ja juttelemaan kissalle. Mutta rentoutuneeksi en itseäni tuntenut, ja se lienee vapaapäivien syvin olemus?

3. syyskuuta 2007

Nyt se loppui!

Kuten arvata saattaa, olen viettänyt viime päivät aika hyvissä fiiliksissä - lauantaiaamuna loppui kesätyö vuodelta 2007! Lauantai-iltana jatkui kesä 2007 paidattomien poikien kanssa Yanon tanssilattialla joraten (ehdotin toki vienosti paitojen pukemista, mutta ehdotukseni ei mennyt läpi) ja viinaksia omalle paidalle (päällä olleelle) sivistyneesti kaataen. Sunnuntaina katsoin krapuloissani keihäänheiton finaalia! Siis MINÄ! Järkkyä. Tero oli kyllä ihan komee.

Oloni on väsynyt ja sekavahko. Juuri nyt olisin tuttuun tapaan kapuamassa portaita bussipysäkille, vaan enpä ole. Saa nähdä, kauanko menee tottuessa uuteen vuorokausirytmiin. Outoa on, että tunnen itseni nyt laiskaksi, kun en ole töissä kuin 2-3 h päivässä. Viimeisessä vuorokaudessa on tuntunut olevan aivan ylettömästi tunteja. Kai sitä aika nopeasti sitten tottuu (=alistuu) siihen, että työ vie kolmasosan päivästä, mutta nyt on kuitenkin kumma olo. Tänään ehdin jo olla aktiivinen: aamulla töissä, yliopistolla ilmoittautumassa tenttiin, lukemassa siihen tenttiin ja syömässä tofucurrya. Muistin taas, miksi pidän yliopistolla ruokailemisesta: ruoka on useimmiten ihan maittavaa ja annokseen saa aina salaattia ja leipää ja kaikki hintaan 2,35 e. Nami.

Kävi kuitenkin niin, että nukahdin tuossa viiden maissa ja heräsin vasta ennen kahdeksaa V:n soittoon. Voi siis olla, ettei uni tule ihan heti silloin kuin tahtoisin. Ja viideltä taas ylös. Mutta koetan nyt jotenkuten olla ottamatta stressiä tuosta nukkumisesta, eiköhän se asetu aloilleen omia teitään.

Piti mennä lenkille tänään, mutten jaksanut enää noiden unien päälle. Ehkä huomenna. Ensi viikolla alkaakin jo jumpat.