Tai sitten ei.
Olen nyt vajaan viikon verran makoillut äitini nurkissa. Äsken havahduin sohvalta tukka takussa ja silmälasit vinossa, kun Rimakauhua ja rakkautta -dvd pyörähti loppuun. Olen lueskellut (en tenttikirjoja, mutten hömppääkään), kirjautunut kolme kertaa päivässä Nettiopsuun tarkistamaan tenttituloksia (kaksi puuttuu vielä), hajoillut tietokoneeni kanssa (sillä tuloksella, että äiti totesi seurattuaan hetken suorittamaani johtojen pureskelua ja läppärin pöytäänhakkaamista, että ostetaanko sulle uusi kone?) ja muuta suloista. V on yövuorossa, ja minulla on niin tylsää. Kissaakin on ikävä, saatana.
Remontti tosiaan alkoi viime perjantaina. Sunnuntaina kävimme äidin kanssa hakemassa sen jaloista Riesan ja hirveän kasan omaisuuttani, jota ilman en koe mahdolliseksi selviytyä tulevista viikoista. Seinää oli revitty aika kivasti auki, ei siellä kyllä asua voi, ja onneksi ei nyt tarvitsekaan. Ensimmäiset luennot ovat 10.1. Olen nyt järjestämässä asiaa niin, että olen luennoilla vain maanantaisin ja keskiviikkoisin, eli remontin ajan voin asua Järvenpäässä keskiviikkoillasta maanantaiaamuun, ja siten vain kaksi yötä viikosta Heidin/Annen/Marin/Liisan sohvilla. Kuulostaa rautaiselta, mutta hermot on nyt jo melko tiukalla. Toivottavasti homma skulaa nopeasti.
Tänään meinasi hieman pukata kriisiä, kun sain kirjeen vanhalta Kallion aikaiselta ystävältä, jolle olin itse kirjoittanut alkusyksystä herättääkseni unohduksissa ollutta yhteydenpitoa. Kirjeessä sitten luki, että siellä suunnassa ollaan menossa naimisiin, "viikon päästä lauantaina" (niinkuin laulussakin sanotaan). No niin. Mitäpä siihen on sanottavaa. Onnea?
Oikeasti olen onnellinen jokaisen puolesta, jolla menee hyvin ja olo on hyvä. Tottakai olen, en sentään ole mikään tunteeton mungo. Tulee vaan ajoittain sellainen olo, että mitä helvettiä täällä tapahtuu??!11 Ollaanko tässä nyt sitten aikuisia? Ilmeisesti. Ja suurimman kriisin aiheuttaa se, etten itse ole lähelläkään tuollaisia päätöksiä. Enkä tule olemaankaan, itsestäni riippumattomista syistä. Se hieman surettaa, sillä vaikka en olekaan haluamassa NAIMISIIN TAI LAPSIA, haluan silti saada mietiskellä tulevaa ilman, että aiheutan sillä hyperventilaatiokohtauksia. Tämä on joskus niin vaikeaa. Kommunikaatio siis. Jos se ei toimi, niin sitten se ei toimi, eikä siihen ilmeisesti auta mikään. Vituttaa.
En ole nyt kovin looginen, enkä edes järkevä, mutta en ole käynyt ulkona lähes vuorokauteen. Kuitenkin: joskus tulee ihmiselle sellainen olo, että olenkohan ihan oikeassa paikassa tekemässä oikeita asioita? Ja vielä pahempi on se tunne, että on tehnyt väärät ratkaisut aiemmin, eikä voi enää muuttaa niiden aiheuttamia seurauksia. Täysin perseestä. Sellainen tunne minulla nimittäin on, nykyisin useammin kuin aiemmin. Luulin olon helpottuvan, kun sain aloittaa yliopisto-opiskelun unelmoimallani alalla. Juu ei. Nyt mielessä pyörii sitten työelämä. Onko sitä? Jos, niin millaista? Ei helvetti.
Tänään soitettiin huomiseksi sijaistamaan laitoshuoltoon Tampereelle johonkin päiväkotiin. Harmi, etten voinut mennä. Rahaa tarvitsisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!