22. marraskuuta 2017

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Mielenterveysviikko)



Anni Saastamoinen tekee omaelämäkerrallisella teoksellaan Depressiopäiväkirjat keskustelunavauksen, jota on hankalaa ohittaa olankohautuksella. Saastamoinen kirjoittaa rehdin karusti siitä, miltä masennukseen sairastuminen tuntuu, miten se näkyy elämässä ja kuinka sen kanssa on mahdollista elää.

F32.9 Määrittämätön masennustila. Työkyvyn selvä aleneminen. Itkuherkkyys. Univaikeudet. Vaikeus, jopa mahdottomuus nähdä tulevaan, nähdä siinä jotain tavoittelemisen ja odottamisen arvoista. Mistä sellainen olo tulee? Miksi se tulee?

Saastamoinen elää elämää, josta moni voisi olla kateellinen. Hän asuu trendikkäästi kantakaupungissa, työskentelee sisällöntuottajana ja toimittajana, elää parisuhteessa, harrastaa ja juhlii halutessaan. Kaikki on hyvin. Ei sellainen ihminen voi masentua!

Vaan kyllä voi. Masennus on sairaus, joka ei pyydä lupaa tulla, vaan iskee päälle hyökynä tai hivuttautuen. Se oireilee salakavalasti, hieman liekaa antaen. Voi tulla pieniä varoitusmerkkejä, outoja oireita, jotain omaan arkeen ja elämään kuulumatonta. Ja sitten mennään.

Depressiopäiväkirjat on sairauskertomus, itseanalyysi, raportti ja tiivis tietopaketti masennuksesta. Se on suorin sanoin kerrottu henkilökohtainen tilitys, ruumiinavaus sairaudelle, joka on vähitellen valtaamassa paikkaansa suomalaisten kansantautien joukossa. Saastamoinen kirjoittaa vimmatulla tyylillä, kirosanoja, caps lockeja ja tunneilmauksia välttelemättä.

Tätä kirjaa lukiessa on paljas olo. Sen kirjoittaja tykittää asiansa pelottomasti ja avoimesti – lukijana on annettava virran kuljettaa. Tyyli voi herättää vastareaktion, sillä jos ei pidä ronskista kielenkäytöstä ja suoraan sanomisesta, Depressiopäiväkirjat voi olla vastenmielistä luettavaa. Toisaalta aihe on niin vereslihainen, ettei siihen välttämättä sievistely ja lyyrisyys toimisikaan. Vaikka totta kai jokainen masennus ja jokainen masentunut on erilainen, jokaisen sairauskertomus henkilökohtainen, tavat reagoida, tuntea ja ajatella erilaiset.

Depressiopäiväkirjat antaa vertaistukea, mutta se toimii myös oppaana masennukseen sairastuneen läheisille. Kirjan lopussa on listat siitä, mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä, jos läheinen on masentunut. Olen masennuksen osalta ihan samaa mieltä kuin itsemurhateemankin: puhuminen on hyvästä, vaikeneminen ei. On parempi ottaa puheeksi ja kysyä, vaikkei olisi ihan varma, miten toinen vastaa. En kannusta mihinkään puoskarointiin ja tee-se-itse-terapiaan, vaan toisen ihmisen kohtaamiseen, suun avaamiseen ja avun tarjoamiseen. Vilpittömin mielin tehtynä silloin ei voi astua pahasti harhaan.


Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos 2017
157 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Tekstiluola, Pieni kirjasto, Mitä luimme kerran, Rakkaudesta kirjoihin, Lukupino, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Bibbidi Bobbidi Book, Usva, Kirjojen kauneudesta   

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Osallistun sillä myös Suomi(ko) 100 -haasteeseen teemalla mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito.

20. marraskuuta 2017

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas (Mielenterveysviikko)



Maiju Voutilainen eli suosittu vloggaaja Mansikkka on kirjoittanut esikoisrunokokoelman Itke minulle taivas, jonka Otava on juuri julkaissut. Tubettaminen on minulle vieras somekulttuurin muoto (vaikka toki tiedän, mistä noin pääpiirteissään on kyse), mutta loppukesästä vilkuilin Mansikkkan YouTube-kanavaa useammankin kerran, sillä huomasin siellä julkaistun kirjoihin liittyviä juttuja.

Kirja-aiheisia YouTube-kanavia ei taida juurikaan olla, ei ainakaan suosituimpien kanavien joukossa. (Vai onko? Vinkatkaa jos tiedätte!) Harmi, sillä kyllä kirjoista olisi moneen. Tällainen kirjallinen ilmaisumuoto kuin blogi on tietysti jo vähän vanhanaikainen, eikä taida esimerkiksi nuorten enemmistöä juurikaan kiinnostaa. Liikkuva kuva, ääni ja vauhti lienevät tärkeitä tekijöitä, kun uusia ilmaisutapoja etsitään.

Mutta sitten itse kirjaan.

Voutilaisen runot ovat helpostilähestyttäviä, muodoltaan tuttuja ja aihepiireiltään erinomaisen hyvin nuoriin lukijoihin kolahtavia, uskallan väittää. Runojen puhuja on ristiriitainen, kasvussaan kesken. Huolia, murheita, suruja on, ja ne liittyvät paljolti omaan itseen, omaan päähän, itsetuntoon ja minuuteen suhteessa muihin.


yritän ajatella rationaalisesti
   mutta minusta puuttuu pala
en kykene järkevään ajatteluun, kun
varjot valtaavat huoneeni

tahtoisin maata ja maatua
   sulautua osaksi universumia
ilman huolia ja ahdistusta maailmasta
kaipaan syleilyn turvaa
kosketusta


Itke minulle taivas on kirjoitettu esipuheenkin mukaan sydämellä ja kyynelillä. Runoissa on tunnetta, ne puhuvat lukijalle suoraan ja kiertelemättä. On halu jakaa ja silti piilottaa, on pyrkimys ymmärtää itseään ja silti hävettää. Mitä muuta nuoruus olisikaan kuin ristiriitoja, joskus ylittämättömiäkin.


itseni satuttaminen tuo
ainutlaatuista tyydytystä
itseinholle

tahdon ulos
en riitä
olen vajavainen

enkä osaa olla mitään mitä te olette

mua ahdistaa
oksettaa olla
rintaa painaa kuin olisin
kadottanut suunnan

sattuu kun hengitän
muttei tunnu miltään
vaikka hakkaan
reisiäni nyrkillä


Voutilainen on tarttunut rohkeasti mielenterveyteen liittyviin teemoihin. Runoissa on ahdistusta, yksinäisyyttä, itsensä satuttamista, halua lopettaa se, minkä on aloittanut. Osa tunneskaalasta kuuluu nuoruuteen, mutta jos on niin paha olla, ettei meinaa kestää, on löydettävä tapa selvitä eteenpäin. Siinä voi jonkun toisen apu olla korvaamatonta.


avaan silmät
ja valo sokaisee hetken.
olen ollut elossa
taas yhden päivän pidempään.
olen omassa nahassani rypenyt
kaikki nämä hikiset hetket,
vihannut ja yrittänyt rakastaa.
olen edelleen elossa,
vaikka joskus haluaisinkin kuolla.
valo liikkuu peitollani
hetki hetkeltä lähemmäs kasvojani,
on rauhoittavaa seurata sen matkaa.


Osa kokoelman runoista keskittyy puhujan pahaan oloon ja olemiseen vain hänen päässään, ajatuksissaan ja tuntemuksissaan, mutta kokoelman loppupuolella on myös runoja, joissa kohdataan toinen ihminen. Ihastuminen, rakastuminen, parisuhteen synty, siinä tempoilu. Eivät helppoja kellekään, ja kun keitokseen lisätään vielä oman mielen pulmat ja itsetunnon kolhut, olo on vähemmästäkin epävarma ja sekaisin.

Jonkin verran runoissa on loppuun saakka hiomattomia kielikuvia ja helppoja ratkaisuja, tunneilmaisut ovat monella tapaa äärimmäisiä, mutta kokonaisuutena Itke minulle taivas on kokoelma, jolla voi olla lukijalleen suuri merkitys. Teini-ikäinen minä olisi rakastanut tätä kirjaa, tuntenut, että joku toinen puhuu minun kieltäni. Aikuinen minä muistaa kyllä, miltä nuoruus tuntuu – äärimmäiseltä, kipeältä, pyörremyrskyltä oman pään ja kehon ja identiteetin sisällä – eikä halua sitä aikaa koskaan takaisin.

Toivon Voutilaisen runokokoelman löytävän tiensä sellaisten lukijoiden käsiin, jotka kokevat tarvitsevansa sanoitusapua tunteilleen. Siinä Itke minulle taivas voi auttaa paljon, tarjota vertaistukea,  ymmärrystä, apua.

Voiko kirjallisuudelta suurempaa vaikutusta toivoakaan?


se tunne
kun on vähän hukassa
mut se on ihan ok



Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas
Kuvitus: Hilla Semeri
Otava 2017
61 s.

Arvostelukappale.

_______

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Runo100-haaste.

19. marraskuuta 2017

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä (Mielenterveysviikko)



Avaan tällä tekstillä Mielenterveysviikon teemapostaussarjani. Tänään 19.11. vietetään ympäri Suomen kynttilätapahtumia itsemurhan tehneiden muistoksi.


Theodore Finch ja Violet Markey. Kummallakin on oma syynsä olla koulun kellotornissa, turvakaiteen väärällä puolella. Kumpikin saa yllättävästä kohtaamisesta syyn tulla turvallisemmille vesille. Finch on lukion outolintu, friikki, jota edes muutaman läheisen ystävän on vaikeaa ymmärtää. Violet on suosittu tyttö, lahjakas kirjoittaja, joka on puoli vuotta aiemmin menettänyt isosiskonsa auto-onnettomuudessa, josta itse selvisi vähäisin vammoin. Suru on luonnollisesti läsnä perheen elämässä, mutta Violet kokee, ettei aiheesta saa puhua ja on siksikin ahdistunut.

Todennäköisyyksien vastaisesti Finch ja Violet tutustuvat ja ystävystyvät ja huomaavat pitävänsä toisistaan eroistaan huolimatta tai juuri siksi. He tekevät yhdessä maantiedon projektia, jossa on opettajan mukaan tarkoitus etsiä kotiosavaltion kiinnostavia paikkoja ennen kuin elämä kuljettaa oppilaat pois Indianasta. Niinpä Finch ja Violet tekevät vaelteluja erilaisiin lähiseudun löytöretkikohteisiin – ensin kävellen ja pyörällä, sitten myös autolla, kun Finch saa Violetin pääsemään yli onnettomuuden aiheuttamasta autokammostaan – ja löytävät esimerkiksi erään miehen takapihalla olevan itserakennetun vuoristoradan, "pohjattoman" järven ja kirjastovaunupuiston.

Samalla, kun löytöretket jatkuvat, kumpikin nuorista käy mielessään läpi omia murheitaan ja elämänsä merkityksiä. Finchin perhe on pitkälti palasina isän lähdettyä raskaiden aikojen jälkeen uuden naisen mukaan, eikä sen enempää Finchin äiti kuin kumpikaan siskoista jaksa tai osaa nähdä, kuinka kehnossa kunnossa Finch on. Koulukuraattorin tapaamisissa Finch onnistuu jotenkuten vakuuttamaan, ainakin lähes, ja koska äiti ei kuuntele vastaajan viestejä, koulun varovaisesti heräilevä huoli ei koskaan päädy hänen korviinsa saakka.

Violetia vanhemmat suojelevat turhankin voimakkaasti, mikä tiivistyy erityisen konkreettisesti, kun Violet ja Finch tulevat läheisemmiksi ja heidän suhteensa syvenee. Vanhemmilla on omakin surutyö vielä kesken, mutta he panostavat voimavaransa henkiin jääneeseen tyttäreensä, jopa siinä määrin, että tukahduttavat tämän omat tunteet. Kuinka paljon ja kuinka pitkään hoitamatta jäävää mielen sairautta voi kuitenkaan paeta?

Yksi täydellinen päivä on surumielinen, koskettava ja raikas nuorten aikuisten romaani. Se käsittelee vakavia aiheitaan otteella, joka ei sen enempää kiristy paasaamiseksi kuin silottele moniulotteista problematiikkaansa. Itsetuhoisuus on aihe, jonka kanssa ollaan helposti varpaillaan, eikä sen käsittely helppoa olekaan. Yhtäältä miettii, ruokkiiko siitä puhuminen ilmiötä itsessään, toisaalta tietää, että suun aukaiseminen on parempi asia kuin vaikeneminen. Nuorten itsemurhat ja niiden yritykset ovat Suomessa teema, josta ei aina uskalleta puhua. Pelätään, että itsemurhista puhumalla saatetaan vahingossa kannustaa itsetuhoista ihmistä toteuttamaan aikeensa.

Minä puolestani olen nuorten kanssa työskenneltyäni sitä mieltä, etteivät nuoret mene rikki vaikeiden aiheiden äärellä: jos voi millään tapaa osoittaa kiinnostusta, mahdollisuutta kuuntelevaan korvaan ja tukea avun saamiseen, ollaan aina plussan puolella. Pienetkin teot ovat merkittäviä, vaikkeivät ratkaisisi koko ongelmaa tai avaisi kaikkia solmuja. Tekeminen on aina parempi kuin tekemättä jättäminen.

Yksi täydellinen päivä on haastava romaani, jos sen käsittelemä tematiikka saa oman mielen vereslihalle. Se ei myöskään ole aivan ongelmaton kokonaisuus, sillä vaikka pääosin pidän Nivenin tekemiä kerronnallisia ratkaisuja hyvinä, en voinut lukiessa välttyä aihepiirin romantisoinnin kyseenalaistamiselta. Romaani tasapainoilee haastavalla maaperällä ja saattaa herättää hyvinkin vahvoja mielipiteitä. Toisaalta eikö se ole vaikuttavan kirjallisuuden merkki? Hienointa olisi, jos tätä kirjaa voisi lukea vaikkapa lukupiirissä ja sen jälkeen yhdessä keskustella sen esiin nostamista teemoista.


Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä
Suomentaja: Leena Ojalatva
Karisto 2017
405 s.
All the Bright Places (2015)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Hannan kirjokansi, Venlan maailma, Evarian kirjahylly, The YA Diaries

18. marraskuuta 2017

Mielenterveysviikko 19.-26.11.2017 – Haastan sinut!

Haastekuvaa saa käyttää.
Alkuperäinen kuva on CC0-lisenssillä Pixabaysta.

Mielenterveys. Siinäpä aihe, joka pulpahtelee pintaan, mietityttää, herättää ajatuksia ja tunteita – koskettaa kaikkia. Kun mielenterveys on kunnossa, sitä ei ehkä edes ajattele aktiivisesti. Kun se ei ole kunnossa, ei ehkä jaksa tai voi ajatella.

Mielenterveys voi kokea pieniä ja suuria kolauksia, ja ne voivat sattua nuorena, vanhana ja kaikissa elämänvaiheissa siinä välillä. Masennusta pidetään jo vähintään epävirallisena kansantautina Suomessa, nuorten työkyvyttömyyseläkkeistä suurin osa johtuu psyykkisistä syistä. Vanhusten yksinäisyys ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Työelämä uuvuttaa. Syrjäytyminen on valtava yhteiskunnallinen ongelma ja uhka – vaan kuka todella näkisi yksilöt syrjäytymisen takana?

Nuorten kanssa työskennellessäni olen monesti kokenut lamauttavaa voimattomuuden tunnetta, kun en pysty auttamaan mielensä kanssa kamppailevia. Jonot kartoituksiin ja hoitojaksoille ovat pitkiä, kynnykset monista syistä korkeita. Ennaltaehkäisyyn pitäisi panostaa, todetaan juhlapuheissa, strategioissa ja mietinnöissä, mutta millä resursseilla, kun jo kriisiytyneet tilanteet imevät niin paljon?

Sanotaan, että lukeminen tekee hyvää mielenterveydelle ja terveydelle muutenkin. Allekirjoitan väitteen, mikä ei varmasti yllätä ketään. Toki on myös muita tapoja huolehtia itsestään ja toisista, mutta kirjallisuus on ehdottomasti yksi vaihtoehto.


Niinpä haastan juuri sinut mukaan Mielenterveyden keskusliiton Mielenterveysviikolle!


Mielenterveysviikkoa on vietetty marraskuun lopulla vuodesta 1974 alkaen. Tänä vuonna päivämäärät ovat 19.–26.11. Viikko alkaa sunnuntaina 19.11., jolloin muistetaan itsemurhan tehneitä kynttilätapahtumissa eri puolilla Suomea. Myös muita tapahtumia järjestetään ympäri Suomen, niistä saa tietoa Mielenterveyden keskusliiton sivuilta.

Tule mukaan juuri sinulle sopivalla tavalla. Voit blogata aiheeseen liittyvistä kirjoista, elokuvista, näytelmistä, kokemuksista, ajatuksista. Voit osallistua somepäivityksillä. Voit keskittyä omaan hyvinvointiisi tavoilla, joista tiedät nauttivasi. Voit parantaa läheistesi hyvinvointia pienin ja suurin teoin ja elein.

Tässä blogissa ilmestyy useampi mielenterveyteen liittyvä bloggaus tulevan viikon aikana. Lähinnä kirjojen kautta, kuten minulle luontaista on. Tervetuloa mukaan Mielenterveysviikolle!


Pidetään huolta itsestämme ja muista, niin Mielenterveysviikolla kuin aina muulloinkin!

16. marraskuuta 2017

Marianna Kurtto: Tristania



"Pitää varoa mitä tahtoo, pitää miettiä mitä toivoo, ja tällaistako on kun toiveet täyttyvät."


Runoilijana ja suomentajana aiemmin julkaisseen Marianna Kurton esikoisromaani Tristania on niin monella tavalla täydellisen hieno romaani, etten edes tiedä, mistä aloittaa. Se vei tarinallaan, kielellään ja tunnelmallaan minulta jalat alta, pyyhkäisi varoittamatta ylitseni kuin aalto eteläisellä Atlantilla, tavoitteli varpaita purkautuvan tulivuoren laavan tapaan ja suhisi korvissani niin kuin vain merituuli voi.

Kirjan miljöönä on kenties maailman syrjäisin paikka: Atlantin valtameressä sijaitseva pieni saari Tristan da Cunha, josta on lähimmälle toiselle saarelle Saint Helenalle 2000 kilometriä matkaa. Miten sellainen paikka voi olla, miten siellä voidaan asua? Hyvin, huonosti ja kaikilla tavoin siltä väliltä, kuten Kurtto romaanissaan näyttää.

Tristania seuraa saaren asukkaiden elämää ja sielua, on vuosi 1961. Lars on perheenisä, syntyperäinen tristanilainen, mutta huomaa yhtäkkiä muuttuneensa britiksi, jättäneensä nousematta paluulaivaan. Hän on rakastunut lontoolaiseen kukkakaupan myyjään, ja haaveiluun taipuvainen kun on, antaa tunteen viedä.

Kotona Tristanilla Larsin vaimo Lise ja poika Jon elävät kuten ovat ennenkin eläneet: tuliperäisen saaren antimilla, yhteisössä joka on tiivis ja tarkkaavainen. Kun tulivuori purkautuu, jännitteet repeävät uuteen muotoon.

Ja kaikesta tästä Lars lukee sanomalehdestä vasta monta päivää myöhemmin.

Kurtto hallitsee käyttämänsä kielen kuin ruhtinatar, pitää tarinansa langat ja jännitteen kohdillaan, paljastaa ihmisyydestä jotain niin raastavan tuttua ja silti uutta ja raikasta, omalla tavallaan kerrottuna. Olin Tristanian äärellä siinä perinteisessä himolukijan ongelmassa, jossa haluaa sekä ahmia että säästellä romaania, joka puhuu juuri minulle ja minun kielelläni.

Romaanin henkilöt ovat kokonaisia, vahvoja. Harvasta heistä voi yksioikoisesti pitää: he ovat yhtä arvaamattomia ja monisärmäisiä kuin saari, jolla asuvat. Ihmisyydessä on jotain hyvin universaalia, sen tiedämme. Ja sen Marianna Kurtto kirjoittaa eläväksi, koetuksi, uskottavaksi.

Lienee selvää, että huumaannuin? Hyvä. Uskallan arvioida lukeneeni nyt vuoden parhaan kotimaisen romaanin. Se on jotain se.


Marianna Kurtto: Tristania
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2017
331 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Tekstiluola, Kirjaluotsi, Lumiomena, Kirja vieköön!, Täysien sivujen nautinto, Mitä luimme kerran

Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tristan da Cunha on Saint Helenan alainen)