23. syyskuuta 2017

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat



Onko hän tosiaan noussut monta päivää, koko tämän ajan, neljä kerrosta asuntoonsa?

Paul ottaa tukea seinästä. Hän on hajamielinen ja tietää sen. Mutta silti. Aivan varmasti kerroksia on yksi enemmän kuin eilen. Hän vie ostokset keittiöön, laskeutuu uudestaan alas ja nousee kerrokset. Laskee noustessaan. Pohjakerros. Sen jälkeen M-kerros, mitä se sitten tarkoittaakaan, ehkä välikerrosta. Puolikerros, félemelet. Ensimmäinen asuinkerros. Jyrkät portaat, käännös. Hän jää seisomaan paikoilleen tasanteelle, jossa edelleen lukee II emelet, toinen kerros.

Epäluuloisena hän kurkistaa uudelleen sisäpihan kuiluun. Kerroksia on sisäpihalta katsottuna yksi enemmän kuin kadulta. Miten se on mahdollista, onko kyseessä hahmotushäiriö, tai optinen harha? (s. 21)


Kun olin lukenut Saara Henrikssonin romaanin Syyskuun jumalat lähes kalkkiviivoille saakka, ymmärsin, että tässä romaanissa on niin paljon, että se taipuisi erinomaisen hyvin toiselle lukukierrokselle vaikka saman tien. Henrikssonin tyylikäs, viileä kerronta vie oman ymmärryksen muistoista ja historiasta sellaiseen spiraaliin, että omia ajatuksiaan saa kasailla lukemisen jälkeen melko tovin.

Yhdysvaltalainen taidehistorioitsija Paul Herzog muuttaa Budapestiin yliopiston vierailevaksi luennoitsijaksi. Hänellä on siteensä Unkariin: isoäiti muutti sieltä pienenä tyttönä Yhdysvaltoihin siirtolaiseksi. Oman elämänsä Paul on saanut pisteeseen, jossa turhia siteitä ei ole: avioero on voimassa ja aikuiseksi kasvanut tytär opiskelee jo. Paul on ostanut asuntoonsa remonttipalvelun, mutta kaikki tuntuu seisovan eikä mikään etene. Ovet tuntuvat vaihtavan paikkaa, naapurista kuuluu ääniä vaikkei siellä pitäisi edes olla asukkaita eikä talon kerrosten lukumäärästä pääse millään varmuuteen.

Kaiken lisäksi kaupunki on outo. Katujen nimet vaihtuvat, seiniä katoaa ja ilmestyy, reitit muuttuvat. Paul kohtaa ihmisiä, jotka ovat yhtä aikaa tuttuja ja vieraita: tänään kollegoja, seuraavana päivänä uusia tuttavuuksia. On kuin kaikki ympärillä muuttaisi paikkaansa, kun selkänsä kääntää, pienin elein, lähes huomaamatta ja kuitenkin peruuttamattomasti.

Naapurin iäkäs mies Ishmael Gábor tutustuttaa Paulin erikoiseen boheemiryhmään, Syyskuun jumaliin. Nämä yksinäiset sielut, taiteilijat, ajattelijat, vaeltajat raottavat Budapestin ja sen historian – tai historioiden – verhoa Paulille. Mitä kaikkea muistetaan ja miksi? Ja mikä jää hämärään, pyyhitään pois, unohdetaan?

Syyskuun jumalat on hienoa, mielikuvituksellista proosaa. Henrikssonin tarina vie mukanaan huomaamatta, se kuljettaa Budapestiin, raunioihin, syrjäkujille – ja samalla marssitaan paraatikatuja, katsotaan maamerkkejä, nähdään sivusta ja syvemmälle. Paul on päähenkilönä kiehtova, hän panee pitkään vastaan ympärillään oleville outouksille, koettaa pelastaa itsensä arkijärjellä, logiikalla, betonoiduilla opeilla. Mutta kun maailma ja historia ympärillä sekoittuu paletissa ja menettää ääriviivansa, on annettava periksi ja sukellettava mukana.

Tarinan tempo on houkutteleva: se aukeaa hitaasti, mutta kun vyöry alkaa, sitä vastaan ei voi enää taistella. Viehätyin valtavasti päällekäisten historioiden, kokemusten ja muistojen todellisuudesta, sillä pienten valintojen, tekojen ja sattumusten merkitys on ihmisen elämässä (ja tarinoissa!) niin viehättävä ja pelottava. Tässä hetkessä on näin, mutta kaikki voisi olla toisinkin, jos...

Ja mikä muistaminen on oikeaa? Millaista historiaa kirjoitetaan ja koetaan? Nyt koettu voi seuraavassa hetkessä olla jo muuttanut muotoaan. Jokainen kokee tapahtumat, keskustelut, tunteet omalla tavallaan, eikä kenenkään tulkinta ole ainoa oikea. Syyskuun jumalia lukiessa alkaa väistämättä pohtia, mitkä omista muistoista ovat totta ja millä tavalla.

Ja mikä tekee elämästäni todellisuudesta juuri sellaisen kuin se on.


Saara Henriksson: Syyskuun jumalat
Ulkoasu: Ninni Kairisalo
Into 2017
297 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Sanoja, sanoja

20. syyskuuta 2017

Jessica Schiefauer: Pojat

Jessica Schiefauerin Pojat on lukukokemuksena jotakuinkin ravisteleva. Sen tunnelma on unenomainen, sen teemat kipeän tuttuja. Ratkaisuja ei anneta lukijalle tarjottimella, vaan itse on pinnisteltävä ajatustensa kasaamiseksi.

Pojat on kertomus tytöistä ja pojista ja kaikesta siltä väliltä. Ystäväkolmikko Kim, Momo ja Bella ovat käytännössä erottamattomia. Kertojaääni tarinassa on Kimin ja katse jälkiviisas: nyt voi jo puhua siitä, mikä aiemmin on kohdattu.

Bella rakastaa kasveja ja pientä kasvihuonettaan, jota hän hoivaa kaikella sillä lämmöllä ja kiintymyksellä, jota ei itse saa muissa maailmoissa tanakasti pysyttelevältä isältään. Erään tarvikelähetyksen mukana tulee pistokas, jota Bella ei ole tilannut, mutta jonka hän toki istuttaa kasvamaan. Ja pian kasvihuoneessa kasvaa kasvi, jonka alkuperää ei tiedetä, ja joka on kuin tietoinen olento. Tytöt huomaavat, että kasvilla on ihmeellisiä voimia: sen mettä juomalla he voivat muuttaa itsensä pojiksi ja päästä paikkoihin, joihin heillä muuten ei ole asiaa.

On nimittäin niin, ettei 14-vuotiaiden tyttöjen elämä ole herkuimmasta päästä, ainakaan tässä Schiefauerin luomassa maailmassa. Kehon ja mielen muuttuminen, omien rajojen asettaminen ja muiden katseiden ja tekojen kohteena oleminen on raastavaa, jokapäiväistä kamppailua. Koulussa joutuu tahtomattaan fyysisen ja psyykkisen ahdistelun kohteeksi (eikä kukaan puutu siihen), ja oman suosion mittauttaminen sosiaalisissa hierarkioissa ei paljon vaadi: se on alhainen.

Kun Kim, Momo ja Bella saavat öisin uuden identiteetin, heillä on mahdollisuus sujahtaa vieraisiin nahkoihin, joissa kuitenkin on jotain tuttua. Mitä useammin kukan mettä nautitaan, sen vaikeammaksi huumaavasta muutoksen ja voiman tunteesta on päästä irti. Etenkin Kim addiktoituu metamorfoosiin ja päätyy osaksi rikollisia puuhia pahamaineisen Tonyn kanssa. Ja kuten arvata saattaa, kierrokset vain kovenevat niin kauan kunnes seinä rysähtää vastaan.

Pojat on romaani, joka kulkee rohkeasti omaa tietään. Se on maagista realismia hyödyntävä mutta valintojaan selittelemätön kokonaisuus. Kertoja Kim haluaa jakaa tarinansa, mutta kuinka paljon hän todella itsekään ymmärtää tapahtuneesta? Kirja ei ole missään määrin kepeä tai veikeä, kaikkea muuta. Nuoruuden rumimmat puolet puskevat pintaan, eikä toivonrippeitä juuri anneta. Tytöillä on vahvana mielessä ajatus siitä, kuinka vallitsevia rakenteita ei voi muuttaa ja kuinka on vain itse päätettävä selviytyä alistamisen, väkivallan ja ahdistelun maailmassa. Se tuntuu jokseenkin hyytävältä ja toivottomalta: onko tosiaan näin?

Vaikka paljon olen nuorten maailmasta nähnyt, aivan näin rankkaa valtahierarkiaa en tunnista. Olen kyllä kuunnellut tyttöjen juttuja perään huutelevista aikuisista ja käynyt läpi tapoja suojata itseään ja omia rajojaan, mutta että jo oman ikäiset pojat ottaisivat antamatonta valtaa oman fyysisen koskemattomuuden yli ja tekisivät niin säännönmukaisesti ja jossain määrin hyväksytysti  siihen en halua uskoa. Romaanista puuttuu mielestäni paljon sävyjä: sen ihmiskuva on hyvin raju ja teräväpiirteinen.

Toisaalta ei tulisi mieleenikään vähätellä murrosiän valtavaa kiehuntaa. Sosiaaliset suhteet, normit ja yhteisön rakenne ovat äärimmäisen merkityksellisiä asioita ja ne tuntuvat monesti kiveen hakatuilta. Oman paikan etsiminen ei ole helppoa, eikä sen löytäminen aina tuo iloa, päinvastoin.

Schifauerin Pojat ei ole helppo kirja. Se häiritsee, inhottaakin. Realismin rajoja venyttävät elementit hämmentävät, sillä tuntuu, että kirjan oma identiteetti on hukassa siinä missä sen henkilöidenkin. Mitä lopulta todella halutaan kertoa? Sitä jään miettimään.


Jessica Schiefauer: Pojat
Suomentaja: Säde Loponen
Karisto 2015
188 s.
Pojkarna (2011)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Notko, se lukeva peikko, Lastenkirjahylly

19. syyskuuta 2017

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan



Alex Petroski on lähes kuin kuka tahansa 11-vuotias jenkkipoika, mutta ei sentään aivan. Alexin suunnitelmana on nimittäin nauhoittaa kultaiselle iPodillinen Maan asukkaiden puhetta ja ääniä ja lähettää se sitten rakentamansa pienoisraketin mukana kohti ulkoavaruutta ja kenties toisenlaista tietoista elämää. Sitä varten Alex lähtee avaruusfestareille pitkän junamatkan päähän. Onneksi hänellä on seuranaan paras ystävänsä, koiransa Carl Sagan – ja päässään roppakaupalla erilaisia selviytymiskeinoja haastavista tilanteista.

Junamatkan aikana Alex tapaa puhumattomuuslupauksen tehneen Zedin ja tämän sähäkkäliikkeisen ystävän Steven, joiden kanssa matka festareille sujuu hauskemmin. Paikan päällä perillä riittää ihmeteltävää, ja vaikka raketin laukaisu ei ehkä mene aivan nappiin, seikkailu on vasta alussa ja iPodilla vielä paljon kuunneltavaa.

Matka vie nimittäin Alexin Zedin ja Steven seurassa ensin Las Vegasiin etsimään Alexin kuolleeksi oletettua isää, ja sittemmin Los Angelesiin Alexin veljen Ronnien luokse. Matkan varrella Alexille selviää salassa pidettyjä asioita perheestä ja hän kohtaa esimerkiksi itselleen täysin tuntemattoman parikymppisen siskopuolensa Terran ensimmäistä kertaa. Terrasta tuleekin Alexille hyvin tärkeä, sillä kuten väistämättä ilmenee, Alexin kotioloissa on paljon parannettavaa ja turvallisten aikuisten tarve suuri.

Kosmoksessa tavataan on raikas, veikeä ja surullinen nuortenkirja. Alex on hellyyttävä päähenkilö uteline kysymyksineen ja tarkkoine havaintoineen. Puheena nauhoitettujen MP3-tiedostojen muodossa oleva teksti on sujuvaa ja tarina etenee vauhdikkaasti: sitä ei uskoisi yli 300-sivuiseksi.

Samalla tarina on sangen suuri, suurempi kuin kirjan kantta katsomalla uskoisi. Minäkään en ollut valmistautunut siihen, mihin Alex minut mukanaan vei. Ajattelin, että luen leppoisan kertomuksen avaruudesta innostuneesta pojasta, mutta sainkin eteeni surullisen ja sydäntä nyrjäyttävän perhetragedian. Vaikka epäilykset Alexin perheen tolasta heräävät jo hyvin varhain, niiden vahvistuminen vie oman aikansa.

On onni, että Alex sattuu pitkällä matkallaan kohtaamaan niin mukavia ja järkeviä aikuisia. Toki heilläkin on omat kommervenkkinsä, minkä Alexin nauhoituksista pian huomaa, mutta ainakin heillä on kiinnostusta pitää pojasta huolta, vaikkeivät tätä kunnolla edes tunne.

Kosmoksessa tavataan on roadtrip, jonka varrelta – kuten asiaan lopulta tietysti kuuluu – löytyy jotain huomattavasti enemmän ja arvokkaampaa kuin olisi matkalle lähtiessä voinut aavistaakaan.


Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Ulkoasu: Jason Henry / Noora Karlsson
Aula & Co 2017
324 s.
See You in the Cosmos (2016)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakko ruispellossa

16. syyskuuta 2017

Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva



Karo Hämäläisen ja Salla Simukan yhdessä kirjoittama novellikokoelma Luokkakuva tarjoaa 16 näkökulmaa nuoruuteen ja maailmaan. Kertojat, miljööt, lähestymistavat ja äänet vaihtelevat, mutta yksi teema yhdistää: nuoren elämän moninaisuus ja se, ettei pinnalta voi nähdä, mitä alla on.


Kokoelman avaus- ja niminovelli Luokkakuva sijoittuu koulukuvaukseen. Luokkakuvaa ottaessa ei varmaan voisi aavistaa – vaikka kaiketi se on ilmiselvää – kuinka moneen suuntaan riveihinsä asettuvien nuorten ajatukset lentelevät ja kuinka eri tavoin tilanteen voi nähdä. Yksi keskittyy poseeraamaan ammattimallin tavoin, toinen kaipaa takaisin matematiikan tunnille hyödyn ääreen. Jollain on himoja edessä seisovaa luokkakaveria kohtaan, joku ei voi hyväksyä kaupallisen toimijan ujuttautumista koulutoimintaan.

Tämä novelli ansaitsee ilman muuta Novellihaaste2:n peukutuksen oivaltavasta näkökulman käytöstä: yhden hetken monet tulkinnat nivoutuvat sujuvasti yhteen ja osoittavat selkein vedoin, kuinka yksi näkökulma ei koskaan ole kaikki.

Kuokkavieras vie mukanaan vieraiden ihmisten hautajaisiin, joissa Kaisla haluaa käydä muistikirjansa kanssa kirjaamassa ylös tunnetiloja, hetkiä ja ajatuksia tulevaa varten. Aina ei vain voi pysytellä tuntemattomana saattovieraana.

Lippu piste fi, Vuosipäivä ja Terveisiä Ateenasta! luottavat dialogin voimaan. Lippu piste fi on hauska sattumusten tuottama keskustelu, jossa yritetään ostaa lippuja Madonnan keikalle, mutta päädytäänkin teknisen vian vuoksi sopimaan treffit tuntemattomien soittajien kesken. Vuosipäivässä väärinymmärrysten määrä on vakio, kun tarkoituksena on varata pöytä ravintolasta vuosipäivän viettämistä varten, mutta sen enempää varaaja kuin ravintolan työntekijä eivät puhu samasta asiasta. Terveisiä Ateenasta! alkaa kepeänä lomakuulumisten vaihtona, mutta eskaloituu vauhdikkaasti leveilyyn ja paremmaksi panemiseen – joskin totuus kuuluu vielä perästä.

Täyskäsi kertoo paloharjoituksia taajaan järjestävästä ja niiden aikana oppilaiden repuista hiluja näpistelevästä opettajasta, joka toki omilla tunneillaan puhuu painavaa asiaa etiikan ja moraalin puolesta. Hahmoon patoutuva ristiriita on ehkä sangen ilmeinen, mutta novelli on viihdyttävää luettavaa.

Luokkakuvan novelleissa käsitellään painavia teemoja: oikein tekemistä, omien valintojen perustelua, yksinäisyyttä, identiteettiä, perhesuhteita ja seurustelua. Sävy on kautta linjan keveähkö, huumoria unohtamatta. Pidän Hämäläisen ja Simukan novelleja helpostilähestyttävinä ja nopealukuisina, mutta silti sellaisina, että niistä riittää puhuttavaa ja pohdittavaa jälkikäteen.


Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Tammi 2009
183 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Jokken kirjanurkka

Haasteet: Novellihaaste2

13. syyskuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa



Tämä teksti panee minulle hanttiin minkä ehtii. Yhdestä syksyn puhutuimmasta kirjasta, Selja Ahavan romaanista Ennen kuin mieheni katoaa, on kirjoitettu jo paljon. Minulla sen lukemisesta on jo yli kuukausi, enkä ole vieläkään onnistunut kirjoittamaan mitään.

Moni tietänee, mistä kirjassa on kyse, vaikkei olisi sitä lukenutkaan. Se on omaelämäkerrallinen kertomus avioliitosta, joka muuttuu olennaisesti, kun minäkertojan puoliso eräänä aamuna kertoo halunneensa oikeasti aina olla nainen. Minäkertojan maailman rajat rapisevat, hän käy läpi kriisin ja muutoksen, jonka käsittelyssä ei tosiaankaan aina löydä parhaita sanoja ja tekoja. Puoliso, joka sukupuolensa haluaa korjata ja korjaakin, jää vaille omaa ääntä ja näkökulmaa. Sen sijaan toisena tarinalinjana kuljetaan Kristoffer Kolumbuksen mukana löytöretkillä: kohdataan vierasta ja tehdään maailmankarttaan piirtoja, joiden merkitystä on mahdotonta väheksyä, mutta joiden oikeellisuudesta me jälkiviisaat nykyihmiset tiedämme paljon Kolumbusta enemmän.

Ahavan kieli on kaunista, kuvailevaa, eheää. Se tavoittaa kerronnallisia tasoja, joita lukija ei osaa edes kaivata – se kertoo niin paljon, ettei mukana välttämättä pysy. Tarinan kaksinapaisuus rikkoo yhtenäistä kertomusta, sillä minäkertojan kokemukset ja Kolumbuksen matka ja maailma ovat lähes niin kaukana toisistaan kuin voi kuvitella. Yhtä kaikki vedettyjä rajoja, totuttuja reittejä ja koettuja rakenteita rikotaan ja piirretään uudestaan.

Miksi tämä teksti sitten tempoilee vastaan? Minun oli lukiessa hyvin vaikeaa uppoutua tarinan vietäväksi. Se sai minut liian tietoiseksi lukemisesta, sai tuntemaan, että tässä nyt luen ja pitäisi varmaan yrittää ymmärtää. Oli hankalaa, en saanut kiinni. Vaikka minäkertojan raaka kokemus maailmansa pyörähtämisestä nurinniskoin on elävästi, verevästi kuvattu, minun oli sitä vaikeaa ymmärtää. Sukupuoltaan korjaava puoliso jää äänettömäksi: on kuin hänestä olisi olemassa ainoastaan kuva tai – hmm – kartta, jonka sisällöstä kertoja on luonut itse itselleen niin vahvan ymmärryksen, ettei mitään muuta enää voi olla. Muutoksia ei saa tulla, viivat eivät saa asettua uudelleen. Toisaalta juuri niinhän me maailmamme ja ymmärryksemme siitä rakennamme: omasta näkökulmastamme ja sijainnistamme käsin, väistämättä.

Ennen kuin mieheni katoaa on kirja, joka ei ainakaan ole välinpitämätön. Sen lukeminen aiheuttaa reaktioita, herättää ajatuksia, ihmetyttää – niin kävi minullekin, vaikkei lukukokemus ollut mainittavasti mieluinen.

Tämän tekstin kirjoittaminen ei myöskään ollut mieluisaa, mutta nyt se on tehty. Jään ihmettelemään, mitä minulle tämän kirjan kanssa todella tapahtui.


Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
231 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla on paljon kirjoituksia, hakukone löytää niitä monta sivullista.